#aatteet

[en-ole-robotti]

Mielipidelääkkeetkin on loppu.

[serotoniininpuute]

oon aatellut tätä useastikin mutt aattelin ny laittaa tän tännekin. mun elämä on perhanan tylsää ja ei oikeen tapahdu mitään jännää. arkena herään, meen kouluun, odotan ett pääsen himaan, himas nukun, syön, kuuntelen musiikkii, joskus katon jotaa sarjoi ja dataan. sit pitää mennä nukkuu ja uus rytmi alkaa alusta. pitäs vaa jostaa saada niitä kavereita mutt oon mahdoton tapaus.

[tyylitonblogi]

Leopardin päiväunet

Yksi toistuvia tyylimokiani on liika innostuminen. Olen aina pitänyt leopardikuosista ja kun havaitsin sen olevan nyt in, homma karkasi heti käsistä. Sen lisäksi, että kaivoin vanhat leopardiavokkaani kaapista esiin, tilasin välittömästi leopardikuvioisen huivin. Uusissa talvikengissä, jotka juuri tulivat Zalandolta, on leopardivuoraus. Sovittamani leopardikuvioisen silkkipaidan jätin sentään Zaran rekkiin.

Edellisen postauksen jälkeen kuosiin liittyvät mielleyhtymät jäivät mietityttämään. Muistin, että olen itse asiassa nähnyt kerran leopardin afrikkalaisella savannilla. Olimme kyseisellä reissulla nähneet jo laumoittain seeproja – mitenhän muuten seeprakuosi, onko se myös in? - elefantteja, antilooppeja, villisikoja, leijonia ja sarvikuonon. Oppaamme noudatti pääosin puiston sääntöjä ja ajoimme merkityillä reiteillä. Kun rätisevä radiopuhelin ilmoitti leopardihavainnosta, säännöt unohtuivat ja autostamme jäi pölyinen vana, kun kurvasimme savannille.

Saavuttuamme spotille paikalla tungeksi jo autoja pursuten kurottelevia turisteja digijärkkäreineen, minä muiden mukana. Kaikki halusivat nähdä vilauksen puron toisella puolella puiden siimeksessä lepäilevästä pilkkuturkista.

Tunnelma oli epämiellyttävä, autot seisoivat tyhjäkäynnillä ja sahasivat edes takaisin yrittäessään päästä paremmille näköpaikoille. Leopardipoloinen yritti jatkaa päiväuniaan, mutta tuskin siitä mitään tuli.

Ilmoitimme pian oppaallemme, että haluaisimme mieluummin mennä etsimään kirahveja, joita löytyikin sitten kuin sattuman kaupalla juuri ennen puiston porttia.

Vaikka omat kuosini ovat printattu ei-eläinperäisille materiaaleille, kantavat leopardin pilkut silti siirtomaa-aikojen salametsästyshenkeä mukanaan. Siksi ne vähän mietityttävät. Leopardi ei ole uhanalainen laji, mutta sen status on kansainvälisen luonnonsuojeluliiton listoilla ”near threatened”. Myötävaikuttaako oma pilkkuinnostukseni tähän kehitykseen? Vai mietinkö turhia? Ehkä leopardimuoti lisää myös lajin mediahuomiota ja siten lahjoitusten määrää. Voi olla, että minunkin olisi parempi huolehtia lähinnä siitä, ettei leopardikuosinkäyttöni karkaa täydellisesti mauttomuuksiin.

Taidan joka tapauksessa lahjoittaa vähän rahaa leopardinsuojeluun. Ja tutkia hieman lisää tuota IUCN:n punaista listaa maailman uhanalaisista eläimistä.

Seeprakuosi, the next big thing?

P.S Korkeasaaren kautta voi helposti lahjoittaa rahaa amurinleopardin suojeluun

[tyylitonblogi]

Henkisesti homssuinen

Miten määritellään tyyli, kysyttiin, kun ilmoitin perustaneeni tyylittömän blogin. Siinäpä kysymys vastattavaksi. Tässä vaiheessa ristin jalat alleni ja katson pohdiskelevasti ylöspäin, kuten Carrie Bradshaw kirjoitettuaan kolumniinsa nasevan retorisen otsikon. Vain tupakka puuttuu.

Ensin vastaisin, että tyyli on henkinen olotila. Koen oloni usein henkisesti homssuiseksi.  Pidän useita yksittäisiä vaatekappaleitani ja asusteitani onnistuneita ostoksina, mutta yhdistelen ne aina vähän sinnepäin, miettimättä asiaa loppuun. Henkistä homssuisuutta korostaa tunne kiireessä tehdyistä valinnoista. Tiedättehän sen, toinen odottaa kengät jalassa ovella, kun itse juokset sammuttamassa valoja asunnosta, kiskomassa silitysrautaa seinästä samalla viskoen tavaroita käsilaukusta toiseen. Kiireessä teen loput asuvalinnat päin honkia, ja harmittelen niitä loppupäivän. Tai no, ainakin viisi minuuttia.

Osa tyylittömyysongelmaani on rakkauteni väreihin.

"Et sinä ole tyylitön, vain värikäs". Olen kuullut tämän usein.

Kun ostan vaatteita, ihastun väreihin, kuoseihin, raitaan, ruutuun, palloihin, kukkakuvioon. Erilaiset väriyhdistelmät vetävät minua puoleensa. Ongelmat syntyvät, kun vaatekaapissa on pinoittain eri kuoseja eri väreissä, eikä laisinkaan niiden kanssa sopivia yksivärisiä perusvaatteita. Huh, perusvaate. Inhoan koko sanaa!

Stailistit aina korostavat, että vaatetta ostaessa tärkeintä on sen yhdisteltävyys. Uuden vaatteen tulee sopia väreiltään ja materiaaleiltaan vanhojen vaatteidesi kanssa. Haloo! Sen takiahan sinne vaatekauppaan mennään, että vanhat vaatteet ja niiden värit kyllästyttävät. Tästä johtuen joudun yhdistelemään niitä ihania värejä ja kuoseja niin, että itseänikin puistattaa. Tuloksena on homssuinen olo.

Monet tyylikkäät ihmiset kertovat ostavansa asioita harvoin, ja hankkivansa kerralla laatua. Kuulemma se tulee halvemmaksi, kuin ostaa halpatuotteita usein.

Höpö höpö! Halvempaa on ainoastaan ostaminen halvemmalla.  Minäkin haluan sellaisen pankkitilin, jolle voi säästää rahaa ostamalla 500 euron takkeja. Kalliiden brändiostosten tekeminen muka kestävyys- ja laatuperustein on puppua, jolla sukupolveni perustelee yläluokkaisen kulutuskäyttäytymisen ja siihen perustuvan imagonrakennuksen - johon meistä kovin monella ei oikeasti ole varaa. Pikavippifirma kiittää.

Väitteessä voisi olla uskottavuutta, jos vaatteita käytettäisiin vuosikaupalla, kuten ennen. Mutta kuka enää käyttää samaa takkia paria vuotta pidempään, oli sen hinta 300 euroa tai 60 euroa? Sesonki sisään, sesonki ulos. Hintalappuihin vain on ilmestynyt yksi nolla lisää.

Tavallaan kalliimmalla ostamisessa on silti järkeä. Se tekee tavaran ostamisesta "hankkimista" ja itse tavarasta merkityksellisen. Tästä vyyhdistä löytyy myös oman tyylittömyyteni ydin. Vaikka en uskokaan kalliimpien vaatteiden laatu- ja kestävyysominaisuuksiin, ovat ne - silloin harvoin kun niitä ostan - eittämättä parempia ostoksia, sillä niitä tulee mietittyä tarkemmin.

Alet ovat loistava keino kiertää vaikeat kysymykset, kuten "käytänkö tätä koskaan?", "pidänkö edes tästä?", "näytänkö tämä päällä variksenpelättimeltä?". Listaa voisi jatkaa. Tämän takia rakastan alennusrekkejä. Teen täysin järjettömiä ostopäätöksiä vain, koska hintalapussa lukee -50%. Punainen tarra muuttaa silmissäni L-koon S:ksi ja ällönsinisen ihanaksi turkoosiksi. Usein käyn kaupassa läpi ainoastaan alerekit, koska ne ovat ihanan sattumanvaraisia. Seurauksena myös vaatekaappini on melko sattumanvarainen. Koska vaate on halpa, tai ainakin alennuksessa, ei tarvitse miettiä realiteetteja, kuten vaatteen mahdollisia käyttötilanteita.

Ja tämä jos mikä on tyylitöntä. Hankin väärän kokoisia vaatteita, joita ei voi käyttää missään, joista en pidä ja jotka kaiken kukkuraksi näyttävät kauhealta. Omatunnon soimatessa  yritän kuitenkin käyttää näitä hankkimiani tyylipieruja, ja seurauksena - varmaan arvaattekin - näytän usein yhtä homssuiselta kuin miltä oloni tuntuu.

[tyylitonblogi]

Siis mitä - Chanelin "feministinen" mielenosoitus Pariisin muotiviikoilla?

Chanelin muotinäytös Pariisin muotiviikoilla oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Karl Lagerfeldin vetämä näytös oli lavastettu feministiseksi mielenosoitukseksi, ja mallien plakaatit ärjyivät asian ytimessä: ”Naiset ensin”, ”Ole oma stailistisi”, "Feminist but feminine". 

Miksi? Koska feminismi on nyt in. Beyoncé julistautui feministiksi MTV Video Awardseissa. Chanelin muotinäytöksessä Karl Lagerfeld jatkoi teeman kaupallistamista suorastaan - no, röyhkeästi.

Viesti tuntuu solahtaneen purematta muotimediaan, vaikka Annie Lennox ehtikin aiheuttaa kohun kutsumalla Beyoncen feminismiä "näennäiseksi".

Mikä soppa! Melkein tekisi mieli purkaa tätä kaupallisuuden ja ideologian lonkeroiden yhteenkietoumaa pidemmällekin! Tein sitä tai en, en silti uskaltaisi määritellä, mikä on näennäistä ja mikä oikeaa feminismiä. Tiettyjä paradoksaalisia piirteitä edellämainituissa tempauksissa toki on. Lempimuotikolumnistini Hadley Freeman kiteyttää osuvasti: 

No one has ever turned to Paris fashion week in search of a clear feminist message. -- while it is extremely easy to defend fashion itself on a feminist level, the fashion industry, and in particular the fashion weeks, are about as feminist as a fruitcake.

Hadley päätyy asiassa samaan lopputulokseen kuin minkäin. Beyoncen pompöösi valotaulu taikka Chanelin hieman keinotekoiselta haiskahtava markkinointikikka tuskin ovat feminismiseltä aatteelta pois. Mutta se on, jos ryhdytään rajaamaan, kuka saa kutsua itseään feministiksi ja kuka ei.

Sitäpaitsi, minä olen se viimeinen valittamaan, mikäli tuossa Chanelin mallistossa vilahdelleet oversize-housupuvut ja -jakut, matalat korot ja rennon värikkäät materiaalit tulevat muotiin. 

Viva la praticité!

[tyylitonblogi]

Voiko tyyliblogin perustaa ilman tyyliä?

Tyyliblogit ovat äärimmäisen kiinnostavia, vaikka ne samalla edustavat ilmiötä, joka ahdistaa minua. En halua ulkonäkökeskeisyyden lisääntyvän entisestään. En halua, että 50 vuoden kuluttua hukumme vaatejätteeseen. Minua kuvottaa ajatus, että tekoripsistä tulee ripsivärin kaltainen normi. Tunnustan, että välillä katson nenänvarttani pitkin muikisteluselfieitä, joita vyöryy jokaikisessä fiidissä, mitä olen onnistunut puhelimeeni asentamaan.

Mutta. Pidän vaatteista. Rakastan kenkiä. Otan itse muikisteluselfieitä. Tykkään selailla naistenlehtien catwalk-kuvia. Haluan itsekin näyttää trendikkäältä, tyylikkäältä mutta sopivasti omaperäiseltä - kuten nuo ihmiset tyyliblogeissaan. Minusta ei ole taistelemaan muotimaailmaa vastaan, koska en oikeastaan edes halua. Muoti ja tyyli inspiroivat, vaikka yhtäaikaa kauhistelen niiden tyhjänpäiväisyyden täyttäessä visuaalisen ympäristöni. Mutta ovatko ne itse asiassa sen tyhjänpäiväisempiä kuin ennen? Verkko ja sosiaalinen media vain tekevät kaiken aikaisempaa näkyvämmäksi, tai ainakin tuo sen lähemmäksi jokapäiväistä arkea. Sanotaan, että ulkonäön korostuminen heikentää tasa-arvokehitystä. En tiedä. Asiat ovat melko huonolla tolalla jo ennestään. Ja onko tekoripsillä ja ripsivärillä itse asiassa mitään eroa? Olen haaveillut pitkään tyyliblogin perustamisesta näissä ristiriitaisissa  tunnelmissa. Mutta voiko tyylibloggariksi ryhtyä, jos ei ole tyyliä? Ei varmaan. Ehkä minusta tulee tyylitön bloggari. Kyllähän ihmiset laulavatkin, vaikka eivät osaa, mietin. Mutta - miten ihmeessä minä voisin blogata tyylistä, kun katumuotikuvia katsellessani päällimmäisenä mielessäni pyörii, missä kuvassa olevat henkilöt kantavat kaikki päivittäiset treenikamppeensa, tai millä he fiksaavat hikisen tukkansa pyöräilykypärän jäljiltä? Missä välissä he "etsivät juuri sitä oikeanlaista neuletakkia" vuorokausikaupalla verkkokaupoista, kun itse mietin, milloin kerkeäisin käydä ostamassa kaupasta vessapaperia, joka loppui toissapäivänä. Olen useamman kuin kerran vannonut itselleni, että en koskaan ryhdy tyylibloggariksi. Yhden valoista muistan vannoneeni, kun kiskoin Warmpeace-merkkisiä powerstretch -lämpökalsareita juhlamekkoni alle Kaarle XII:n narikassa (jotta voisin pyöräillä kotiin sen sijaan, että jonottaisin pikkujouluruuhkassa taksia tuntikaupalla), ihmisten kompastellessa sohiviin kyynärpäihini. Tajusin, että en näyttänyt ainoastaan omituiselta, vaan kertakaikkisen tyylittömältä ja tilanteeseen sopimattomalta. Nolotti. Siinäpä se. Ainoa mahdollisuuteni ryhtyä bloggariksi. Selvittää, mitä tapahtuu siinä välissä, kun suunnittelen mielestäni mukiin meneviä asukokonaisuuksia ja lopulta päädyn vetämään päähäni juuri sen väärän värisen pipon, kenkien kanssa epäsopivan takin - tai äärimmäisessä tapauksessa, Kallen narikkaan pyllistelemään. Tämä on minun tapani osallistua ja olla osallistumatta ilmiöön. Blogini tarkoitus ei ole olla ironinen tyylibloggareiden kustannuksella, vaan aidosti ihmetellen selvittää, missä ja miten suuret tyyliaikomukseni aina vesittyvät. Ehkä jopa opin tyylikyydestä jotain matkan varrella? Ja ehkä, ehkä, joku jossain lukee postauksen, ja samaistuu näihin tyylittömyyskokemuksiin. Käynnistän blogin aluksi parin kuukauden kokeiluna, muun muassa koska se yllä mainittu vessapaperi on edelleen loppu. Katsotaan, miltä blogi näyttää sitten, kun lumet ovat maassa.

Lapsesta asti olen tiennyt, että tarvitsisin tätä Cherin vaatehuoneesta tuttua ohjelmaa