Paluumuuttajat

Ulkomailla asumisen jälkeen takaisin Suomeen? Kotimaa ulkomaalaisen silmin? Lue, seuraa ja hämmästy!

[helmilemmikki]

A report of the last three weeks

Time flies. I knew already in London that the spring in Helsinki would be hectic and busy and chaotic and messy, and that it has definitely been. On the day I flew the excitement made waking up easy. I got dressed, through my bed linen  to the cupboard  (used only for one night, but still buahah) and opened the door. My biggest worry was to lock myself out and the suitcases in, but fortunately I managed to get everything outside. While dragging that approximately 60 kg of bags (not an exaggeration) I knew that it was gonna be a long day.

At the airport I had to face my biggest fear of the day. The baggage drop-off. I had paid for two 20 kg bags and a 10 kg hand luggage, but as you, dear reader, can probably count, I had approximately 10 kilos extra with me. And I was flying with Norwegian, who is not famous for letting people go with it. I put my most-child-angel-like-face on and stepped towards the counter. When the guy told me that the bags were 3 and 4 kilos overweight but he would charge me only for 3, it was hard to keep the poker face and stay thankful. But then my card didn’t work. Not the pound not the euro one. AND HE LET ME GO WITHOUT PAYING!  I felt like the luckiest girl in the world and fell asleep on the plane with a smile on my face. At the airport J, dad and my brother picked me up. They had already taken everything to the flat and we drove to Hesburger. What a day!

The next couple of days went like in coma, that tired I was of starting in a new job the day after moving. I had literally been in the country for 19 hours when I entered the office. I guess the people there thought that they had hired a zombie, that’s pretty much how I felt like at least... Luckily all my work mates were great and I felt really good at being there.

The life here has started well otherwise too. Helsinki is beautiful and there are so little people. Food is very expensive but that I knew to expect. City bikes work amazingly although J complains about the lack of bike paths. Sea is close and sunsets breathtaking. We have a sauna with a sea view. My grandpa almost cried (again) when they visited as I live so close now. That made me cry too. I still feel surprised when I hear the kids on the streets speaking Finnish. I’m still amazed almost all my colleagues are Swedish speaking (welcome to the capital, they said when I told them this). J cannot open a bank account or a mobile plan before his personal codes arrive and that annoys him (he is an independent guy and doesn’t want me to open them for him).

Life feels good right now. A couple of hours more in a day would be appreciated though. 

Helsinki buses have a USB chargers :O

We live in the same neighbourhood as the Prime minister and these are the views.

Cool country side siblings

Library cards are life

[helmilemmikki]

Valmiina lähtöön

Toinen matkalaukku on pakattu. Syön nyt toista päivää pelkkiä jämiä, että saisin jääkaapin tyhjennettyä. Muuttokuorman tuonti Pirkanmaalta Uudellemaalle on sovittu, samoin kuin Lontoon asunnon avainten luovutus. Olen varannut perjantai-illalle pöydän ravintolasta, jotta voin vielä tavata kerran uudet ystäväni. Toisaalta en haluaisi mennä, sillä olen jo valmis lähtöön. Lontoossa on jo kevät. Suomessa on eilen satanut lunta. Viimeiset kurssiesseet ovat valmiina. J on ollut kolme päivää Suomessa ja vaikuttaa viihtyvän siellä. Oli ollut toissapäivänä saunassa ja tänään kiipeilemässä lapsuudenystäväni kanssa. Syntymäpäiväjuhlien valmistelu on aloitettu, ja huonekalut odottavat autotallissa. Minäkin odotan. Olo on tyhjä. Välitila. Tuntuu, että olen Lontoossa yksin. En tiedä, minne olen menossa. Kuuntelen Ultra brata.

Niin oletko sinä Suomi Sellainen iloinen maa Jossa on paikkoja Ja kolmostuoppeja?

Silloin jos olet niin Kuule mä tulen niihin paikkoihin Ja mä tapaan Suomen tyypit Hei mä tulen niihin paikkoihin Ja mä tapaan Suomen tyypit

[helmilemmikki]

Kansainvälisistä ystävistä

Jos haluat saada kansainvälisiä ystäviä, tule Lontooseen! Uusia ihmisiä voi toki tavata kotimaassakin, mutta ulkomailla siinä on oma, erilainen viehätyksensä. Olivatpa uudet ystävät sitten oman maan kansalaisia tai toiselta puolelya maapalloa, jossain toisessa valtiossa tapaaminen luo suhteisiin oman mausteensa. Usein ihmiset hakeutuvat alussa kanssamaalaistensa seuraan ja jotkut myös jäävät sinne. Toiset karttavat kanssamaalaisiaan kuin ruttoa, koska ehkä kokevat ulkomailla olevan mahdollisuuden muuhun. Kaikki haluavat tutustua “paikallisiin”, mutta se on usein hankalaa: paikallisilla kun on harvoin tarve löytää uusia ystäviä, ja monissa maissa myös kielimuuri on todellinen este.

Lopulta ystäviä, ainakin kavereita, kuitenkin yleensä löytyy. Joskus he löytyvät sattumalta tai he löytävät sinut. Joskus kavereiden etsiminen ja siten myös löytyminen on hyvinkin tietoista: ainakin jotkut järjestävätkin “expateille” ystävystymisiltoja. Ulkomaalaisten kaverien kautta pääsee tutustumaan heidän maidensa tapoihin ja tilanteisiin tavalla, jota ei voi korvata kirjoja lukemalla tai turistina käymällä. Ulkomaalaisten ystävien kautta myös ymmärtää, että ihmiset ovat eri puolella maailmaa kuitenkin aika samanlaisia. Heidän luokseen matkustaminen antaa myös hyvän syyn ulkomaanmatkoihin.

Ulkomailla asuvissa ystävissä on kuitenkin se huono puoli, että kerran maailmalle lähtenyt lähtee helposti uudestaan. Se tarkoittaa sitä, että useimmiten yhteydenpito on tauolla tai se täytyy ainakin hoitaa etänä. Liian usein sovitut vierailut ystävien luo tai paljon puhutut Skype-puhelut eivät koskaan toteudu. Läheisen ystävyyden ylläpitoon tarvitaan paljon aikaa ja tahtoa. Toisinaan ystävyys kantaa kuitenkin aikaeron, välimatkan ja harvojen tapaamisten yli. Toisaalta olen myös todennut, että kaikkien ystävien kanssa ei yksinkertaisesti pysty pitämään jatkuvasti yhteyttä: aika ei riitä jatkuviin puheluihin, eikä kukaan ehdi ulkomaille kymmeniä kertoja vuodessa ilman, että joku kärsii (muutkin kuin ympäristö). Tärkeää on myös ylläpitää suhteita siellä, missä kulloinkin sattuu asumaan, eikä elää jatkuvasti tulevia tapaamisia odottaen.

Pian on aika sanoa hei hei täällä tapaamilleni ystäville. Onneksi maailma on nykyään pieni ja tapaaminen tulevaisuudessa on mahdollista. Lohtunani on myös se, että Helsingissä odottaa jälleennäkeminen monien aikaisempien (kansainvälisten) ystävien kanssa. Se lämmittää sydäntä jo nyt.

Alla yksi kansainvälinen ystäväni ja minä Madridissa tällä viikolla sekä kansainvälisiä ystäviä Lontoossa.

[helmilemmikki]

Elämme lopun alkua (en puhu nyt ilmastonmuutoksesta)

Loppu on lähellä. Tänään on vimeinen maisteriopintoihin kuuluva luentoni. Epätodellinen tunne. Vastahan täällä aloitettiin (ja vastahan se olikin, aika tarkkaan 5,5 kuukautta sitten). Aika on rientänyt etenkin nyt keväällä, niinhän se tuppaa aina tekemään, ja kahden viikon kuluttua jätän Englannin tomut ja sateet taakseni. Ennen sitä on kuitenkin paljon tehtävää. Toissapäivänä kävin ostamassa Debenhamsista itselleni uuden ystävän. Se on banaaninkeltainen matkalaukku Trippiltä, tuotemerkiltään niin ikään Banana! Vanhasta laukusta ovat alkaneet lukot kenkkuilla, ja lisäksi tarvitsen lisäkalustoa saadakseni omaisuuteni täältä takaisin Pohjois-Eurooppaan.

Kiertelimme sunnuntaina muutenkin hieman ystäväni N:n kanssa Oxford streetin kauppoja. Yleensähän Oxford streetille meneminen viikonloppuisin on lähes varma tuomio mielenterveyden kadottamisesta, sillä väkeä siellä riittää, mutta tällä kertaa ei ollut vaihtoehtoja. Onneksi väkeä tuntui olevan normaalia vähemmän jopa Oxford Circusilla, eli pystyimme liikkumaan suhteellisen vapaasti. Kävimme luksus-tavarataloissa tiirailemassa tiettyjen brändien rekkejä (tai siis heidän ale-rekkejään), mutta tällä kertaa vaatteet eivät sopineet joko makuumme tai kukkaroomme. Täällähän on paljon myös edullisempia tai ns. puoliedullisia ketjuja, jotka eivät ole edustettuina Suomessa, joten toisinaan hiukan himottaa rohmuta kaikista ekologisuus-periaatteista huolimatta. Tähän mennessä olen kuitenkin (rahapulassa) pystynyt pidättäytymään, ja ainoat kaksi hankintaa ovatkin charity shopista eli kirpputorilta.

Sunnuntaina kävin myös ensimmäistä kertaa pikaruokaravintolassa. Olen ihmetellyt Leon-kuppiloita, jotka mainostavat tarjoavansa “terveellistä pikaruokaa”. Päätinkin napata sieltä lounasta jo ennen shoppailun aloittamista. Vegan-hampurilainen näytti kuvassa hyvältä ja tuotteista sai myös opiskelija-alennuksen (jesss). Muita vaihtoehtoja olisivat olleet mm. erilaiset kikherne-salaatit, wrapit ja ranskalaiset. Lyhyen odottelun jälkeen sain käteeni pussin (ihme tuhlausta, vaikka materiaali olikin kierrätettyä), kaivoin hampparin esiin ja haukkasin: hyvää! Jopa vegan-juusto, joistä jotkut eivät oikein mahdu kategoriaan “maukas” maistui erinomaiselta.

Matkalaukku on nyt ostettu, mutta vielä on muutamia hankintoja, jotka haluaisin ennen täältä lähtöäni suorittaa. Tarvitsisin välttämättä uudet juoksuhousut (uskokaa tai älkää!), enkä jaksaisi lähteä heti Suomessa shoppailemaan. Matkamuistona aion viedä metallisia juomapillejä sekä tapioca-kuulia kuplateetä varten. Olen miettinyt myös teepannun hankintaa, sillä sehän olisi erinomainen muisto Englannista... Katsotaan nyt kuitenkin ensin, kuinka joustavaksi uusi ystäväni Banaani osoittautuu!

Bloomsburyssa on jo kevät: narsissit ja lumikellot kukkivat!

[helmilemmikki]

Täältä tullaan Töölö!

Meillä on koti, ja se koti on Minna Canthin kadulla! Viikko sitten keskiviikkona sain ilmoituksen Facebookin kautta. Tällä naisella oli tarjolla Töölössä pieni kaksio, joka olisi vapaana huhtikuusta syyskuun loppuun, mahdollisesti pidempäänkin. Nopea googlaus osoitti, että asunnolta työpaikaltani olisi 30 minuuttia ja keskustaankin pääsisi parissa kymmenessä minuutissa kävellen. Täydellistä! Vuokra oli kukkarollemme juuri sopiva ja kuvatkin miellyttivät silmää. Minulla oli jostain syystä asunnosta hyvä tunne, sitä on vaikea selittää. Minna Canthin katu ja Minna Canthin juhlavuosi, Feministiseen puolueeseen liittyminen ja vanhat kesäteatterimuistot vuosien takaa loivat tunteen, että tämä olisi se oikea.

J, joka helposti kyllästyy jos asiat venyvät, oli myös jo ilmeisen kypsä jatkuvalla syötöllä hänen sähköpostiinsa tulvivaan asuntoilmoitusvyöryyn. “Otetaan se”, hän totesi, kun olin lähettänyt kyseisen asunnon kuvat sekä ratkaisevat mitat. Olin suorastaan hieman hämmästynyt, koska J ei edes ehdottanut suihkun vedenpaineen tarkistamista. Se kun oli ollut kaikkien muiden asuntojen kohdalla ehdottoman tärkeää aikaisemmista huonoista kokemuksista johtuen. Emme pääsisi katsomaan asuntoa, mutta kukapa ei nauttisi pienestä riskistä... Niinpä ilmoitin naiselle vielä samana iltana, että ottaisimme heidät, jos he ottaisivat meidät. He lupasivat ottaa meidät, ja niinpä asia oli hoidossa. Meillä oli asunto!

Maanantaina luennon jälkeen suuntasin Kensigntoniin kohti hotellia, jossa tuleva vuokraemäntämme yöpyisi Lontoon kirjamessujen ajan. Allekirjoitimme vuokrasopimukset, ja sydän keveni ainakin sen askeleen verran. Tuntui, että kaikki oli mennyt taas oikeinpäin kuin ihmeen kaupalla. Lisäsattumana uuden vuokraemäntämme nimi oli Venla. Ehkä hekin olivat valinneet meidät nimen perusteella.

[helmilemmikki]

Onko Suomessa ulkomaalaisvihaa?

Suomi: tasa-arvon ja onnen maa, jossa naisetkin saivat äänestysoikeuden aikaisemmin kuin niin monessa muussa maassa. Suomi, jossa kansat ja erilaiset ihmiset elävät harmoniassa, vaikka joskus kylähulluille naureskellaankin. Suomi, joka haluaa olla kansainvälinen, nykyaikainen maa, jotakin enemmän kuin suo, kuokka ja Jussi. Suomi, joka haluaa houkutella ulkomaisia korkeakouluopiskelijoita ja saada heidät myös jäämään. Suomi, joka pitää yhteyttä instituuttien, lähetystöjen ja Suomi-koulujen kautta ulkomaille muuttaneisiin kansalaisiinsa. Suomi, jossa viidennen polven kanadansuomalainen nousee uutisotsikoihin “suomalaisena” lähtiessään kuuhun, vaikka hänen isovanhempasakaan eivät enää osanneet suomea.

Tämä oli (ja osittain on) minun Suomi-kuvani, josta olen ollut ylpeä. SuomI: oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tyyssija, edistyksellinen edelläkävijä. SIeltä ruudun toiselta puolelta voi olla helppo naurahtaa ja mumista jotain sinisilmäisyydestä, mutta ainakaan en ole yksin ollut sinisilmäinen. Kaikki yllä luettelemani kuuluu Suomi-brändiin, jota valtio ja (jotkut) sen asukkaat aktiivisesti maailmalla rakentavat. Tietäisittepä vaan, miten usein kotimaani mainitessani saan ulkomaalaisilta ihailevia katseita: Suomessa ruoho näyttää vihreämmältä.

Ensimmäinen särö unelmassani oli artikkeli, jossa kerrottiin jatkuvista ihmisoikeusrikkomuksista esimerkiksi vankien ja vammaistenhoidossa. Viimeisin järkytys oli kuitenkin Jyväskylän yliopiston tutkijoiden kirjoittamat luvut kirjassa Dangerous Multilingualism. Varsinainen aihe oli maahanmuuttajataustaisten lasten kielenopetus, mutta artikkeleissa sivuttiin maahanmuuttajiin kohdistuvia asenteita yleisestikin. Rehellisesti sanottuna olin todella järkyttynyt. En ollut osannut kuvitellakaan, että tasa-arvo-Suomen kruununjalokivi-instituutiossa, peruskoulussa, voisi työskennellä niin paljon niin kapeakatseisia ja jopa välinpitämättömiä ihmisiä. Eivätkä nämä asenteet johtuneet raskaasta työstä tai ajanpuutteesta. Opettajat uskoivat aidosti, että suomalaisen yhteiskunnan päämäärä tulee tehdä oppilaista yksikielisiä (anteeksi kaksi, koska englanti) yksilöitä, ja joiden vanhempiin liittyi lukemattomia ennakkoluuloja. Mitä muut suomalaiset ajattelisivat, jos jo opettajat olivat tällä kannalla?

Ymmärrän, että tilanne Suomessa on haastava ja (suhteellisen) uusi kaikille eikä helppoja ratkaisuja ole. Monet muut maat kamppailevat samojen ongelmien kanssa. Lukemani jutut ja seuraamani keskustelut kuitenkin herättävät todellisen, henkilökohtaisen huolen. Entä minun J:ni, hänkin on ulkomaalainen. J menisi kyllä ulkonäkönsä puolesta kantasuomalaisesta, eikä Hollanti ole maahanmuuttokriitikoiden kärkipäässä “kyseenalaisten maiden” listalla, mutta jo asuntoa etsiessäni olen kohdannut viileitä asenteita kertoessani meidän muuttavan ulkomailta ja että vain toisella meistä on suomalainen ah niin tärkeä sosiaaliturvatunnus. Joudunko kohtaamaan huutelua puhuessani englantia kadulla? Onko J Suomessa täysivaltainen (EU) kansalainen? Mitä, jos hän ei olisikaan pohjoismaisen vaaleaverinen? Missä on se Suomi-brändi? Mitä voin tehdä, että siitä tulisi totta?

[helmilemmikki]

Musta tulee rikas!

Heräsin. Ulkona oli jo valoisaa, mutta sisäinen kelloni väitti ajan olevan liian aikainen heräämiseen. Vilkaisin puhelinta, jonka ruudussa vilkkui outo suomalainen numero. Kello oli 7.15. Päätin olla vastaamatta ja painoin pääni takaisin tyynylle. Kyllä he soittaisivat uudelleen, jos asia olisi tärkeä. Puhelu lakkasi, mutta mielenkiintoni ei. Otin kännykän käteen ja googletin ruudussa olleen numeron. The Muuttofirma! Olin hakenut työpaikkaa kyseistä paikasta ja ollut haastattelussakin, mutta unohtanut sitten koko asian. En uskonut tulevani valituksi, enkä ollut varma, halusinko edes kyseisen paikan. Päätin kuitenkin soittaa takaisin.

Mies langan toisessa päässä pahoitteli, ja kertoi tajunneensa heti soitettuaan, että olimme eri aikavyöhykkeillä. Hänen lomansa oli juuri alkanut, mutta tämä asia oli täytynyt hoitaa ensin. He halusivat tarjota minulle työpaikkaa, ja tiedustelivat, olisinko edelleen käytettävissä. Olinhan minä! Taka-ajatuksena kummitteli ajatus gradusta ja siihen liittyvistä havainnoinnista, josta en ollut maininnut, mutta samalla olin innoissani. Ennen kuin ehdin mainita mitään mahdollisista rajoitteistani, olin jo vastannut kyllä. Tulisin mielelläni auttamaan muuttajia sopeutumaan Suomeen. Ei, maisteriopinnot eivät olleet vielä valmiit, mutta palkkaus kandinkin mukaan sopi. Rahaa! He antaisivat minulle rahaa! Se taisi olla ainoa ajatus, joka läpäisi uniset aivoni. Mies kiitti, toivotti tervetulleeksi joukkoon ja ilmoitti lähtevänsä ladulle.

Puhelun loputtua en saanut enää unta. Lähettäessäni viestejä J:lle ja äidilleni todellisuus alkoi valjeta minulle. Olin juuri ilmoittautunut kokopäivätyöhön viideksi kuukaudeksi. Samojen viiden kuukauden aikana minun täytyisi kirjoittaa laadukas pro gradu -tutkielma, johon kuului noin neljä viikkoa havainnointia. Se ei tuntunut sopivan yhteen kokopäivätyön kanssa. Onneksi ystäväni T ei ollut ehtinyt aloittaa vielä päivän töitään, vaan soitti heti. noin puolen tunnin terapiapuhelun jälkeen kirjoitin muuttofirmalle pahoitteluviestin, jossa tiedustelin mahdollisuutta tehdä lyhennettyä päivää toukokuun ajan. Itseni vakuuttaminen siitä, että gradun valmistuminen oli tärkeämpää kuin kyseinen työpaikka, ei ollut vaikeaa. Iltapäivällä kuitenkin koitti hetki, jota en ollut uskonut tulevan. Firma suostui pyyntööni lyhennetyistä päivistä! Saisin sekä prinsessan että puoli valtakuntaa! Minä saisin palkkaa! En joutuisi kituuttamaan kuten olen viimeiset vuodet kituuttanut! Toki joutuisin tekemään paljon töitäkin, mutta minulla oli nyt kiinnekohta tässä muuton koko epävarmuuden aallokossa. Työpaikka! Minulla! Elämä hymyili.

Tässä laadukkaassa kännykkäkuvassa nautin menestyksen huumassa. 

[helmilemmikki]

Haleja, huutoa ja taika-amuletti

Alkusyksystä 2016 olin päättänyt palauttaa mieleen ruotsin salat. Sen johdosta olin ilmoittanut itseni vapaamuotoiseen ruotsi-viro-keskusteluryhmään, jossa kumpaakin kieltä treenattiin kuuman tai kylmän juoman äärellä. Hassua kyllä, ryhmä koostui lähinnä suomalaisista, jotka halusivat parantaa ruotsinkielentaitoaan, sekä ruotsalaisista, jotka halusivat päästä puhumaan viroa. Eräänä iltana istuessamme St. Patrickissa Suur-Karja-kadulla ryhmämme vakijäsen K kysyi, olisinko kiinnostunut opettamaan muutaman perheen lapsille suomea. Totta kai olin! Unelmien täyttymys! Enpä tiennyt, minne spontaani ilmoittautumiseni veisi.

Samana syksynä perustin firman ja aloin opettaa 14 lasta kerran viikossa sunnuntaiaamuisin. Vastaavanlaisia Suomi-kouluja on maailmassa reilusti yli toista sataa kaikilla mantereilla, mutta eniten Euroopassa ja etenkin Saksassa ja Britanniassa. Koulut saavat itse päättää toiminnastaan, ja osa kokoontuukin joko kerran viikossa tai esimerkiksi kerran kuukaudessa. Oppilaiden kirjo on laaja, kolmannen polven maahanmuuttajista vasta maahan tulleisiin, pikkuvauvoista aikuisiin. Lontooseen muutettuani olin opettanut Suomi-koulussa kahden lukuvuoden ajan. Halusin jatkaa, ja sainkin kaksi (tai oikeastaan puolitoista) ryhmää ohjattavakseni Lontoon suomalaisessa lauantaikoulussa. Kesästä alkaen olen kuulunut myös maailman Suomi-koulujen kattojärjestön hallitukseen. 

Pian kuitenkin koittaa aika, jolloin joudun jättämään Suomi-koulut taakseni. Se on oikeastaan ainoa asia, jota jään (ainakin toistaiseksi) Lontoosta kaipaamaan. Vaikka krijavan oppilasrymän ohjaaminen on haastavaa, eikä odotusten ristiaallokossa ole helppoa toimia kapteenina, on Suomi-koulu kuitenkin äärimmäisen iloinen ja mielenkiintoinen paikka. Etenkin täällä Lontoossa Suomi-koulu (ja Merimieskirkko, jonka tiloissa koulu toimii) on varsinainen suojavyöhyke, josta saa sekä piparitaikinaa että laskiaispullia. Lisäksi koulun hallitus on harvinaisen idearikas: niin mielelläni jäisin toteuttamaan heidän kevään suunnitelmiaan. Lisäksi Suomi-koulu tarjoaa kaksikielisyydestä ja -kulttuurisuudesta kiinnostuneelle aitiopaikan tarkkailuun.

Parasta koulussa on kuitenkin lasten kanssa työskenteleminen. Innokkaat kasvot ja joka paikkaan ehtivät jalat odottavat minua joka toinen lauantaiaamu, kun saavun Albion streetille. Toisinaan lapsiakaan ei huvita tai kierrokset nousevat desibelien ohella liiankin korkeiksi. Tunnin loputtua nopeasti annetut yllätyshalit ja se, kun ujokin lapsi osallistuu, ovat kuitenkin sen arvoisia.

Alla tunnelmia koululta ja Kevään kutsu -amuletti.

[helmilemmikki]

Pirteä päivä Brightonissa

Jo ennen auringon nousua (tai ainakin melkein) kiirehdimme kotia kohti metroasemaa. Ulkona oli sunnuntaiaamun rauha, eikä tielläliikkujia ollut juuri ollenkaan. Jouduimme hiukan odottamaan metroa, joka lopulta saapui laiturille vaunut lähes tulkoon tyhjinä. Hyppäsimme kyytiin (mind the gap) ja ajoimme London Bridgen asemalle Thamesin eteläpuolelle. Aseman kaupat eivät ollee vielä auki, mutta kahviloihin oli suorastaan jonoa. Onneksi olimme ajoissa, joten ehdimme nauttia jonotuksen riemuista. Pian nousimme kuitenkin junaan, joka veisi meidät Three Bridgesiin. Ehdimme kävellä kahden vaunun läpi ennen kuin löysimme mieleisen istumapaikan. Joko muutkin olivat menossa päiväretkelle tai sitten suuntaamassa Gatwickin lentoasemalle, jossa juna myös pysähtyisi.

Matkanteko sujui joutuisaan, ja Three Bridgesissä vaihdoimme junasta bussiin. Kylttien mukaan junanrata Three Bridgesistä Brightoniin oli viimeistä päivää remontissa, mutta sijaiskuljetuskin toimi mainiosti. Brightoniin saapuessamme ajoimme asuntoalueen läpi, jossa talot olivat kuin linnoja. Oli hankala sanoa, asuiko kussakin talossa yksi vai useampi perhe, mutta “paremman väen” autoista pihassa päättelimme myös talojen olevan yhden perheen hallussa. Brightonin hienostokukkula, ilmiselvästi. Rautatieasemalla joukko purkautui linja-autosta ja suuntasi kulkunsa kuka minnekin. Me päätimme ottaa kurssin kohti rantaa. Aurinko paistoi kirkkaasti ja ulkona oli lämmin. Onneksi olin kaivanut aurinkolasit talviteloilta. Söimme jäätelöä laiturilla ja katselimme puolimaratonilla huhkivia englantilaisia. Elämä oli ihanaa.

Terassikausi oli Brightonissa selvästi avattu, sillä kaikki tuntuivat siirtyneen ravintoloista ulos aurinkoon. Mekin söimme pitsaa lämpölamppujen loisteessa. Podin huonoa omaatuntoa ateriani juustosta, sillä edessämme kadulla seisoi lähes mykkä Sussexin vegaaniaktivistiyhdistyksen joukko naamiot päässä näyttäen kannettavalta videota lehmistä. Muutenkin Brighton vaikutti olevan hyvinkin kasvissyöjäystävällinen paikka, tai ainakin ne kadut, joilta me ruokaa etsimme. Vaikuttaa muuten siltä, että kasvisruoka, käytettyjen vaatteiden kaupat ja LP-levyjen myynti käyvät maailmalla käsikädessä. Näin oli myös Brightonissa, ja vietimmekin hupaisan iltapäivän pikkukauppoja kierrellen. Lopulta alkoi tuntua kuitenkin, että olisi aika palata kotiin. Lähdimme suuntaamaan ylämäkeen kohti rautatieasemaa. Seuraava päivä olisi maanantai, mikä tarkoitti, että velvollisuuksien väistely olisi yhä työläämpää. Edessä olisi työhaastattelu, asunnon etsintää, poikaystävän paluu Hollantiin ja ankaraa opiskelua, huoh. Onneksi ainakin aurinko paistaisi myös tulevina päivinä.

[helmilemmikki]

London calling

Paluu the Metropoliin sujui rauhallisesti. Pirkkalan lentokenttä on kyllä mitä mainion: Tampereen rautatieasemallakin on aina enemmän melua ja melskettä. Koneeseen kävellään suoraan terminaalista eikä kiitoradalle rullaamisessa kulu kauaa. Välilasku Helsinkiin ja pian olinkin jo Heathrowlla.

Yhden kotona nukutun yön jälkeen koitti viikon paras päivä. Iltapäivällä Bilingualism & Multilingualism -moduulissa aiheena oli kielipolitiikka, eli allekirjoittaneen suosikkiaihe. Miguel-ope edustaa UCL:n henkilöstön temperamenttisempaa osastoa, ja opetus tempasi mukaansa niin kuin usein ennenkin. Illalla kuitenkin oli luvassa päivän päähetki. Poikaystävä J saapui Itävallasta vihdoinkin saarivaltioon! Metroaseman ovilla odottaessani aika tuntui matelevan, mutta lopulta odotus palkittiin. Juhlistimme jälleentapaamista risottoillallisen äärellä kuuden viikon etäjakson jälkeen.

Muuten viikko kului normaaliin tapaan opiskelun ja Suomi-koulujuttujen merkeissä. J:n seura ja kokkaustaidot olivat kuitenkin erinomainen lisäbonus, ja ehdimme hiukan käydä tutustumassa lähiympäristöönkin. Monet varmasti ajattelevat ulkomaille muuton olevan yhtä nähtävyyksien katselua: kyllähän täällä Lontoossa riittäisi museoita ja muuta nähtävää jokaiselle päivällä. Asia ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen. Ensinnäkin, uuteen maahan asettuminen vie muutaman kuukauden ajan oman veronsa. Ihminen ei yksinkertaisesti ehdi katselemaan nähtävyyksiä, kun pitää ensin opetella, mistä ruokakaupasta saa mitäkin ja mikä bussi kuljettaa töistä kotiin. Alkuvaiheen jälkeen iskee myös arki: omaan rutiiniin on helppo jäädä kiinni, ja töissä tai opiskellessa kuluu ihan yhtä paljon aikaa kuin kotimaassa asuessakin. Viikonloput ovat tietty useimmilla vapaita, mutta Lontoossa ainakin museot ovat silloin niin tupaten täynnä väkeä, että ei sinne uskalla mennä edes kurkistamaan.

J:n kanssa päätin kääntää hiukan viikkorytmiä, jottei toistaiseksi lomaileva parempi puoliskoni ihan ikävystyisi minun keskittyessäni etnografisen tutkimusmetodin saloihin. Lisäksi sain hänestä tietenkin myös itse erinomaisen tekosyyn lähteä tutustumaan lähiseutuun. Paine paikkojen näkemiseen on kasvanut huomattavasti sen jälkeen kun päätös muuttaa Suomeen oli tehty! Teimme retken muun muassa Borough Market -ruokatorilla ja Whittard of Chelseassa  Covent Gardenissa juomassa (ja syömässä, nam nam) iltapäiväteetä. Seuraavana päivänä suuntasimme Hackney Wickiin bouldering-kiipeilyhalliin. (Vaikka keskityin lähinnä ihailemaan J:n suoritusta seinällä, ovat omatkin käsivarteni sen verran kipeät kokeilemisesta, etten ole aivan varma, saanko kirjoitettua tämän tekstin kerralla loppuun.) Hackney Wick osoittautui melkoiseksi hipstereiden tyyssijaksi, ja nautimme myös lounasta kanavan äärellä.

Edessä on vielä ainakin päiväreissu Brightoniin tapaamaan tuttuja ja ihailemaan merta, ennen kuin J:n on aika suunnata takaisin Manner-Eurooppaan. Sen jälkeen seuraava tapaaminen onkin oletettavasti jo Itämeren äärellä, eli Helsingissä.

[helmilemmikki]

Suomessa on niin ihanaa - vai onko?

Viikko oli taas vierähtänyt ihan huomaamatta, ja alkoi olla aika palata vielä viimeisen kerran pidemmäksi aikaa saarivaltioon ja metropolielämään. Tällä kertaa “erikoisohjelmaa” reissulla oli ollut enemmänkin, sillä kerrankin yliopiston itsenäisen opiskelun viikolle olivat osuneet äidin ja isän syntymäpäivät, pikkusiskon penkkarit, pikkuveljen vanhojentanssit ja vielä serkun lapsen ristiäisetkin. Lisäksi olin saanut gradun tutkimussuunnitelman palautettua ja ehtinyt myös nauttimaan Yle Areenan kotimaan annista oikein urakalla (katseluvinkki: kolmiosainen “Hyvissä aikeissa” -dokumenttisarja (ihmis-)rodunjalostuksesta Suomessa). Tallilla oli tullut käytyä ja pääkaupunkiseudun asiat oli hoidettu. Oli taas aika pohtia asioita.

Kahdeksan viikkoa on pisin Suomessa viettämäni aika sitten kevään 2014. Nuo kahdeksan viikkoa vietin kesällä 2015 kuparivalutuotteita pakaten ja Tallinnaan ikävöiden. Sen jälkeen täällä vietetyt lyhyemmät pätkät ovat muistuttaneet enemmän lomaparatiisia. Pidennettyihin viikonloppuihin ja esimerkiksi viime kesän lomailuun on yleensä mahtunut lähinnä positiivisia asioita, kuten saunomista, ruuanlaittoa, leipomista, sukulaisten ja ystävien tapaamista sekä ratsastusta. Olen käynyt Suomessa hemmoteltavana ja hermolomalla. Useimmiten olen tietoisesti pyrkinyt siihen, että koulu- ja työjutut olisi hoidettu jo etukäteen. Olen onnellisena syönyt mummujen ja äidin ja isän ostamia ruokia ja iloinnut säästämistäni roposista. Tallilla olen sujuvasti solahtanut omalle paikalleni täkäläisessä yhteisössä ja haaveillut aina uudestaan ratsastuksen jatkamisesta (ja shetlanninponin ostamisesta).

Kuten edellisestä kuvauksesta voi helposti päätellä, on Suomessa arki ollut kaukana (nalkuttavasta pikkusiskosta huolimatta). Olen innoissani edessä odottavasta Suomeen muutosta (enää vain 40 päivää!), mutta en voi välttää pohdintoja siitä, perustuuko innostukseni todellisuuteen vai ruusunpunaiseen unelmaan, joita olen vierailujeni aikana viimeiset vuodet elänyt. Onko Suomessa sittenkään niin kivaa, kun joutuu taas itse maksamaan jokaisen kauppalaskun? Onko ratsastusta sittenkään mahdollista jatkaa, jos elää pääasiassa opintotuella ja vielä pääkaupunkiseudulla, jossa ratsastus on vielä enemmän eliittilaji kuin täällä maaseudulla? Onko perhettä sittenkään mahdollista nähdä tämän enempää, kun kotikuntaani ei kulje enää yhtäkään suoraa julkisen liikenteen linjaa? Rupeaako lumi ja pakkanen ärsyttämään jo ennen kesää?

Olen krooninen murehtija ja kaiken päälle pahemman luokan perfektionisti. En oikein edes ymmärrä, miksi koen painetta tämän muuton onnistumisesta ja onnellisena olemisesta. Todennäköisesti kun ne paineet juuri ovat suurin este onnellisuuden toteutumiselle. Yritän kuitenkin ajatella positiivisesti ja uskoa, että Suomessa vakituisesti asuminen voi olla ihanaa.

Venla 

Alla kuvia ihanasta lomasta <3

[helmilemmikki]

Sannin kanssa asuntonäytössä

Ulkona oli vielä pimeää, kun äitini auto kiiti ennen aamukahdeksaa kohti Hämeenlinnaa. Olimme lähteneet kotoa hyvissä ajoin, jotta ehtisin junalle ja äiti töihin, mutta jostain syystä aika tuntui loppuneen taas kesken. Niinpä heitin parkkipaikalle saavuttuamme nopeat hyvästit ja juoksin kohti junaa. Onneksi ykkösraiteelta, eli siltä lähimmältä, pääsee vain kohti Helsinkiä! Hyppäsin junaan ja huokaisin helpotuksesta. Vihreävalkoinen sisustus muistutti lukuisista aikaisemmista matkoista näiden kahden aseman välillä. Sitten vilkaisin matkalippuani. Katsoin paikkanumeroa ja junan numeroa pitkään, kunnes totuus alkoi hitaasti kutkutella aivonystyröitäni. Olin ostanut lipun pikajunaan. Vihreävalkoinen sisustus tarkoitti minun olevan intercityssä tai pendolinossa. Johtopäätökseni oli: väärä juna. Lähtöaika ja määränpää olivat kuitenkin samat kuin lipussani. Tunsin pulssini hieman kiihtyvän konduktöörin lähestyessä, mutta ilmeisesti hän oli herännyt oikealla jalalla, sillä sain jäädä junaan.

Tällä reissulla oli paljon tehtävää. Ensimmäinen pysähdyspaikkani oli Vantaalla eräs ala-aste: tuleva tutkimuskouluni. Sieltä eteenpäin lähtiessäni hymyilin kilpaa auringon kanssa. Opettaja ja luokka vaikuttivat mainioilta, ja kevään yhteistyöstä tulisi varmasti hauskaa! Keväthanki kimmelsi auringossa vetäessäni kehkot täyteen raikasta pakkasilmaa. Talven ihmemaa! Helsinkiin päästessäni osa lumesta oli jo loskaa, mutta se ei olisi voinut pilata jälleennäkemisen iloa, kun tapasin lapsuudenystäväni T:n yliopistolla. Söimme lounasta ja jaoimme laskiaispullan (hillo), kunnes oli aika siirtyä seuraavaan tapaamiseen: tutkija-Heini oli luvannut audienssin! Siirryimme siis T:n kanssa yliopiston kielikeskukseen ja sieltä Heinin löydyttyä Kaisa-talon kahvilaan. Jaoimme T:n kanssa laskiaispullan (manteli). Tunnissa kolmikkomme ehti puida suomalaisen sosiolingvistiikan mennen tullen.

Lopulta koitti tämän blogin kannalta päivän oleellisin hetki: oli aika siirtyä asuntonäyttöön. T oli luvannut tulla katsomaan mahdollista väliaika-asuntoa, jonka reissuun lähtevä tyttö oli kiinnostunut vuokraamaan. Siirryimme ratikalla paremman väen kotiseuduille eli Etelä-Helsinkiin Punavuoreen. Asunto löytyi helposti: pikkuinen 23 neliön yksiö oli komeissa puitteissa jugendtalossa, joka henki sitä Helsinkiä, josta aina kaikissa kirjoissakin puhutaan. Vuokrailmoitus oli kerännyt paljon huomiota, ja katsomassa oli enemmän ihmisiä kuin sen kokoiseen huoneeseen tavallisesti kutsuttaisiin. Samassa ovikello soi ja ovelta kuului ääni: “Onko täällä näyttö? Saako tulla katsomaan?” Myöntävän vastauksen saatuaan sisään asteli tyttö, jolla oli kirkuvanpunaiset hiukset ja erikoisen tutut kasvot. Yritin olla tuijottamatta, mutta Sanni se oli. Suomalaiseen tapaan kukaan meistä ei tietenkään reagoinut.

Näytön jälkeen kävelimme T:n kanssa takaisin keskustaan. Väliaika-asunto oli ollut nätti, mutta tarve sille ei tuntunut kovin suurelta. Lyhyen puhelinkeskustelun jälkeen päätimme poikaystävän kanssa luottaa onneemme ja odottaa Sitä Oikeaa Kotia. Tulevaisuus näyttänee, kannattiko.

[helmilemmikki]

Pakkaamisen taito

Hiihtolom... eikun siis reading week eli itsenäisen opiskelun viikko oli alkanut virallisesti! Edellisen päivän tehokas kirjoitussessio hymyilytti vielä aamullakin, kun sisäinen minäni päätti lepäämisen riittävän ihan vähän kahdeksan jälkeen. Banaanilättyjen paistaminen kesti odotettua pidempään, mutta aamiaisen jälkeen olin valmis päivän askareisiin. Sunnuntai olisi pyhitetty asioiden järjestelemiselle, mutta toivon mukaan aikaa jäisi myös tutkimussuunnitelman jatkamiseen. Myös siivousvuoroni oli sattunut osumaan kyseiselle päivälle, joten sen osan hoidettuani pääsin aloittamaan päivän the tehtävän, eli tavaroiden sullomisen reppuun: seuraavana aamuna lento lähtisi sen verran aikaisin, että oli parempi laittaa kaikki jo illalla valmiiksi.

Pakkaaminen reissuun on aina monimutkaista puuhaa. Tulee arvioida sekä matkan pituus, erityisvaatimukset että oma kantokyky, ja lentoreissuilla myös entisestään tiukentuneet käsimatkatavaramääräykset (siinäpä muuten taas yhdyssananpoikanen ulkomaalaisille pähkäiltäväksi, hehe). Esimerkiksi Ryanairilla lipun hintaan kuuluu enää vain pikkuinen käsilaukku. Tällä kertaa lähtisin kuitenkin Finskillä, joka toistaiseksi lupaa mukaan myös matkustamokokoisen laukun (mutta vain kahdeksan kiloa yhteensä, huoh). Yleensä äidin luokse mennessä pakattavaa on vähemmän, sillä käytän suvereenisti sekä äitini että siskoni vaatteita, meikkejä ja muuta kosmetiikkaa. Tällä kertaa halusin viedä kuitenkin nurkkiin kerääntynyttä roinaa jo muuton alta pois Suomeen. Olin raahannut Lontooseen näköjään kolme paria korkokenkiä, joista yksiäkään en ole toistaiseksi käyttänyt. Päätin jättää yhdet kuitenkin varmuuden vuoksi tänne (jos vaikka tulisikin se kutsu kuninkaallisiin menoihin?)

En ole ehkä käynyt kovin monessa maassa, mutta tiettyjen maiden väliä on kyllä tullut sahattua sitten senkin edestä. Siksi olen ehtinyt kehittää itselleni varman, säästö-jalkapatikka-yksinreissaaja-pakkausohjeen. Ohje nro 1: rullaa vaatteet, älä viikkaa. Se vaan toimii. Ohje nro 2: laita paksuimmat vaatteet päälle, vaikka tulisi hiki. Lisäksi koneessa on usein kuitenkin kylmä. Ohje nro 3: ota mukaan pienen matkalaukun sijasta tilava reppu. Tämä kikka toimii ainakin silloin, jos tarkoitus on hissukseen ylittää lentoyhtiön asettamat painorajat. Reppu näyttää pieneltä eikä siten tule tarkastetuksi, mutta hyvään sellaiseen saa tungettua käsittämättömän määrän tavaraa. Näitä ohjeita noudattamalla on reissattu yli kahden viikon ajan pelkillä käsimatkatavaroilla (myös paikkoihin, joissa äidin vaatekaappi ei ollut käytettävissä).

Venla

[helmilemmikki]

Aikataulupaineita

Ulkomaille (tai siis tässä tapauksessa maasta toiseen muuttaminen) on siitä jännä homma, että kaikkien toimien ajoittaminen on lopputuloksen onnistumisen kannalta ensisijaista. Toki se on tärkeää maan sisälläkin tapahtuvassa muutossa, mutta mittasuhteet ovat kuitenkin hieman eri luokkaa. Täältä Lontoosta kun ei ajella ihan niin nopeasti Helsinkiin katsastamaan asuntoja kuin vaikkapa Tampereelta. Lento kohteeseen oli ehkä buukattu, mutta onnistuneena alun saamiseksi tulisi hoitaa niin vielä monetkin asiat kuntoon.

Sellaisia asioita olivat esimerkiksi asunto ja työ. Siksia aloitinkin koko tutkimustyöprojektin kirjoittamalla luottolähteelleni R:lle: “Mistä suomalaiset etsivät vuokrakämppiä?!?” Kinnisvara.ee. ja Spareroom olivat tulleet viime vuosina tutuiksi, mutta Suomessa aktiivisessa käytössä olevat sivustot olivat täysin vieraita. R vinkkasi kaksi eri sivustoa, ja johan alkoi lyyti kirjoittaa.  Ilmoistusten lukeminen olikin sitten samanlaista kuin missä vain muuallakin. Yritin luoda itselleni yleiskuvaa hinta- ja laatutasosta, ja siinähän riittää kerrottavaa ihan omaksi tarinakseen.

Sen tarinan kertomisen sijaan sievä pikkuinen paniikinpoikanen alkoi nousta sisälläni. Mitäs sitten, jos ei löytyisikään mukavaa asuntoa? Muuttaisiko minikopperon vaihto Lontoosta Suomeen merkittävästi mitään elämänlaadussani? Saisinko töitä? Mitä, jos en saisikaan? Pitäisikö palata äidin luokse ja kantaa ikuisesti mainetta huuhaa-humanistina, joka valmistui suoraan kortistoon? Erityisesti ajoitus vaikutti haastavalta. Työn etsiminen kun ei ole asuntoa ja asunnon etsiminen kun ei ole työtä tuntui yhtäkkiä todelliselta ja melko ahdistavaltakin haasteelta. Olin suunnitellut tekeväni graduun liittyvää havainnointia jo huhtikuun loppupuolella, mutta joutuisinko kulkemaan kyseiselle koululle Pirkanmaalta saakka?

Lopulta tyydyin rauhoittelemaan itseäni faktalla, että työn löytämiseen oli aikaa vielä kaksi kuukautta. Tarvittaessa menisin töihin vaikka ABC:lle. Poikaystävän tilanne oli hankalampi, sillä kymmenen sanan suomen kielen taidolla ei oteta edes ABC:lle. Mutta kyllä jotain vielä löytyisi, ja olin valmis laittamaan kaikki taitoni kehiin sen jonkin löytämiseksi. PItäisi myös ottaa kaikki mahdolliset resurssit käyttöön (mobilise resources, niin kuin meidän lehtorimme lempisanonta kuuluu) ja lähestyä sekä tuttuja että tuntemattomia. Todellisuudessa tässä isoimmalta askeleelta ehkä tuntuikin siirtyminen opintotuen piiristä Todelliseen maailmaan. Hmm, saisikohan siihen totutteluun sopeutumisrahaa?

Venla

Alla kuva osoitteesta, joka sopisi meille kuin nenä päähän.

[helmilemmikki]

Lippu on ostettu

Eräänä aamupäivänä sen päätin. Mittani elämälle metropolissa alkoi olla täynnä, ja tulevaisuuden haaveet vaikuttivat houkuttelevaakin houkuttelevimmilta. Komeron kokoinen huone ja siitä maksettu sikahinta, jatkuva liikenneruuhkassa istuminen, meteli, ihmismassat ja fyysinen etäisyys läheisimpiin ystäviin olivat tuntunut erityisen kuormittavalta lomalta paluun jälkeen. Varsinaisia syitä jäädä Lontooseen ei oikeastaan ollut. Gradun koekaniinit olisivat joka tapauksessa Suomessa tai Virossa ja ohjauksen voisi hoitaa etänä. Kirjastoja olisi Helsingissäkin ja poikaystävääkin oli ikävä. Niinpä klikkasin suoraan Norwegianin nettisivuille (parhaat käsimatkatavaraehdot, nääs) ja päräyttää varasin lennon kotiin.

Maaliskuun viimeinen päivä olisi the päivä. Hiukan huolestutti Brexitin läheisyys ja mahdollinen kaaos lentoliikenteessä, mutta parempi oli olla positiivinen ponteva ja toivoa parasta. Pohdin pitkään (15 minuuttia), monellako matkalaukulla pärjäisin ja miten saisin ne kuljetettua kentällä. Päädyin kahteen check-in laukkuun ja kiitin mielessäni norjalaisia, jotka yhä sallivat 10 kg käsimatkatavaroita ja käsilaukun. Se on tänä vuonna jo kuulkaas luksuspalvelua. Mitä tulee matkaan lentokentälle, päätin luottaa brittien ystävällisyyteen ja sääliviin katseisiin: ne olivat toimineet tänne tullessakin. Ja saisihan lentokentältä myös niitä kärryjä, jos oikein tiukka paikka tulisi. Varasin siis lisäksi bussin King’s Crossilta Gatwickiin. Isommalle muuttokuormalle olisi ollut vaihtoehtona myös erilaiset pakettiautokuljetukset, joita sahaa Britannian ja Suomen väliä jatkuvasti, mutta toivoin, ettei sille olisi tarvetta. Saisin kuitenkin vietyä helmikuun reissulla talvivaatteet ja käyttämättä jääneet korkokengät jo äidin luokse varastoon, ja tarvittaessa jättäisin matkalaukkuihin mahtumattoman omaisuuteni kavereille ja kämppiksille läksiäislahjaksi.

Lipun ostamisen jälkeen kävin tietenkin aivan ylikierroksilla. Soitin poikaystävälle, joka lupasi selvitellä, miten ja milloin pääsisi itse tulemaan perässä. Teimme yksinkertaisen muuttosuunnitelman, jonka avulla hän saisi aikaa sulatella asiaa, mutta minä pääsisin toteuttamaan vimmaista unelmointi-suunnittelu-viettiäni. Olimme toki keskustelleet Suomeen muutosta aikaisemminkin, mutta tarkka ajankohta oli tähän päivään asti ollut auki. Hiukan siinä ehti itsellekin paniikki iskeä, kun tajusin, etten tiennyt Suomessa asumisen käytänteistä juuri mitään. Olen viettänyt koko aikuiselämäni ulkomailla, joten esimerkiksi työnhaun ja asunnon vuokrauksen realiteetit olivat äkkiseltään täysin mystisiä. Sen mystisyyden ansiosta syntyi myös tämä blogi: suomalaisiakin varmasti kiinnostaisi kuulla, millaisina Suomi ja suomalainen elämä näyttäytyvät “ulkopuolisen” silmin. Jos en itse olisi riittävän ulkopuolinen, olisihan minulla “koekaniinina” poikaystävä, jonka kokemukset Suomesta rajoittuvat pariin mökkijuhannukseen ja viikkoon Itä-Pirkanmaan korvessa (vaikka no, siihen se suomalaisuus taitaa kyllä kulminoitua?!?). Ei siis muuta kuin tuumasta toimeen: blogi pystyyn ja kirjoittamaan. Tulevaisuudessa pääset seuraamaan jännittäviä (?) seikkailujamme matkalla Länsi-Euroopasta kohti Pohjolaa. Siis: lue, seuraa ja hämmästy!

Kuka? Venla, 25-vuotias kieli- ja yhteiskuntatieteilijä, maailmantarkkailija, hätähousu Pirkanmaalta, Tallinnasta ja Lontoosta & poikaystävä J, kanavien keskellä Pohjois-Hollannin provinssissa kasvanut pelisuunnittelija.

Mitä? Tarinointia Suomeen muuton huippu- ja ei-niin-huippuhetkistä.

Kenelle? Kenelle vaan.