Miten määritellään tyyli, kysyttiin, kun ilmoitin perustaneeni tyylittömän blogin. Siinäpä kysymys vastattavaksi. Tässä vaiheessa ristin jalat alleni ja katson pohdiskelevasti ylöspäin, kuten Carrie Bradshaw kirjoitettuaan kolumniinsa nasevan retorisen otsikon. Vain tupakka puuttuu.
Ensin vastaisin, että tyyli on henkinen olotila. Koen oloni usein henkisesti homssuiseksi. Pidän useita yksittäisiä vaatekappaleitani ja asusteitani onnistuneita ostoksina, mutta yhdistelen ne aina vähän sinnepäin, miettimättä asiaa loppuun. Henkistä homssuisuutta korostaa tunne kiireessä tehdyistä valinnoista. Tiedättehän sen, toinen odottaa kengät jalassa ovella, kun itse juokset sammuttamassa valoja asunnosta, kiskomassa silitysrautaa seinästä samalla viskoen tavaroita käsilaukusta toiseen. Kiireessä teen loput asuvalinnat päin honkia, ja harmittelen niitä loppupäivän. Tai no, ainakin viisi minuuttia.
Osa tyylittömyysongelmaani on rakkauteni väreihin.
"Et sinä ole tyylitön, vain värikäs". Olen kuullut tämän usein.
Kun ostan vaatteita, ihastun väreihin, kuoseihin, raitaan, ruutuun, palloihin, kukkakuvioon. Erilaiset väriyhdistelmät vetävät minua puoleensa. Ongelmat syntyvät, kun vaatekaapissa on pinoittain eri kuoseja eri väreissä, eikä laisinkaan niiden kanssa sopivia yksivärisiä perusvaatteita. Huh, perusvaate. Inhoan koko sanaa!
Stailistit aina korostavat, että vaatetta ostaessa tärkeintä on sen yhdisteltävyys. Uuden vaatteen tulee sopia väreiltään ja materiaaleiltaan vanhojen vaatteidesi kanssa. Haloo! Sen takiahan sinne vaatekauppaan mennään, että vanhat vaatteet ja niiden värit kyllästyttävät. Tästä johtuen joudun yhdistelemään niitä ihania värejä ja kuoseja niin, että itseänikin puistattaa. Tuloksena on homssuinen olo.
Monet tyylikkäät ihmiset kertovat ostavansa asioita harvoin, ja hankkivansa kerralla laatua. Kuulemma se tulee halvemmaksi, kuin ostaa halpatuotteita usein.
Höpö höpö! Halvempaa on ainoastaan ostaminen halvemmalla. Minäkin haluan sellaisen pankkitilin, jolle voi säästää rahaa ostamalla 500 euron takkeja. Kalliiden brändiostosten tekeminen muka kestävyys- ja laatuperustein on puppua, jolla sukupolveni perustelee yläluokkaisen kulutuskäyttäytymisen ja siihen perustuvan imagonrakennuksen - johon meistä kovin monella ei oikeasti ole varaa. Pikavippifirma kiittää.
Väitteessä voisi olla uskottavuutta, jos vaatteita käytettäisiin vuosikaupalla, kuten ennen. Mutta kuka enää käyttää samaa takkia paria vuotta pidempään, oli sen hinta 300 euroa tai 60 euroa? Sesonki sisään, sesonki ulos. Hintalappuihin vain on ilmestynyt yksi nolla lisää.
Tavallaan kalliimmalla ostamisessa on silti järkeä. Se tekee tavaran ostamisesta "hankkimista" ja itse tavarasta merkityksellisen. Tästä vyyhdistä löytyy myös oman tyylittömyyteni ydin. Vaikka en uskokaan kalliimpien vaatteiden laatu- ja kestävyysominaisuuksiin, ovat ne - silloin harvoin kun niitä ostan - eittämättä parempia ostoksia, sillä niitä tulee mietittyä tarkemmin.
Alet ovat loistava keino kiertää vaikeat kysymykset, kuten "käytänkö tätä koskaan?", "pidänkö edes tästä?", "näytänkö tämä päällä variksenpelättimeltä?". Listaa voisi jatkaa. Tämän takia rakastan alennusrekkejä. Teen täysin järjettömiä ostopäätöksiä vain, koska hintalapussa lukee -50%. Punainen tarra muuttaa silmissäni L-koon S:ksi ja ällönsinisen ihanaksi turkoosiksi. Usein käyn kaupassa läpi ainoastaan alerekit, koska ne ovat ihanan sattumanvaraisia. Seurauksena myös vaatekaappini on melko sattumanvarainen. Koska vaate on halpa, tai ainakin alennuksessa, ei tarvitse miettiä realiteetteja, kuten vaatteen mahdollisia käyttötilanteita.
Ja tämä jos mikä on tyylitöntä. Hankin väärän kokoisia vaatteita, joita ei voi käyttää missään, joista en pidä ja jotka kaiken kukkuraksi näyttävät kauhealta. Omatunnon soimatessa yritän kuitenkin käyttää näitä hankkimiani tyylipieruja, ja seurauksena - varmaan arvaattekin - näytän usein yhtä homssuiselta kuin miltä oloni tuntuu.
vaporwave
yousharknotpass
prguitarman
romaincrisis