lyhytkertomus

a finnish bookstagram. find me on ig @lyhytkertomus

[lyhytkertomus]

Olivatko yhdeksän(!) sivua hehkutusta kirjan alussa aivan oikeutettuja? Tuskinpa. 🧐 Small Pleasures kertoo keski-ikää lähestyvästä Jeanista, joka asuu äitinsä kanssa 1957-luvun Lontoossa ja kirjoittaa työkseen sanomalehteen. Kun Jean lähtee selvittämään tapausta, jossa nainen uskoo saaneensa lapsen neitseellisen sikiämisen seurauksena, jutusta tulee hänelle tärkeämpi kuin olisi voinut arvata. Jean nimittäin ihastuu naisen aviomieheen. Kirjassa oli kuvattu 1950-luvun tunnelmaa mielenkiintoisesti. Toisinaan se tuntui kodikkaan nostalgiselta, toisinaan inhottavan ahdasmieliseltä. Kaiken kaikkiaan kirja tasapainoili kevyen ja painavan välillä yllättävän sujuvasti. Mysteeriä ratkottiin leppoisaan tahtiin ja romanttinen sivujuoni vei paljon huomiota, mutta ajoittain juonessa nousivat esille myös vakavat teemat ilman että kokonaisuus tuntui rikkonaiselta. Jotenkin tuli mieleen Carol-elokuva? Itseäni häiritsi se, miten helposti toimittaja lähti selvittämään aivan höpöjuttua ja kuinka paljon resursseja niin kutsutun mysteerin ratkaisemiseen laitettiin. En ollut niin kirjan lumoissa etteikö tämä olisi jollain tasolla ärsyttänyt. Epäuskottavuuden tunne leijui mukana koko kirjan läpi ja loppu oli mielestäni aivan tuskastuttavan typerä. Ihan kivaa kesälukemista, mutta en todellakaan suosittele jos joku ärsyyntyy avoimista loppuratkaisuista. 🤷‍♀️

[lyhytkertomus]

Ihanaa juhannusta kaikille 🌅🌾🌿🐝! "Ulkona taivas oli vielä valoisa, ja saattoi erottaa jok'ikisen korren maassa. Kuusenlatvojen takana, minne aurinko oli laskenut hetki sitten, viipyi vielä punainen juova odottamassa seuraavaa päivää. He kulkivat läpi äänettömän metsän ja tulivat rantaniitylle missä yövalaistus oli voimakkaampi. - Kylläpä kukat tuoksuvat kummallisilta tänä yönä, sanoi Viljaana." ✨Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

[lyhytkertomus]

🕯️✨ Caroline Farr: A Castle In Canada Kansi: 5/5 ✴️ Upea, täydellinen kauhuromanttinen kansi. Kuun valaiseman sankaritar pakenee vauhdilla ja talo siintää taustalla todella uhkaavasti. Peilimäinen järvenpinta on myös 👌💯 lisä. Yksi lemppareista. Kirjan nimi: ”A Castle In Canada” 2/5 ✴️ Linna + Kanada -yhdistelmä ei kyllä toimi. Kanadasta löytyy ehkä erämaata, mutta mielikuvissa maassa tuskin on vanhoja linnoja, joissa kummittelee. Ei herätä ainakaan tämän lukijan kiinnostusta. Talon nimi: ”Chateau des Larmes” 2/5 ✴️ Ilmeisesti kirjassa viitataan linnaan myös nimellä The Chateau of Tears eli kyynelten linna. Kovin mahtipontista. Ehkä jopa liian. Ainakin kun nimi on ranskaksi. Kirjailijan nimi: ”Caroline Farr” 3/5 ✴️ Lisäsin tämän uuden kategorian, koska kaikkihan nämä kirjoittaa salanimillä. Tällä kertaa kyseessä on oikeasti australialainen kirjailija Richard Wilkes-Hunter. Etunimi Caroline on jotenkin liian moderni ja amerikkalainen, olisin suositellut Richardille mieluummin vaikka Margaretia. Tagline: ”Horror lurks in a mist-shrouded castle and love’s dream becomes a nightmare of terror…” 4/5 ✴️ Kaunista. Kaikki olennaiset eli painajaiset ja horrorit mainittu. Mutta en oo niin varma tosta ”love’s dream” -ilmaisusta… Aika lässy jotenkin! 🌙 Takakannesta poimittua: ”From the moment lovely Darleen Tracy enters the Montaigne family chateau a sense of foreboding brushes like warning wings against her heart.” 🤯 DARLEEN TRACY? Richardilla ei selvästikään ole nämä nimeämishommat ihan hanskassa. Järkyttävää, ei noin voi nimetä sankaritarta. ”Like warning wings against her heart” ei taida edes olla mikään oikea ilmaisu mutta pisteet yliampuvuudesta. 👏

[lyhytkertomus]

[lyhytkertomus]

Ajattelin että postaisin kesän aikana kuvat kaikista kauhuromanttisista kirjoista, mitä kirjahyllyyni on ehtinyt tähän mennessä kertyä. Eka suunnitelma oli lukea ne ja tehdä postaukset vasta sitten arvostelujen kera, mutta luen kesällä mieluummin mitä ikinä huvittaa. Tässä on nimittäin ollut vähän lukujumin poikasta ilmassa! ✨✨ Siispä tästä alkaa #talotjanaiset -sarja jossa arvostelen kauhuromanttisia kirjoja kansien perusteella! ✨✨ 🕯️Jane Aiken Hodge: Maulever Hall 🗝️ ”A girl with a hidden past desperately hunts for the strange key to the future” Kansi 3/5 ✴️ Hienosti kuvitettu ja talo näyttää kivalta (violetti – jännä valinta!), mutta sankaritar ei pakene mihinkään suuntaan, mikä on tietysti pettymys. Toisaalta tykkään siitä että sankaritar näyttää itsevarmalta.💃 Nimi 2/5 ✴️ Talon nimi on otettu myös kirjan nimeksi. Turvallinen mutta tylsä valinta. Talon nimi: Maulever Hall 3/5 ✴️ Tykkään miten nimestä tulee mieleen ”maul” eli vahingoittaa, murjoa tai runnella. Se kuulostaa pelottavalta. Toisaalta paras talon nimi olisi yksiosainen nimi kuten Manderley. Tagline 2/5 ✴️ Salainen menneisyys lupaa aina hyvää, mutta puhe avaimesta jää liian epämääräiseksi. Mikä avain? Mikä tulevaisuus? Tässä ei myöskään viitata mihinkään uhkaan. Aina pitäisi olla joko ”fear” tai ”evil” mainittu. 🤭 🌙 Takakannesta poimittua: ”Instead of shelter she found terror – and the stark secrets of her past – hidden within the haunted walls of Maulever Hall.” Yllätyin että takakannen teksti oli näin kauhupitoinen. Kuvauksen perusteella voisi olettaa että talossa oikeasti kummittelee, vaikka harvoin näissä kirjoissa mitään kummituksia on. Toivottavasti lupaus kuitenkin pitää! 👻

[lyhytkertomus]

Kukaan ei kirjoita minä-kertojia kuten Kazuo Ishiguro. Hänen kertojansa lähestyvät tapahtumia niin todellisen tuntuisesti yhdestä rajatusta näkökulmasta että kertomukset väistämättä vääristyvät epäluotettaviksi. Niin kuin on tosielämässäkin. Täysin puolueettomia kertojia ei ole olemassa. Piste. Entä millainen minä-kertoja olisi robotti? Ishiguron uusimman kirjan Klara and the Sun (2021) päähenkilö on robotti Klara, joka toimii keinotekoisena ystävänä sairaalle lapselle. 🤖 Klara näkee maailman täysin omalla tavallaan, joten hänkään ei ole luotettava kertoja. Niitä on turha Ishiguron kirjoista etsiä. Klaran huomio kiinnittyy odottamattomiin yksityiskohtiin, kerronta on rauhallista ja hyväntahtoista. Robotti on ohjelmoitu palvelemaan, joten hän ei kyseenalaista ihmisten tekemisiä, mikä tuo tarinaan ajoittain outoja, jopa hyytäviäkin sävyjä. Aluksi ihmettelin ”laatikoita” ja ”paneeleita”, joita Klara näkee silloin tällöin, ennen kuin tajusin että kyse on tavasta, jolla robotti visualisoi ympäristöään. Klara saa energiansa auringosta, joten hän myös huomioi jokaisen auringonsäteen ja puhuttelee aurinkoa kunnioittavasti. Juoni ei ole kovin monimutkainen, joten en kerro siitä sen enempää, mutta kirjan maailma on mielenkiintoinen. Tuttuun tapaansa Ishiguro ei selittele liikoja, vaan lukija saa vihjeitä satunnaisista sivulauseista. Päälle päin kaikki on siistiä ja mukavaa, mutta mitä enemmän kirjan maailmaa pohtii, sitä enemmän se muistuttaa dystopiaa. Miksi lapset eivät leiki keskenään vaan robottien kanssa? Miksi ajattelevaa olentoa kohdellaan koneena? Miksi perheen taloudenhoitajalle (joka on selvästi ulkomaalaistaustainen) käy miten käy? Mitä se merkitsee lapsille kun heidät ”nostetaan”? Kirjasta tuli mieleen Ishiguron aiempi Never Let Me Go -kirja sekä A.I – Tekoäly -elokuva.

[lyhytkertomus]

Valontuojat oli sen verran hyvä kirja, että mulla on ollut pieniä ongelmia tarttua mihinkään sen jälkeen, joten suosittelen tässä nyt Shirley Jacksonin The Lottery -novellia. Se on lyhyt mutta karmiva. Pohjois-Amerikassa novelli kuuluu lukulistoille kouluissa, mut Suomessa tätä ei oo vielä edes käännetty. Harmi!

[lyhytkertomus]

Valontuojat (2013) on kiemurainen kertomus kullankaivajista Uudessa-Seelannissa 1800-luvulla. Tapahtumat lähtevät liikkeelle mysteeristä, joka tuntuu koskettavan jokaista Hokitikan asukasta aina pankkiirista vanginvartijaan. Erakko on kuollut, rikas kullankaivaja on kadonnut ja prostituoitu löytyy kadulta huumattuna. Miten tapahtumat liittyvät toisiinsa? Yli 700-sivuinen möhkäle lähtee liikkeelle verkkaisesti, mutta tahti kiihtyy loppua kohti. Rakenne on mielenkiintoinen: Kirjan ensimmäinen osio on puolet kirjasta, seuraava osio puolet edellisestä ja seuraava osio taas sitä lyhempi jne. Aluksi kerronta viehättää vanhahtavalla tyylillään, kun kaikkitietävä kertoja pui läpi kaikki mahdolliset sivupolut nautinnollisen monimutkaisesti, mutta loppupuolella kirjaa sivut täyttyvätkin nopeasta dialogista ja tapahtumia selittävät enää lukujen alusta löytyvät kuvaukset. Kirjan alussa yksityiskohtaisesti esitellyt hahmot menettävät yllättäen merkityksensä täysin, kun tarina lopulta löytää ytimensä ja murhamysteeri jää taka-alalle. Lukiessa tästä tuli väkisin olo, että kirjasta on tarkoituksella tehty pitkä. Sen massiivisuus on olennainen osa tyyliä - melkein kuin tehokeino, jonka merkityksen ymmärtää vasta lopussa. Valontuojat oli niin hienosti kirjoitettu, että nautin sen kiemuroista eikä pituus kertaakaan ahdistanut, mutta lopulta olin kuitenkin hiukan hämmentynyt. Mysteeri kyllä selvisi, mutta juoni ei nyt ollut se pointti. Kirjaa leimasi eräänlainen teatraalisuus, kaikki tuntui tarkoituksellisen keinotekoiselta, aivan kuin jatkuvasti muuttuvalla rakenteella alleviivattaisiin kirjan keinotekoisuutta/fiktiivisyyttä. Mutta mitä se tarkoittaa? Sitä en ole vielä saanut selville. Tähtikartat jäivät myös kysymysmerkiksi?! 🌠🌘🌛 Kirjan mielenkiintoisin hahmo oli keinotteleva hotellinpitäjä Lydia Wells, joka toimii myös mystikkona sekä ennustajana. 🔮✨ Tv-sarjassa häntä esittää Eva Green ja jo ihan sen takia tekisi mieli katsoa tv-adaptaatio heti tähän perään.

[lyhytkertomus]

[lyhytkertomus]

Olisipa tällaisia suomalaisia kirjoja enemmän! Siiri Enorannan Josir Jalatvan eriskummallinen elämä (2017) muistutti minua vähän aikaa sitten lukemastani Terhi Tarkiaisen Kittystä, joka on toinen viihdyttävä ja tuhti lukuromaani. Kirjan juoni kertoo vuosituhannen mahtavimman sirkustirehtöörin perijästä, Josir Jalatvasta, ja hänen poikaystävästään, Micholeista, joka on kirottu vaihtamaan ruumista ennalta arvaamattomasti. Rakastavaiset kokoavat ympärilleen sirkuksen ja lähtevät selvittämään mysteeriä pitkin tuhoutumatonta junarataa, joka jatkuu läpi suursodan runteleman maan. Hauskinta kirjassa oli ehdottomasti sirkus, joka liikkuu raiteilla. 🚂🎪 Esiintyjien erikoiset persoonat ja sotkuiset ihmissuhteet varastivat huomion helposti pääjuonelta. Välillä se ehkä rasittikin, kun hahmoja oli niin monta, etten pysynyt kärryillä eikä mysteerin selvittäminen edennyt välillä lainkaan. Pian kuitenkin käsitin, ettei kirouksen purkaminen ollut kirjassa olennaista. Sen sijaan tarinassa riitti paljon pureskeltavaa kehollisuudesta ja sukupuolten moninaisuudesta kiinnostuneille. Miltä tuntuu olla jumissa ruumiissa, joka ei tunnu omalta? Mitä ihmissuhteelle tapahtuu kun toisen keho muuttuu? Mitenköhän kirja käännettäisiin englanniksi - viitattaisiinko Micholeihin pronominilla ”he” myös silloin kun hän on naisen kehossa? 🤔 Kaiken dekadentin ilottelun ja pimeyden sekamelskan takaa minua jäi häiritsemään se, että hahmot joutuivat homofobisiin ympäristöihin ja kohtaamaan homofobisia hahmoja. Fantasiakirjojen kohdalla aina mietityttää, miksi näin on, kun tekijällä on vapaat kädet luomansa maailman suhteen. Olisiko vastoinkäymisiä voinut kehitellä jollain toisella tapaa? Josir Jalatvan eriskummallinen elämä oli ehkä vähän ylipitkä, mutta läpikotaisin viihdyttävä ja kiinnostava. Enoranta kirjoittaa lumoavan kauniisti ja aion kyllä lukea häneltä lisää. ”Ehkä hän oli pinnallinen ja ehkä minä olin hullu, mutta nämä kaksi ominaisuutta eivät ole sellaisenaan tietääkseni koskaan pilanneet ketään.”

[lyhytkertomus]

Devil-May-Care oli ”kannen perusteella ostin” -löytö antikvariaatista. Kirja osoittautui hurmaavaksi kauhuromanttiseksi tarinaksi 80-luvulta. Tapahtumat sijoittuvat pieneen kylään Virginiassa, jonne päähenkilö Ellie on saapunut vahtimaan erikoisen tätinsä vanhaa kartanoa ja noin miljoonaa kissaa. Talossa tietysti (!) kummittelee ja Ellie alkaa selvitellä asiaa karismaattisen puutarhurin kanssa. Mysteeriin liittyvät oleellisesti kylän mutkikkaat henkilösuhteet ja menneisyyden tapahtumat. Ajoittain kirja muistutti neiti Marplen tutkimuksia ja hahmoja oli ehkä turhan monta näin lyhyeen tarinaan. Olisin myös kaivannut lisää yliluonnollisia juonenkäänteitä, mutta kirjan hahmot lumosivat minut siinä määrin, ettei se haitannut. Nokkela sanailu on nimittäin yllättävän vaikeaa kirjoittaa uskottavasti. Tai ainakin niin että siitä aistisi hahmojen välisen kemian. Tässä kirjassa sitä kuitenkin oli! Oliisin halunnut lukea hahmoista vielä enemmän. Varsinkin Kate-täti oli hauska tuttavuus. Spoileri... 👇 Tarinassa käy nimittäin ilmi, että eräs kummituksista oli vain Kate-tädin kepponen, jonka tarkoituksena oli saattaa Ellie yhteen puutarhurin kanssa, koska Kate-täti ei voi sietää Ellien typerää sulhasta! Ihailtavaa juonimista. 👀 Elizabeth Petersiltä on näköjään suomennettu pari kirjaa. Luulen, että etsin ne käsiini jossain kohtaa. ”I’ve always wondered myself, why the presence of a single man in the house is supposed to deter malefactors. Or why wives in cartoons are always waking up their paunchy, flabby, middle-aged husbands and sending them downstairs to confront burglars who are presumably desperate, possibly armed, and probably high on something or other.”

[lyhytkertomus]

Kuulostaako nimi Leopold von Sacher-Masoch tutulta? Tutkijat käyttivät itävaltalaisen kirjailijan nimeä luodessaan termin masokismi, millä kuvataan kivusta tai nöyryytyksestä nauttimista. Mikä kamalinta, termiä alettiin käyttää jo Sacher-Masochin elinaikana eikä kirjailija itse hyväksynyt nimensä käyttöä tässä merkityksessä. Venus turkiksissa (1870, suom. Tapani Kilpeläinen) on osittain omaelämäkerrallinen romaani miehestä, joka rakastuu Wanda-nimiseen naiseen ja tekee tämän kanssa sopimuksen, jonka mukaan miehestä tulee naisen orja. Nykyajan lukijasta kirjan sisällössä on tuskin mitään hurjaa, mutta tarina yllättää silti intensiivisyydellään. Mielenkiintoista on etenkin Wandan hahmon kehitys: Aluksi hän ei ymmärrä sopimusta, mutta lopulta hän tuntee olonsa kotoisaksi roolissa, jossa hänellä on paljon valtaa. 1800-luvulla kirjoitetun teoksen sukupuolirooleissa oli paljon ihmeteltävää. ”Jos rakastat minua, ole minulle julma", pyysin kohottaen katseeni häneen. "Jos rakastan sinua?" vastasi Wanda. "Hyvä on!" Hän astui taaksepäin ja tarkasteli minua synkästi hymyillen. "Ole siis orjani ja tiedä, millaista on joutua naisen käsiin.”

[lyhytkertomus]

Tätä olin odottanut! Pelkäsin jo että ennakko-odotuksia olisi liikaa, mutta Silvia Moreno-Garcian Mexican Gothic (2020) oli mielettömän viihdyttävä ja kiehtova. Tarinan sankaritar on seurapiirikaunotar Noemí Taboada, joka saa serkultaan omituisen kirjeen. Serkku väittää uuden puolisonsa myrkyttävän häntä. Noemí matkustaa syrjäiseen High Place -kartanoon, jossa serkku asuu miehensä englantilaisen suvun kanssa. Kartanossa on jokin pielessä. 🥀 Jotkut goottilaisen kirjallisuuden edustajat ovat turhan varovaisia mitä tulee kauhuun ja kummallisiin juonenkäänteisiin. Mexican Gothic ei ole tällainen kirja. Tarina kiihtyy todella hurjille kierroksille loppua kohti ja meno on vähintäänkin outoa. Mieleen tuli eräs meksikolainen goottilaisen kirjallisuuden harrastaja: Guillermo del Toron elokuvissa on samanlaista hallittua ylilyömistä. Jos nautit Crimson Peakista, nautit todennäköisesti myös tästä. Goottilaisessa kirjallisuudessa samat avainteemat ja elementit kiertävät kirjasta toiseen. Myös Mexican Gothicin kohdalla niistä saa koottua kätevän listan: sukukartano, kummituksia, painajaisia, hautausmaa, rappeutuneisuutta ja sairautta. Täsmälleen sama lista pitää paikkansa noin tuhannen muun kauhuromanttisen kirjan kanssa. Tämä ei haittaa, se kuuluu asiaan. Mexican Gothic kuitenkin kierrättää vanhoja ja tuttuja elementtejä poikkeuksellisen sujuvasti. 50-luvun Meksiko ei lopulta tuo tarinaan ihan niin paljon uutta kuin olisin toivonut, mutta tapahtumapaikka ja sen erityispiirteet kuitenkin nivoutuvat sulavasti osaksi teoksen päihdyttävän goottilaista tunnelmaa. Mexican Gothic tuntuu modernilta goottilaiselta kirjallisuudelta. 🌹 ”This house is sick with rot, stinks of decay, brims with every single evil and cruel sentiment. I have tried to hold on to my wits, to keep this foulness away but I cannot and I find myself losing track of time and thoughts.”

[lyhytkertomus]

[lyhytkertomus]

Lohdutonta pandemialukemista. Katherine Anne Porterin lyhytromaani Pale Horse, Pale Rider (1939) sijoittuu espanjantaudin aikaan. Miranda työskentelee toimittajana Denverissä. Tarinan läpäisee uhkaava tunnelma, sillä ensimmäinen maailmansota riehuu parhaillaan Euroopassa ja Miranda näkee unia, joissa hän pakenee ratsastamalla. Miranda tapaa mukavan miehen, mutta tietää että heidän suhteensa on tuhoon tuomittu, sillä mies on lähdössä sotaan. Hetken kaikki näyttää jo valoisalta, mutta sitten Miranda sairastuu. Kirja perustuu osittain kirjailijan omaan elämään. Porter sairastui pahasti espanjantaudin jyllätessä. Sairaala oli niin täynnä, että hän joutui makaamaan kovassa kuumeessa paareilla sairaalan käytävässä yhdeksän päivän ajan. Parannuttuaan hän sai kuulla, että hänen rakastettunsa oli kuollut tautiin. Sairauden kuumeinen kuvaus teki kertomuksesta aika raskasta luettavaa, mutta Porter kirjoittaa kirkkaasti ja taidokkaasti. Mukana ei ole yhtään ylimääräistä. Kirja ei sorru tunteiluun, mutta se tekee riipaisevan selväksi, kuinka kuolema on läsnä näiden nuorten henkilöiden jokapäiväisessä elämässä. Hallava hevonen laukkaa rinnalla. “The body is a curious monster, no place to live in, how could anyone feel at home there?”

[lyhytkertomus]

Suosikkikirja uudelleen luettavana. Oli yhtä lumoava kuin viimeksikin. Dorian Grayn muotokuva (1891) on goottilaisen kirjallisuuden klassikko, joka kertoo kauniista miehestä, joka myy sielunsa säilyttääkseen nuoruutensa ja ulkonäkönsä. Oscar Wilden kieli on nerokasta ja suomentaja Jaana Kapari-Jatta on tehnyt upeaa työtä. Tästä teoksesta voisi kirjoittaa muistiin niin monta hyvää lohkaisua (kaikki tietysti Lordi Henryn suusta): 💎 ”Minä tekisin mitä vain, jos saisin nuoruuteni takaisin, paitsi en harrastaisi liikuntaa, en nousisi varhain enkä eläisi arvokkaasti.” 💎 ”Kuolema ja moukkamaisuus ovat tämän vuosisadan asioista ainoat, joita ei voi selittää pois.” Pelkästään kerrontaan on ripoteltu ihania lauseita kuten ”Edellisen illan tapahtumat hiipivät äänettömillä, veren tahraamilla jaloillaan vähä vähältä hänen päähänsä.” Tällä lukukerralla kiinnitin huomiota siihen, miten kamala ihminen Dorian oikein on. Muistelen, että kun luin tämän viimeksi monta vuotta sitten, vähän säälin Doriania. Muistin, että hän tekee kauheita, mutta nyt tuli yllätyksenä miten monta elämää hän tarinassa oikein tuhosi. Erityisesti surutti Basilin kohtalo. ”Hän piti valoa ylhäällä ja tutki maalausta. Pinta vaikutti koskemattomalta, sellaiselta millaiseksi hän itse oli sen jättänyt. Saastat ja kauheudet olivat kaiketi tulleet sisältäpäin. Jokin sisäinen elämä oli oudosti vironnut ja synnin spitaali jäyti sen avulla hiljalleen kuvaa. Ruumiin mätäneminen vetisessä haudassa ei ollut yhtä pelottavaa.”

[lyhytkertomus]