Hallitus kaatuu syksyllä 2023, tarkalleen 4.9. kello 11:32, jolloin Petteri Orpo ottaa lakin kouraansa ja kolkuttaa Saulin ovelle surkean näköisenä. Jonkinlaista järjestystä yritettiin raapia kasaan ennen täysistuntoa, mutta siitä ei vain tullut mitään. Koko viime yö on tapeltu, neuvoteltu ja itketty. Viimein on rauha ja tieto varmasta tuhosta. Petteri Orpo on surullinen, mutta tavallaan rauhallinen. Kuin hukkuva, joka on viimein lakannut pyristelemästä vastaan. Hänet johdatetaan Saulin luo. Sauli on keitättänyt heille teetä ja katsoo Petteriä pettyneenä. He keskustelevat hiljaisin äänin, Orpo-ressun häpeilevä katse pyyhkien lattiaa. Hallitus kaatuu.
Mäntyniemen hämärästi valaistusta keittiöstä alkaa kuulua ensin pieniä nyyhkäyksiä. Petterin selkä vavahtelee surkeasti nyyhkeiden tahtiin ja painuu kasaan. Sauli ojentaa kätensä pöydän yli ja ottaa Orpon käden omiinsa hellästi puristaen, ja katsoo lempein silmin kaatuneen hallituksen entistä keulakuvaa. Nyt jo Jennikin kuulee kirjastohuoneeseen saakka, kuinka itku vain voimistuu. Kuiva krokotiilin kyynel kyyneleeltä Petteri tulee aina vain pienemmäksi ja pienemmäski. Pian Saulin edessä lepää pieni selkärangaton olento, jonka yltä on ahneus ja pahansuopuus liuennut. Enää ei olennon silmissä kimalla kolikot vaan kuivuneet kyyneleet. Olento käy voipuneena pienelle sykkyrälle Saulin kämmenelle ja huokaa syvään. Myös Sauli huokaa, ja pyytää puolisoaan tuomaan työhuoneesta koruttoman arkistolaatikon, johon olento asetetaan, kuin köyhälistö hautaustoimiston tarjouskirstuun.
Seuraavana aamuna, ennen kuin Eduskuntatalon talonmieskään on saapunut töihinsä, Sauli jo poistuu syvimmän kellarikerroksen perimmäisestä arkistosta ja painaa lyijyvuoratun arkistohuoneen oven perässään kiinni. Tänä aamuna Eduskuntatalon portaat kylpevät poikkeuksellisen kauniisti nousevan aurigon kirkkaudessa.
Myöhäiskesän armoton auringonsäde mahtuu juuri keplottelemaan itsensä ikkunan eteen ripustetun svastikalipun raosta valtiovarainministerin virkahuoneen pölyiselle tietokoneen näytölle. Ministerin blogikirjoitus jää kesken, kun ilmoille täytyy röyhtäistä karkeita solvauksia penteleen vihervasemmistolasia kohtaan, jotka eivät tahdo peittää tätä kaikkialle tunkeutuvaa auringovaloa sarkapuvun harmaalla saastepilvellä. Lippua asetellaan ikkunan eteen paremmin, vaikka nämä kirjoitukset kyllä kestäisivät päivänvaloa, olihan se jo kerran todistettu.
Juuri kun näppäimistön kalske on päässyt taas vauhtiin ja ministerin silmät kiiluvat kuin tuore veri, sisäpuhelin pirahtaa soimaan. Eduskuntatalon vaihteesta soitetaan, ja muistutetaan tapaamisesta herra tasavallan presidentin kanssa. Hammastaan purren valtiovarainminitseri nielee tuohtumuksensa, murahtaa vastauksensa ja sulkee luurin.
Matkalla presidentin luo, Eduskuntatalon käytävät ovat epäilyttävän vaitonaiset kuin vastaanottokeskus veriteon jäljiltä. Mielikuva rauhoittaa kulkijaa ja tuo hymyn hänen huulilleen. Askel askelelta Eduskuntatalon käytävät kuitenkin tuntuvat kapeneva, kunnes kulkemisesta tulee mahdotonta. Valtiovarainministerin kulku pysähtyy, mutta seinät eivät.
Seuraavana aamuna, ennen kuin Eduskuntatalon talonmieskään on saapunut töihinsä, tasavallan presidentti jo poistuu syvimmän kellarikerroksen perimmäisestä arkistosta jätettyään sinne “vaaraksi”-tarroilla sinetöidyn rullalle käärityn ministerin ja painaa lyijyvuoratun arkistohuoneen oven perässään kiinni. Tänä aamuna Eduskuntatalon portaat kylpevät poikkeuksellisen kauniisti nousevan aurigon kirkkaudessa.