Rahikaisella on kaunis lauluääni aka “5 kertaa, kun Rahikainen soittaa suutaan kauniimmin kuin yleensä +1 kerta, kun kaikki muutkin tekee samoin” a fic by me
(olisin mielelläni laittanu tähän ton keep reading mutta tumblr ei tykänny ajatuksesta, niin että koitetaan nyt selvitä sit ilman)
Ihana maa tänne jäi (Äänisen Aallot, Georg Malmstén)
Rahikainen hyräili laulua, joka oli soinut hänen mielessään miltei tauotta aamusta alkaen. Hän hidasti vähän askeliaan voidakseen suoriutua laulusta paremmin.
“…nyt uuden jo kanteleen… He kulki voitosta voittoon ja löivät vihuripäin…”
Pysähtyä ei keskelle tietä voinut eikä hidastellakaan kannattanut liiaksi, kun piti kuitenkin joku järjestys kotiinmarssissakin säilyttää. Mutta Rahikaiselle jäi siinä hidastellessaan aikaa suunnata katseensa Äänisjärveä kohti.
“Siks kunnes koskematon… ja ihana maa tänne jäi.”
“Älähän unohda kävellä, laulajapoika”, kuului ohitse kävelevän miehen suusta tämän samalla tuupatessa hyväntahtoisesti Rahikaista olkapäästä eteenpäin.
Rahikainen tyytyi vastaukseksi vain virnistämään ilkikurisesti ja hän tönäisi miestä takaisin ennenkuin tämä oli täysin hänen ulottumattomissaan. Rahikaiselle oli selvää, että vastaavanlaiset kommentit olivat miltei kehuja tämän joukon keskuudessa. Huvittuneena hän käänsi katseensa Äänisen aalloista kohti menosuuntaa ja jossain horisontin takana lepäävää kotia.
Käskynä vain kohtalon (Elämää Juoksuhaudoissa, A. Aimo)
“Ja kenties matkamme määrä… sodan melskeeseen kadota—”
Tykistötuli ravisteli yhtäkkiä korsun seiniä, mutta miehet sen sijaan olivat kuukausien saatossa tottuneet toistuvaan rätinään ympärillään, eivätkä enää juuri mieliensä pohjukoille työnnettyä pelkoaan ulospäin näyttäneet.
Pedillään katonrajassa makoileva Rahikainen sulki suunsa nopeasti ja suojasi silmiään katosta varisevalta hiekalta.
“Khihihi, raikuvat suosionosoitukset naapureiltamme”, hihitti Vanhala, joka oli muiden tavoin ainakin toisella korvallaan kuunnellut laulua. Hän siirsi katseensa tärisevästä katosta Rahikaiseen, jonka suu taipui kommentin johdosta virneeseen.
Te rauhass’ olla saatte (Vartiossa, san. Elli Tuomisto, säv. Lassi Utsjoki)
“Mä vartiossa seison nyt yössä yksinäin… on seuranain vain taivaan tähti kirkas…”
Tosiasiassa Rahikaisen oli jo muutaman minuutin ajan tehnyt mieli laulaa, mutta toisaalta hän oli myös nauttinut tilaisuudesta vain maata pedillään kesäillan rauhallisuuden ja hiljaisuuden valtaamassa korsussa. Nyt hän kuitenkin avasi suunsa, kun Koskela nousi ylös mennäkseen päästämään Honkajoen vartiosta.
“…usein ajatukset on mulla samat näin… oi, taivaan tähti, sama on sun virkas.”
Rahikainen käänsi katseensa kohti korsun ovella seisovaa Koskelaa, joka tupakkaa sytyttäessään vilkaisi hänen suuntaansa. Hetken aikaa Rahikainen oli hiljaa, mutta käänsi sitten katseensa takaisin kohti kattoa ja toisti edelliset säkeet.
“Ja usein ajatukset on mulla samat näin, oi taivaan tähti, sama on sun virkas…”
Kuljemme laulain (Maa On Niin Kaunis, virsi 30)
“Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas…”
Korsun asukkaat vain hyräilivät hiljaa mukana, kun Rahikainen aloitti. Hän ei jännittänyt laulamista muiden kuullen, mutta kerrat, jolloin hänen ääntään pysähdyttiin kuuntelemaan samanlaisen hartauden vallassa, olivat varsin harvassa. Tällä kertaa aseveljet katselivat hänen suuntaansa kukin omilta paikoiltaan ja hän katsoi takaisin.
“Kiitävi aika… vierähtävät vuodet…”
Vähitellen Rahikainen lakkasi katsomasta ketään. Silmät olivat kyllä käännettynä muihin päin, mutta katse oli jossain muualla.
Vasta kun sekä Määttä että Tassu käänsivät miltei yhtäaikaisesti katseensa lattiaan, Rahikainen itsekin liikahti hieman sängyn reunalla säkeiden välissä. Hän toi ääneensä hiukan lisää voimaa ja lauloi.
“Enkelit ensin paimenille lauloi, sielusta sieluhun kaiku soi…”
Voi pojat saamari (Eldankajärven Jää, A. Aimo)
“Ooon sota tuimaa, ei Juno päätä huimaa…
Pum, pum, pum, patterit paukkuu,
ja korohorot haukkuu, juuu…”
Muita sanoja Rahikainen ei laulusta muistanutkaan, joten hän vain hyräili välissä sen säveltä ja toisti ainoaa muistamaansa säkeistöä. Hän toivoi, että kappaleen kuulemiseen tulisi vielä tilaisuuksia, jotta hän voisi sen paremmin oppia, sillä laulun kepeät riimit olivat nostattaneet hymyä sekä hänen että muiden korsun asukkaiden huulille, kun kappale oli soinut radiossa.
Kävellessään Rahikainen yritti muistella sellaisiakin kappaleita, joiden sanat varmistaisivat, että ainakin yksi tienteossa uurastavista tytöistä lähtisi hänen mukaansa. Kiljun värittämään mieleen nousi kuitenkin toinen toistaan rivompia sanavaihtoehtoja tutuille lauluille.
Toki kallehin on vapaus (Sillanpään Marssilaulu, F.E. Sillanpää, säv. A. Mustonen)
“Pojaa, kattoka! Ei olekka yhttä kylää näkyny pitkä aikaa!”
Hietasen kommentti sai päät kääntymään kohti auton kulkusuuntaa, sillä montaakaan kylää ei tosiaan ollut Paloaukealta lähdön jälkeen ohitettu. Myös Rahikaisen katse kääntyi muiden lailla edessä siintävää kylää kohti.
Tien viereen pysähtyi lapsia katsomaan ohi ajavia autoja. Mukaan liittyi myös muutamia vanhempia, jotka etsivät ehkä autojen lavoilla istuvien naamojen joukosta omia poikiaan. Näistä pojista monien kiinnostus oli kuitenkin suunnattu niihin muutamiin nuoriin naisiin, jotka tutkivat niin ikään katseellaan ohi ajavaa joukkoa.
Autojen lavoilta kuului jo tytöille suunnattuja huutoja, niin tervehdyksellisiä kuin törkeitäkin. Rahikainenkin vislasi kuuluvasti tien vieressä seisoville naisille.
“Nyt olis se laulu taas paikallaan”, kuului Salon ehdotus ja siihen yhdyttiin — sen verran olivat käsiään innoissaan heiluttavat lapset ja hymyilevät tytöt virkistäneet aurinkoisen päivän tuomaa väsyneen rentoa tunnelmaa.
Pian virittyikin mahtipontinen, hiukan epävireinen marssilaulu autojen lavoilta. Rahikainen istui takaisin aloilleen ja yhtyi muiden lauluun.
“Kotikontujen tienoita tervehtien
tämä laulumme kaikukoon!
Yli peltojen, vetten ja tunturien,
aina Hangosta Petsamoon!”
Meil viini laulu naiset vain rakkahia on! Tällaisesta minä tykkään. Terve tuloa Hermannin nuorisoseuraan, poika!
