#cartas

Oikeudenmukaisesta ja kestävästä maailmasta haaveilevan kasvatustieteilijän kirjoittamia ohuita ajatuksia ja fiiliksiä vaihdovuodesta Cádizissa.

[sarahustla]

Puhelin, lompakko, avaimet

Intro

Mun elämässä on neljä asiaa, joita en halua kadottaa: avaimet, lompakko, puhelin ja passi. Samat neljä asiaa, joita en halua myöskään unohtaa ottaa mukaan, kun lähden kotoa, koska sekä niiden katoaminen että niiden unohtaminen merkitsee vähintäänkin ajan ja rahan tuhlaamista sekä potentiaalisia ongelmia. Mahdollisista ongelmista huolimatta en ole koskaan ollut mitenkään erityisen varovainen tavaroiden suhteen. Päinvastoin. Oon ollut aina luottavainen siihen, että kaikki kyllä järjestyy ja tavarat löytää kotiin, vaikka sitten pienen mutkan kautta.

Mutkia onkin sitten ollut muutama. Oon jättänyt mun avaimet, puhelimen tai lompakon lähes jokaiseen liikkuvaan kulkuneuvoon, jolla oon ikinä matkustanut ja käynyt nöyrästi hakemassa ne seuraavalla viikolla postista tai varikoilta. Oon myös väliaikaisesti uudelleen sijottanut mun lompakon eri yliopistoille, kavereille ja bussiin. Vuosia sitten New Yorkissa jätin mun lompakon Time Squaren Starbucksiin ja puoli vuotta sitten Tangerissa puhelimen taksin takapenkille, mutta molemmat löytyi parin tunnin päästä ystävällisten kansalaisten hellästä huomasta.

Tavaroita milloin mistäkin kerätessä oon toisinaan leikitellyt ajatuksella siitä, mitä tekisin, jos nyt ihan oikeasti en enää löytäiskään lompakkoani tai puhelintani sieltä, minne oon ne jättänyt. Kun kevään alussa mun kaverin laukku varastettiin huomasin, että tästä ajatusleikistä oli todellista hyötyä. Noin kahdessa aamuyön tunnissa saatiin tehtyä kaikki oleellinen tilien sulkemisesta, rikosilmoitukseen sekä eri tahojen informoinnista aina passitta matkustaminen selvittämiseen. Tuona iltana huomasin, että tavaroiden lopullisesta katoamisesta kyllä selviää. Asioiden järjestelyt vaatii vaan vähän energiaa ja puhelimen, jolla voi soittaa ja mennä nettiin.

Laukkukeissi oli ensimmäinen kerta, kun olin osallisena hoitamassa varkauden jälkipyykkiä. Viimeiseksi se ei kuitenkaan jäänyt, sillä ei ehtinyt kulua aikaakaan, kun hävitin mun lompakon, kun olin käymässä Madridissa. Ensimmäistä kertaa omalla kohdallani tajusin välittömästi, että nyt mun lompakon sisältö on oikeasti kadonnut eikä sitä enää palauteta muutamalla puhelinsoitolla. Pölyn laskeuduttua, parin kuukauden päästä lompakon katoamisesta, katosi sitten puhelin ensin laukusta ja sitten verkosta jättäen jälkeensä vain tyhjää paikantavan Find my iPhonen.

Kun tavarat katoaa

Osa I: Rahat

Totuuden nimissä lompakon hävittäminen oli kohtalaisen antiklimaattinen kokemus. Madridissa poliisilaitoksen aulassa mietin vielä, että tällaisen kokemuksen jälkeen on pakko yksinkertaistaa elämää ja hyväksyä, ettei kaikkea pysty enää tekemään, kuten ennen. Väärässä olin. Todellisuudessa nimittäin mikään ei muuttunut, sillä nykyaikana lähes kaikki on tuplana. Mun lompakon mukana katosi luottokortti, mutta Electronin olin jättänyt sattumalta hostellin lokeroon. Viikossa pankki lähetti jo uuden luottokortin Suomeen, jonka jälkeen pystyin käyttämään Apple paylla etänä. Opiskelijakorteista katosi se suomalainen, josta on olemassa sähköinen versio. Salikortin menetys antoi vain salaa toivotun tekosyyn lähteä biitsille Coren sijaan. Käteistä meni vähän, mutta sitä varten sitä lainaa nostetaan.

Ainoa todellinen menetys oli ajokortti, jota olin ajamisen lisäksi käyttänyt halpana henkilökorttina. Koska mun tämän hetkinen kolmesta eri osoitteesta koostuva asumisjärjestely oli liikaa maistraatin järjestelmälle, uuden kortin tilaaminen ei onnistunut ennen Suomeen paluuta. Mulla ei onneksi ole tarvetta ajaa autolla, mutta jos olisi, katoamisesta tekisi ikävän se, etten ole koskaan elämäni aikana ottanut kopiota mun ajokortista, jonka voisin liittää poliisiraporttiin. Passin kopioita löytyy kyllä eri osoitteista ja pilvipalveluista noin tusinan verran, mutta ajokortista ei ainoatakaan, koska kukaan ei ollut koskaan ehdottanut kopioimaan sitä. Pieni yksityiskohta, johon osaan jatkossa varustautua.

Osa II: Puhelin

Puhelimen kadottamista pelkäsin enemmän, koska tiedostin sen olevan täynnä erilaisia sovelluksia, tietoja ja toimintoja, joista en oo enää vuosiin pystynyt pitämään kirjaa. Yllättäen kaikki vaikutti sujuvan mutkattomasti:Tiedostot oli paria tuntia ennen katoamista otettuja kuvia myöten tallessa iCloudissa, teleoperaattorilta kerrottiin, että liittymän saa palautettua postissa lähetettävään SIM-korttiin ja kaikkien oleellisten tilien sulkeminen hoitui tietokoneella muutamassa minuutissa. Kaikki vaikutti etenevän internetissä, kunnes aloin selvittää pankin kanssa kadonneen tunnuslukusovelluksen korvaamista.

Siitä alkoi Mayhem, sillä mulle selvisi, että jos ei ole pankkitunnuksia ei käytännössä hallitse enää omaa identiteettiään internetissä. Kaikki mun verkossa tapahtuva elämänhallinta, ja esimerkiksi uuden SIM-kortin tilaaminen, on kiinni siitä, että tunnistaudun itsekseni pankkitunnuksilla (tai mun mobiililaitteella) ja kun tajusin tämän, mulle iski ensimmäistä kertaa ahdistus.

Oon täysin sokeasti antanu mun koko sähköisen identiteetin olla yhden puhelimeen sidotun mobiilisovelluksen varassa ja kun se kerran petti, lakkasin olemasta minä.

Kaikkein naurettavinta koko tilanteessa oli se, ettei ongelmaan tuntunut olevan selkeätä ohjesääntöä. Asiakaspalvelun 30 minuuttisen puhelun aikana ehdin kuulla useampaan kertaan kommentit ”odotas kysyn kollegalta” ja ”sen pitäisi onnistua näin”, kerran ehdotuksen lähettää puolet uudesta varmistuskoodista tekstiviestillä (kadonneeseen puhelimeen) sekä puhuttelun siitä, kuinka olisin voinut välttää tilanteen olemalla samaan aikaan toisen pankin asiakas.

Operaattorin kanssa tilanne meni vielä hullummaksi. Kaverini olisi voinut hakea mulle kivijalkamyymälästä tyhjän SIM-kortin aktivoitavaksi etänä täysin ”no questions asked” -mentaliteetilla, mutta kun lopulta jouduin tilaamaan saman (tyhjän) kortin postitse oman asiakassivun kautta, homma tyssäsi tunnistautumiseen.

Toki on mun omaa tyhmyyttä, etten oo koskaan tajunnut tuplata mun tunnistautumismahdollisuuksia, mutta samaan aikaan herää väistämättä kysymys siitä, että onko tämä nyt ihan kokonaan mun vika? Onko mun vika, että ”heitin hyvästit paperisille tunnusluvuille”, kun pankki niin kehotti? Tai onko mun vika, että yli puolet kaikista tunnistautumistavoista vaatii sen tietyn puhelimen, joka on kerran aktivoitu luotettavaksi?

Ja ennen kaikkea, onko ylipäätään mun kansalaisvelvollisuus olla joko yksityisen pankin tai teleoperaattorin jäsen voidakseni ylläpitää mun online-kansalaisuutta?

Suomen valtio nimittäin tarjoaa näiden kahden mahdollisuuden tilalle vain yhtä ratkasua: Henkilökorttiin kytkettyä kotitoimistoa, johon kuuluu kortinlukijalaite sekä -ohjelmisto, jonka voit (kätevästi) ladata tietokoneelle. Kiitos. Just sopivan vaivaton.

Turhautumisen keskellä täytyy kuitenkin olla kiitollinen. Oon saanu paljon apua ja pikku hiljaa hommat odottelusta huolimatta selkiytyy. Täytyy vain aina vuorollaan löytää jostain aspan tai nettisivujen syövereistä oikeat väylät ja ohjeet jokaisen ongelman erikseen selvittämiseen sekä pitää jatkuvasti huolen siitä, että sanoo ”EI”, kun joku taas viidennenkymmenennen kerran ehdottaa koodien lähettämistä mun puhelinnumeroon.

[sarahustla]

Kun San Josélla rempataan...

...niin sitten myös rempataan. Olipa kyse sitten ulkotöistä tai sisähommista, niin on parempi pistää hösseliksi saman päivän nimiin eikä odotella seuraavaa, sillä remppa kuin remppa, niin kyseessä näyttää tällä työmoraalilla olevan ihan vartin homma.

Viime viikolla saatiin ilmoitus, että nyt olis aika erottaa kahden asunnon vesien putkitus toisistaan. Eilen aamulla jäbät tuli mittailemaan: Tuosta tulis putki ja menis tonne ja tostahan se vois kulkea aika nätisti noin. Puolessa tunnissa mittailut oli tehty, vedet katkaistu ja käytävä täynnä kupariputkea. Nyt vedetään sitten ilmeisesti uudet putket, kelasin ja jatkoin aamukahvin juontia tyyppien hääriessä ympärillä. 

Niin kuin kaikki muutkin ihmiset, joihin oon Cádizissa törmänny, myös rempparit oli avuliasta ja symppistä porukkaa. Sillä välin, kun toinen asetteli tikkaita ja porakonetta asemiin, toisella oli aikaa kertoa mulle (melkein) oikeat vastaukset espanjan kielioppitehtäviin. Ja onneksi niin, koska en olisi muuten ehtinyt tehdä niitä ennen kuin koko kämppä täyttyi betonipölyyn ja iskuporakoneen meteliin. Kun jäbät siirtyi itse asiaan, totesin, että nyt voi olla korkea aika poistua, ennen kuin läppärin näppäimistö saa osansa uudesta ilmanalasta, ja lähdin yliopistolle vessaan.

Pakko myöntää, että cadizilaiset raksalaiset pääsi yllättämään McGyvermaisella tehokkuudellaan. Iltapäivään mennessä jäbät olivat tehneet kasuaalisti reiän meidän asunnosta kerrostalon yhteiselle valopihalle ja vetäneet putket sieltä keittiöön ja kylppäriin. Seuraavana aamuna tuli vielä siivooja ja 24 tuntia hommien alkamisesta koti oli taas kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Remppahommista kertoi vaan katonrajaan ilmestynyt kupariputki, jonka toinen pää katosi mystiseen reikään käytävän lattiassa.

Pari kuukautta takaperin San Josélla rempattiin huonosti putkitettua pesukoneliitäntää. Kun alakerran naapuri alkoi kuulla katosta toistuvia pisaroiden ääniä, paikalle kutsuttiin fontaneeri. Jäbä teki hommansa, katsoi putket kuntoon ja totesi, että olohuoneen seinä on saanut vähän kosteutta. Seuraavana päivänä tuli muurari, joka laastasi ja maalasin seinän uudella kirkkaan valkoisella maalilla. No biggies. Luuttusi vielä jälkensä ja olkkarin kiiltävän puhtaaksi lähtiessään.

Kevättalvella, koeviikkojen aikoihin, heräsin kerran aamulla siihen, kun joku alkoi porata ikkunan takana rakennustelineitä suoraan makuuhuoneen seinään. Kun kömmin keittiöön keittämään kahvia, olohuoneen ikkunasta kajasti jo rakennustelineiden läpi suodattuva päivä ja yhdet ylöspäin kipuavat muurarin jalat. Heitin terkut työmiehille ja istuin alas lukemaan päivän newsfeediä.

Toisin kuin myöhemmät rempat, julkisivun uudistustyö kesti melkein kokonaisen viikon. Hommaa oli varmasti vähän enemmän, kuin sisärempoissa, mutta vaikutuksensa saattoi olla myös verkkaisella työotteella. Jäbien tehtävänä oli hakata vanhat laastit pois räystään alta ja laittaa uudet tilalle. Alla oli kuitenkin katu, jossa kulki jatkuvasti ihmisiä, kuka mihinkin suuntaan. Koska vanhat laastit viskeltiin suoraan kadulle, hakkareille piti koko ajan olla alhaalla yksi passimies, joka huusi kovaan ääneen “STOP” aina, kun kadulle astui pahaa aavistamaton siviili, jota ei haluttu kolkata betonilohkareella. Kun kadun pätkä oli taas tyhjä, passimies huusi, että “SELEVÄ” ja hommat jatkui taas puoli minuuttia ennen seuraavaa ohikulkijaa.

Julkisivuremppaajista ehti tulla jo melkein naapureita. Jutusteltiin ohikulkiessa aina vähän niitä näitä ja heitettiin heippoja. Kun viikon lopussa heräsin taas aamusta siihen, että jäbät kiskoo rakennustelineitä yhtäläisellä voimalla irti makkarin seinästä tuli jo vähän haikea fiilis. Toisaalta samaan aikaan olin myös tyytyväinen, ettei ikkunasta tarvitsisi enää katsoa lenteleviä kivenmurikoita ja arpoa, milloin ne tulee ikkunasta sisälle asti.

[sarahustla]

Elämä on helppoo, kunnes ei ole

Elämä Espanjassa ei aina noudata mun sisäistä kelloa eikä liiemmin logiikkaakaan. Asioitahan voi toki aina hoitaa tasan niin monella eri tavalla, kun on paikkoja, joissa niitä hoidetaan, mutta silti oon aina säännöllisin väliajoin kulmakarvat hiusrajassa asti, kun yritän luovia arjen pienien itsestäänselvyyksien seikkailujen lomassa.

Koska en edes yritä saada täällä mitään aikaan, oon ottanut nää seikkailut hyvin lunkisti, osana elämää. Mua ei haittaa kävellä kuudetta kertaa sihteerin toimistosta ulos tyhjin käsin, vain koska multa puuttuu taas uuden lenkin allekirjoitus jostain edeltävästä asiakirjasta. Mua ei myöskään haittaa kävellä fetajuuston perässä yhteen ruokakauppaan ja suodatinpussien takia toiseen, koska näitä ei vaan myydä samassa kaupassa tai mennä tulostamaan monisteita kopioliikkeeseen tarkasti aamulla tai illalla, koska keskipäivällä löydän vaan lukitun oven. Ei haittaa, koska rehellisyyden nimissä koko juttu vaan naurattaa ja tekee elämästä vähän hauskempaa. Mulla on kyllä aikaa yrittää huomenna uudestaan.

Mutta sitten satunnaisesti tulee hetkiä, kun haluaisin vaan saada jonkun asian hoidettua äkkiä, jotta pääsisin jatkamaan elämääni. Ja silloin, vaikka kuinka käytän kaiken osaamiseni siihen, että lasken kaikki mahdolliset virhemarginaalit mukaan suunnitelmiin, homma leviää aivan käsiin. Joskus syynä on bussi, joka ei vaan koskaan tulekaan, joskus se on itse asettamiensa toimistoaikojen puitteissa maailman kaikkeudesta kadonnut sihteeri, joka on tavattavissa (ehkä) taas huomenna. Joskus voi myös käydä niin, että se eilinen illanvietto muuttui vahingossa koko yöksi ja joskus matkasta puuttuu yksi niistä neljästä opiskelijakortista, jotka avaa kaikki eri mahdollisuuksia. Voipa käydä myös niin, että oon ihan vaan unohtanu käydä pankkiautomaatilla nostamassa käteistä, eikä hommat sitten vaan mitenkään etene pelkkää MasterCardia heiluttamalla.

Ja näin palaan taas hetkellisen voimaantumisen jälkeen lähtöpisteeseen. Universumi on antanut selkeän viestin ja se sanoo, että ehkä kannattaa yrittää uudestaan vasta ensi viikolla. Ja kun näin kerran on, on parempi vaan käydä ostamassa litran Cruzcampo, joita saa 100 % varmuudella kellon ympäri jokaisesta kadunkulmasta, ja painella biitsille.

[sarahustla]

Kurssikoodi: ESJODER2.6

Jo Espanjaan tullessa olin kaikella sisukkuudella päättänyt, että mitä tahansa ympärillä tapahtuukaan, niin kaikesta selvitään espanjaksi. Jokaisen valveillaolon hetken mun aivot kävi läpi sitä noin 70 sanan listaa, joka pyöri aktiivisessa sanavarastossa ja yritti luoda uusia sanayhdistelmiä ja lauseita, joilla voi helpottaa arkea. Näiden sanojen ympärille muodostui hassu kolmen aihepiirin kenttä, joka yllättäen alkoi määrittää koko elämää. Pystyin nimittäin puhutaan tasan kolmesta asiasta: Siitä, mitä olin ostanut kaupasta, siitä, mitä aion syödä ja siitä, kuinka väsynyt oon tänään. Jossain kohtaa en enää ollut edes varma, oliko elämässä mitään muuta, sillä koska ei ollut sanoja, ei ollut myöskään monimutkaisia ajatuksia.

Ensimmäiselle espanjan intensiivikurssille ostin tsemppifraasilla koristellut vihkon, johon aloin kirjoittaa kaiken olennaisen. Sivutolkulla sanoja ja kielioppia. Menneet aikamuodot aina uudestaan ja uudestaan, koska ne ei millään tuntuneet uppoavan päähän. Aukeana ruumiinosista, aukeama kortin pelaamisesta, kolme aukeamaa ruoka-aineista. Jokainen päivä toi uuden aihepiirin, josta tajusin tietäväni tasan en yhtään sanaa kuvaamaan yhtään mitään. Baari-illan jälkeen jouduin etsimään koko alakulttuurin alkoholin vaikutuksineen ja irtosuhdekuvauksineen. Mitä groteskimpaa settiä löysin, sitä olennaisempaa informaatiota se oli ymmärtämisen kannalta. Kun eräänä päivänä kämpän käytävällä juoksi torakka, piti iltapäivä käyttää cucharacha-sivun rakentamiseen, joka muistutti, missä on alla ja mikä on takana, mikä on lehti tai toukka tai lattiaharja.

Informaatiotulva oli aivan uskomaton. Sanoja tuli ja meni ja tulee vieläkin. Vasta viime viikolla opin vihdoin muistamaan, mihin märät vaatteet laitetaan kuivumaan, vaikka kysyin asiaa syksyn alussa noin viikon välein kämppiksiltä. Ei vaan enää kiinnostanut, kun vaatteet kuivui kuitenkin.

Jokapaikan vihkosta loppui tila lukukauden kestävän espanjankurssin aikana. Päiväkirjassa riitti onneksi tilaa, vaikka kirjoitin joka toinen hetki siitä, etten osaa mitään ja joka toinen hetki siitä, että joku oli sivulauseessa sanonut mun espanjaa ihan hyväksi. Niistä tuli yllättäen tosi tärkeitä hetkiä. Tsemppasin itteäni harva se päivä yrittämään aina vaan uudestaan ja hyväksymään ne huonot hetket vaan osana elämää, mutta henkisesti keinuin jumalten keinussa. Mikä tahansa ulkopuolelta tullut kommentti tai oma kokemus saattoi joko auttaa uskomaan, että pärjään tai räjäyttämään koko pakan tuhansiksi paloiksi, joiden takaisin kasaamiseen meni tunneista päiviin.

Rehellisyyden nimissä on mainittava, että kun lähdin joululomalle, olin aivan hajalla. Olin yrittänyt maanisesti oppia espanjaa puoli vuotta, nauttia ulkomailla asumisesta ja vaihtoajasta. Samaan aikaan olin kuitenkin epävarma suurin piirtein kaikesta ja väsynyt yrittämisestä. Otti päähän harva se päivä, ettei voi vaan osata kaikkea heti eikä olla oma rento itsensä.

Samaan aikaan olin kuitenkin oppinut vaikka mitä. Joululoma teki tehtävänsä, sillä ensimmäistä kertaa Espanjaan tulon jälkeen sain breikin, jonka aikana moni asia laskeutui itsestään paikalleen. Vasta täydellinen radiohiljaisuus espanjan kielestä sai huomaamaan, että oikeastaan ruokalista ei olekaan enää ainoa asia, josta voin puhua tai jota pystyn ajattelemaan. Mukaan on tullut myös muistoja ja tunteita. Kertomuksia kuluneesta puolesta vuodesta sekä tulevaisuuden haaveista, kuvauksia asioista, joista pidän ja paljon tsemppisanoja, joita pystyn nyt jakamaan eteenpäin. Samalla myös huonoja hetkiä on helpompi käsitellä, kun on sanoja, joilla nauraa niille jälkikäteen tai sanoja, joilla manata ne alimpaan helvettiin, kun homma ei vaan millään luonnistu. Vieläkään en ymmärrä, mitä kuntosalin jäbä tai churrokioskin kaverukset toisilleen juttelee, mutta nyt voi sentään jo sanoa, että hemmetti voitko puhua vähän hitaammin, kun en saa mitään selvää.

[sarahustla]

¡Hola ...

Viime sunnuntaina, 25.11., vietettiin kansainvälistä naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamisen -päivää koko maailmassa. Samaa valistuksellista päivää on vietetty vuodesta 1999, mutta vasta tänä vuonna ja vasta Espanjassa kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota sen olemassaoloon.

Kun näin kuukausia sitten ensimmäiset pamfletit nyrkissä olevista käsistä osottamassa taivasta kohti naisten voiman ja vastarinnan merkkinä, karsastin koko aihetta. Jotenkin mua harmitti ja pelotti ajatus siitä, että väkivaltaan pyritään vastaamaan väkivallalla, koska itse ajattelen, ettei toisen vallankäyttöä vastaan voida kansanryhmänä nousta turvautumalla agressiivisuuteen ja hyökkäykseen. Silti näiden kuukausien aikana oon myös huomannut, että välillä omakin kärsivällisyys ja ymmärrys on kortilla, kun yritän sopeutua paikalliseen kulttuuriin ja miettiä sen lähtökohtia.

Mitä asioita voi selittää erilaisella maakohtaisella kulttuurilla, johon sopeutuminen avaa omaa ajattelua ja käyttäytymistä, ja mitkä asiat on vain ja ainoastaan esimerkiksi macho-kulttuurin tuotoksia, joihin ei minun eikä kenenkään muunkaan tarvitse oppia ikinä sopeutumaan?

Tämä päällekkäisten kulttuurien tuoma ero onkin yksi suurimmista risririidoista, mitä oon koko Espanjassa olon aikana käsitellyt. Oon yrittänyt luovia sen vaakakupin kanssa, jossa toisaalta tunnen mun sisimmässä jotkut täällä hyvin arkipäiväiset tilanteet epämukaviksi ja toisaalta tiedän järjellä, että ne on tilanteita, jotka on tarkoitettu mukaviksi sekä sanoja, jotka on tarkoitettu kohteliaisuuksiksi.

... guapa!

Espanjassa ei voi välttyä kuulemasta kadulla tai kioskeissa vanhoilta tai nuorilta herroilta fraasia “¡(Hola) guapa!” Guapa on jotain totaalisen periespanjalaista. Sillä voi lopettaa ja aloittaa tekstiviestejä ystävien kanssa, kehua nopeasti tai tervehtiä tuttavallisesti, kertoa kiinnostuksesta tai täyttää epämukavaa hiljaisuutta. Pohjois-eurooppalaisille se on osoitus Espanjan ulospäin suuntautuneesta kulttuurista, joka nostattaa itsetuntoa ja espanjalaisille se on puhetapa, joka tulee selkärangasta sen enempää ajattelematta. Koska guapa on käytännössä kirjoitettu Espanjan kielioppiin, oon parhaani mukaan ottanut sen mukavana ja hyvänä asiana. Yhä useammin mulla alkaa kuitenkin päivä päivältä nykiä korvaa, kun kuulen jonkun sanovan saatikka huutavan mulle guapaa.

Oon ollut esimerkiksi useamman kerran tilanteeseen, jossa lähetän satunnaisia tekstiviestejä mukavilta vaikuttaville pojille, joiden kanssa oon keskustellut kerran tai kaksi baarissa, kadulla tai muussa kasuaalissa tilanteessa. Normaalia chattailua, josta ei ole tulkittavissa mitään siihen asti, kunnes keskusteluun ilmestyy ensimmäinen guapa, “Mitä kuuluu guapa?” “Nukuitko hyvin guapa?” “Nähdään illalla guapa!” – fraasi, joka on tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta jonka kohteliaisuus kohdistuu minun kehoon, geneeriseen fyysiseen kauneuteen ja sen julkituomiseen.

Toki ajatus siitä, että joku tahtoo kehua on ihana, mutta näissä tapauksissa ongelma tulee siitä, etten todellisuudessa tunne näitä ihmisiä ollenkaan. Mun ajatuksissa kauneus on aina suhteellinen ja tilannekohtainen asia, joka nousee esille silloin, kun tunnetaan toista ihmistä jo vähän. Siinä yhdistyy persoonallisuus ja hienovarainen ymmärrys siitä, että toisella on hyvä olla sekä ulkoisesti että sisäisesti. Siinä vaiheessa, kun ulkonäköä kommentoi ihminen, jota en tunne ollenkaan mulle tulee epämiellyttävä olo, koska en ymmärrä, mitä lisäarvoa se muhun tuo, että sovin johonkin geneeriseen kauneusihanteeseen. Tai mitä lisäarvoa sen heittäminen tuo itse viestiin. Varsinkin, jos oon itse ollu naivisti kiinnostunut tapaamishetkellä itse keskustelun sisällöstä, mulle tulee petetty olo siitä, että hyvän keskustelun sijaan siitä jää toiselle käteen päällimmäisenä se, että olin riittävän söötti.

... bonita!

Erään keskustelun macho-kulttuurista kävin baarin terassilla tarjoilijan kanssa, joka kertoi kunnioittavansa naisia niin paljon, että hän tekee kaikkensa suojellakseen heitä kasvojen menettämiseltä. Jos hän esimerkiksi näkee naisen viettävän yhtenä iltana aikaa yhden miehen kanssa ja toisena toisen, siitä on kuulemma parempi vaieta tai parhaassa tapauksessa pyrkiä estämään tilanteen eteneminen, jotta naisen kunnia säilyy. 

Yritin parhaani mukaan selittää, että herran vuonna 2018 nainenkin voi harrastaa irtosuhteita ja flirttailla useiden miesten kanssa ilman, että (tuntemattoman) miehen tulee alkaa varjella tämän moraalia. Huomasin kuitenkin, ettei yhteisymmärryksen löytyminen pikkutunneilla enää löytyisi mistään, kun tajusin, että keskustelukumppani uskoi hyvästä sydämestään toimivansa moraalisesti oikein ottaessaan naisen kunnian suojelukseensa. Naispuolinen ystäväni tiivisti ajatustenvaihdon myöhemmin surullisen viiltävästi sanomalla, että koko keskustelusta jäi likainen olo. Tuntui kurjalta ja käsittämättömältä istua kuuntelemassa toiselta ihmiseltä, kuinka minä naisena en voisi vastata itsestäni ilman holhousta. Tätä ajatusta käsitellessä ja omanarvontunnetta uudelleen keräillessä sain vielä käsiteltäväksi toisen lentävän ajatuksen, joka kyseenalaisti koko naisena olemisen itseisarvon.

Hyvää tarkoittava tarjoilija yritti nimittäin myöhemmin tulla omassa näkökulmassaan ymmärretyksi pyytämällä anteeksi ja heittämällä uudet viimeisen sanan nieleskeltäväksi. “Toivottavasti ymmärrät, että olen naisten puolella tässä asiassa. Las mujeres son bonitas y sin ellas nosotros no somos nada. – Naiset ovat kauniita ja ilman heitä me (miehet) emme olisi mitään.”

... reina!

Luonnollisesti macho-kulttuuri painaa myös miesten elämää, sillä kuten niin monessa muussakin asiassa, miehiin kohdistuva muotti antaa vielä vähemmän siimaa toteuttaa pariutumisriittejä haluamallaan tavalla kuin naisten. Mun kokemuksia täällä leimaa epämiellyttävä vaiva siitä, että liian tuttavallisiksi käyviä miehiä joutuu hätistelemään toisinaan pois kuin kärpäsiä kuunaan. Espanjalainen miespuolinen ystäväni kuitenkin huomautti, että tilanne on epämiellyttävä myös hänelle. Siinä missä mulla on mahdollisuus kärjistetysti kävellä kadulla ja valita jonosta kenet haluan juttuseuraksi, miehet joutuu väistämättä asemaan, jossa on pakko yrittää jatkuvasti iholle tai jäädä kokonaan jalkoihin. Ystäväni sanoikin, että välillä naiset käyttäytyvät kuin kuningattaret, las reinas del mundo, ja kohtelevat miehiä, kuin kertakäyttöastioita. Koska naisena on varaa mistä valita, ei kaikille tarvitse edes yrittää olla ystävällinen.

Naisia myös kohdellaan kuin kuningattaria. On ajatuksen tasolla ja vallitsevaan toimintakulttuuriin peilaten hellyttävää, ettei katuja tarvitse ylittää ilman saattajaa tai autojen ovia avata itse, vaikka samaan aikaan mulla nouseekin korvista savua, kun yritän hillitä itseäni sanomasta, että on mulla omatkin silmät päässä, joilla rekisteröidä kadulla kulkevat autot. Näkemyseroja, joiden on joskus mukavampi antaa vain valua kohteliaisuuksina kuin alkaa rähisemään.

Kaiken kaikkiaan on pakko muistaa, että yhteen säkkiin mahtuu aina monenlaisia tarinoita ja näkemyksiä, eikä muutama esimerkki kerro kuin niistä hetkistä, jotka herättää mielenkiinnon ja tunteita. Oon Espanjassa käynyt monia hyviä ja antoisia keskusteluja sekä kohdannut hyviä ja läpikotaisin, niin sielulta kuin ruumiiltaan, kauniita ihmisiä. Koskaan omien ystävien kanssa mulle ei oo myöskään tullut tunnetta, etteikö mua tai mun mielipiteitä kunnioitettaisi. Monet täälläkin ymmärtää, että systeemissä on jotain vikaa ja sitä halutaan muuttaa, mutta varsinkin nuorison keskuudessa selviytymispaine menee vastavirtaan uimisen edelle. Kaikkien on yhtälailla navigoitava kohteliaisuuksien, tasa-arvoisen kohtelun ja opittujen normien ristiaallokossa ja yrittää samaan aikaan elää, kasvaa ja nauttia elämän mahdollisuuksista.

[sarahustla]

Päiväni lelumaan Niksuna

Aina, kun kävelen Cádizin katuja pitkin, mieleen hiipii Lelumaan Niksu, jonka seikkailuita lukien oon viettänyt tovin jos toisenkin mun kummipojan kanssa. Niksu on Lelumaan taksikuski, joka ajelee värikkäällä taksilla Lelumaan pieniä katuja pitkin ja kohtaa Lelumaan hahmoja auttaen niitä pienissä arkisissa askareissa. Cádiz on yhtälailla kapeiden katujen ja päällekkäin ladottujen, piparkakkuja muistuttavien talojensa kanssa aivan kuin ilmetty Lelumaa, jossa jokaiselle päivälle riittää Niksun seikkailujen tapaan pientä puuhaa. 

Aamulla Cádizin lelumaassa ajelunsa aloittava Niksu näkee ensimmäisenä hedelmäkauppiaan avaavan putiikkinsa ovet. Niiden takaa paljastuu värikkäät hedelmähyllyt pullollaan banaaneja, ananaksia, tomaatteja ja persikoita. Seuraavan korttelin kohdalla Niksu tervehtii leipäkioskin pojua, joka kantaa pahvilaatikossa kuumina hohkaavia patonkeja kahden kaveruksen ravintolaan. Yhdellä kadulla erään piparkakkutalon omistaja luuttuaa katukiveystä talonsa edustalla ja toisella kadulla vanhempi maalari pitelee puisia, maaliroiskeisia tikkaita nojallaan ylemmän kerroksen ikkunan karmeja vasten, sillä niiden päälle on kiivennyt nuorempi maalari pensselin ja maalipurkin kanssa. 

Niksu ajelee kadulla ja tööttää värikkään taksinsa tööttiä, jotta kadulla kävelevät asukkaat tajuavat väistää kadun reunaan tervehtimään ohi ajavaa lelumaalaista. Iltapäivästä koko kylän voimin syödään voileipiä puistonpenkillä, kadulla tai kotona ennen kuin päätetään tälle päivälle sopiva puuha tai seikkailu. Ehkä tänään Lelumaassa on suuri siivouspäivä, kenties torvikulkue kulkee kaupungin halki tai ehkäpä sittenkin Niksu päättää juuri tänään käydä vierailulla museossa. Oli miten oli, matkalla puuhailemaan Niksu kohtaa vielä jalkapalloa pelaavia nuoria kaupunkilaisia ja jäätelöä nurkkabaarissa nautiskelevan ystävänsä.

Toisinaan puuhaillessaan Niksu joutuu ratkomaan ongelmia, kun taksista puhkeaa rengas, kun kaupunkiin saapuu rankkasade, joka sotkee kadun likaisen tahmeiksi tai kun naapurin pieni tuittupää kadottaa jätksirahansa matkalla rannalle. Kurjat ongelmat saadaan kuitenkin ratkaistua ennen kuin ilta saapuu ja illallinen päästään ruokailemaan auringon laskun jälkeen värikkäiden pallovalojen loisteessa ilman huolen häivää. Kaikki on tässä ja nyt, kunnes huomisaamuna kaikki alkaa jälleen alusta.

Ei Lelumaassa eikä Cádizissa  paina huoli kadulla dallaavaa maailmanlasta. Omaa elämää saatikka naapurin elämää on turha murehtia liian pitkään, sillä aina voi mennä surkuttelun sijaan rannalle ja uimaan tai lähikahvilaan juomaan kylmää Coca-Colaa lasipullosta.

Mutta. Syksyn tullessa Lelumaankin rantahiekka alkaa viilentyä ja jäätelökioskien sulkeutuessa vihellellen kesää viettäneiden kodittomien varpaita alkaa palella. Kun Niksu ystävineen sulkeutuu piparkakkutalojensa sisään juomaan kaakaota, vaihtuu hiljentyneen kadun kulmassa kodittoman sävelet tummempiin kehtolauluihin, sillä kehityksen kehittyessä ja lelujen elektronisoituessa eivät enää kauniit sadut ja kaarnalaivat tarjonneet kaikille Lelumaan asukkaille piparintuoksuisia unelmia. Nämä tarjouskoppaan joutuneet lelut tuntevat selkäpiissään muuttuvan maailman sykkeen kääntöpuolen. Ainakin siihen asti, kunnes aurinko alkaa jälleen paistaa horisontin takaa.

[sarahustla]

José eli kotona

Tänään Dulce Hogarissa on ollut siivouspäivä, joten on täydellinen hetki kertoa kodista.

Chattailin ensimmäisen kerran mun vuokranantajan kanssa keskiyöllä mun kummipojan pimeässä huoneessa. Mä olin Suomessa, mun vuokranantaja Italiassa. Sittemmin läheteltiin muutamia viestejä, joissa mä lähinnä sekoilin Google Translate:llekin häviävillä käännöslauseilla samalla, kun mun vuokranantaja kärsivällisesti jakso ymmärtää ja antaa uusia mahdollisuuksia.

Mulla oli alusta asti tosi hyvä fiilis kodista. Ehkä jopa liiankin luottavaisesti olin päättäny, että tää se on: Se täykkäri. Vaikka en ollu nähnytkään koko asuntoa, vuokranantajaa tai kämppiksiä.

Mun viimesenä päivänä Tampereella, täsmälleen samalla hetkellä, kun luovutin mun oman kodin avaimet vuodeksi toiselle ihmiselle, sain mun vuokranantajalta Whatsappiin kuusi videota, joissa näky jokainen huone ja jonka ääninauhalla kuulu, jokaisen huonekalun nimi espanjaksi sitä mukaa, kun ne ehti kuvaruutuun. En tiiä, olinko enemmän liikuttunu siitä, että mulla ei enää ollu kotia vai siitä, että mua odotti Euroopan toisella laidalla uusi koti, mutta liikutuin niin, että itkin asemalaiturilla siihen asti, että VR kuulutti mun junan olevan myöhässä.

Sillai hauskasti kaikki meni just nappiin, että rakastuin meidän kämpässä kaikkeen. Olin pitäny ainoina tärkeähköinä ominaisuuksina isoja ikkunoita ja sänkyä, mutta niiden lisäksi sain paljo sellasta, mitä en osannu edes pyytää. Rakastan lattiaa mun jalkojen alla ja ovia, jotka on just sen verran mutkalla, ettei ne koskaan mene kunnolla kiinni. Rakastan vihreitä kasveja ja sitä fiilistä, mikä mulla on aina kotona. Rakastan myös sitä, miten täällä koti ja katu sekottuu äänissä ja lattialaatoissa niin, etten oo ihan varma, mistä yksityinen alkaa ja julkinen loppuu.

Tässä lottoarvonnassa kävi myös sellanen tsägä, että kämppisarpa osu myös kohilleen. Meidän kämpässä asuu mun lisäksi yksi toinen vaihtari ja yksi gaditana, jotka on molemmat tehneet meidän kodista kodin.

Kaikin puolin elämä on täällä siis mallillaan. Oon myös löytäny balanssin erilaisten pienten juttujen, kuten keskimäärin kaikkialla olevan hiekan ja hedelmäpöydän päällä asuvan banaanikärpäsperheen kanssa. Oon jopa oppinu imurin puuttuessa lakasemaan pölyt (eli hiekat) laattojen saumoihin ja kaappien alle.

[sarahustla]

Basura

Noin kello kahdelta joka ikinen yö kuulen, kuinka maailmanloppu vierii kotikatua pitkin raapien taloista maalit mennessään. Tai siltä se ainakin tuntuu, jos erehtyy menemään nukkumaan ennen kuin roska-auto tekee öisen kierroksensa nukahtamaisillaan olevien talojen jokaisen välin nuohoten.

UN BASURERO...

Kun tavanomainen kansa lopettaa päivän työnsä ja katuvalot syttyvät taloyhtiön dueño työntää yhden harmaan roskiksen valopihalta kadulle odottamaan. Illalliselle lähtiessä koko talo nappaa keittiöstä roskapussinsa mukaan ja heittää se ovensuussa odottavaan roskikseen ennen kuin suuntaa Mercadoriin syömään tai baariin juomaan bisseä. Tovi tämän jälkeen alkaa kaduilla tehdä hommia duunarit, jotka jokainen yö hoitaa homman kotiin ihan satanolla.

Ensimmäisenä tulee roska-auto. Roska-auton kyydissä on yhdestä kolmeen roskistyyppiä, jotka ajaa jokaisen porttikongin eteen, hyppää auton kyydistä ja tyhjentää roskiksen roska-autoon, kerää suurimmat irtoroskat ympäriltä ja jatkaa seuraavan oven eteen. Roska-auton perässä kulkee ihminen rikkakihvelin ja harjan kanssa, joiden avulla tämä backup-roskisduunari kerää roska-auton jälkeen jättämät pienemmät roskat katukiviltä pyörimästä.

Lopulta aamuyöstä, baarien sulkeutumisen aikaan katuja pitkin huristaa vielä toinen huoltoauto, joka jokainen yö pesee puhtaalla vedellä ja tarpeen mukaan harjalla jokaisen kadun odottamaan seuraavaa aamua. Juuri ennen auringonnousua kaduilla kiertää vielä yksi huoltotyyppi kihveleineen tarkistamassa yleiset roskikset ja keräämässä kadulle kuulumattomat, jotka on yön aikana ilmestyneet katukuvaan.

Kun kävelee aamuyöstä kotiin, huoltoauto sekä kuulostaa että näyttää enemmän transformerilta kuin kaupungin työntekijöiltä, mutta lähempää duunarit on rentoja tyyppejä.

On hauska fiilis tulla kotiin ja morjestaa matkalla yötyöläisiä, jotka tekee mun näkökulmasta hillitöntä duunia aivan hillittömään kellon aikaan. Samaan aikaan koko homma tuntuu kuitenkin myös aivan absurdilta näytelmältä.

...Y UNA BASURA

Aivan absurdilta, muttei kuitenkaan lainkaan hauskalta, tuntuu myös tämä yhden roskiksen tragedia. Jotenki maassa, jossa tuotetaan valtavia määriä hedelmiä ja kasviksia, juodaan kanistereittain pullotettua vettä ja jossa myydään kertakäyttöistä rihkamaa jokaisella kadulla, on tänä herran vuonna 2018 aivan käsittämätöntä, että kaikki tästä koituva jäte dumpataan samaan roska-astiaan. Ja että kirpputorit on kämppistäni lainaten “tarkoitettu oikeasti kodittomille”.

Mutta ymmärrän myös hyvin käytöksen muuttamisen ongelmallisuuden. Järjestelmässä, jossa duunarit hoitaa roskien taikatemppumaisen kadottamisen muun maailman ollessa joko kartsalla tai nukkumassa vastustaisin minäkin kaupunkilaisena systeemiä, jossa joutuisin näkemään vaivaa enemmän kuin rappusten kävelyn ulko-ovelle ja takaisin kerran päivässä. 

Kaupungilla on toki muutamia jätteenlajittelupisteitä, mutta niiden käyttöasteesta en tiedä. Ja niin pahalta, kuin se tuntuukin myöntää, en ole edes itse perehtynyt sen sijaintiin. Tässä kuumuudessa biojäteastiaa ei vaan voi jättää viikoksi allaskaappiin, niinkuin itse aina Suomessa teen, kun taloyhtiön jätekatos on vaan niin kaukana. Niinpä on vaan helpoin laittaa silmät kiinni ja heittää keittiön roskis sellaisenaan harmaaseen sekaruokailijaan, niin kuin kaikki muutkin tekee. Jonnekin se aina yön aikana katoaa, kun aamulla roskis on siistinä ja tyhjennettynä takaisin valopihan nurkassa.

[sarahustla]

Mä tykkään merestä todella paljon. Joka kerta, kun näen meren, mulle tulee levollinen ja turvallinen olo kaikesta, mitä mun ympärillä tapahtuu. Sellanen fiilis, että voi hengittää vapaasti ja pelkkä paikallaan oleminen riittää.

Cádiz on hauska kaupunki siinä mielessä, että koko maailmaa ympäröi täällä meri. Käytännössä keskustan kaduilta voi lähteä kävelemään mihin tahansa suuntaan ja törmätä varttitunnin sisällä kivimuuriin, jonka toisella puolella metrejä alempana iskee kiveystä vasten aallokko. Tähän tekee poikkeuksen vaan ne kohdat, joissa katukivet laskeutuu rappusina muurien alapuolelle ja sekoittuu jossain kohtaa rantahiekan kanssa yhteen. Ja lopulta siinä missä maa loppuu, alkaa valtameri, joka jatkuu horisonttiin ja sen taakse.

Jotenkin on tosi kaunista ja suurta, että näin pieni kaupunki pienine katuineen on tuossa noin, aivan maailman laidalla.

En oo koskaan ajatellu itseäni minään saariston tyttönä, koska olen asunu koko lapsuuteni metsässä. Siitä huolimatta oon aina ollu enemmän tai vähemmän vesistöjen perään. Tuntuu, että veden läsnäolossa on jotain primitiivisen turvallista: Sitä samaa pysähtynyttä liikettä, joka on nuotiossa ja jota voi tuijottaa tunti kaupalla ilman syyllisyyttä mistään.

Ensimmäisten viikkojen aikana olin jatkuvasti jotenkin levoton vapaa-ajalla. Mulla oli tunne, että pitäis olla jossain muualla kuin kotona. Tutustua ihmisiin, tutustua kaupunkiin, ostaa jotain, syödä kaikkea ja kaikkialla. Kävelin sillon melkein joka päivä rannalla ja katselin, kun aallot levisi rantahiekkaa pitkin ja vajosi taas mereen. Musta oli, ja on edelleen, ihana katsoa, kuinka ranta ja sen ihmiset elää täällä vuoroveden ja vuorokauden mukaan omaa elämäänsä, joka on vähän irrallaan kaikesta muusta. Sitä katsoessa rauhottu aina itsekin ja muisti, että aika pienet asiat tekee lopulta elämästä merkityksellistä ja riittävän hyvää.

[sarahustla]

Kurssikoodi: ESPWTF 1.0

Intro

Puolitoista vuotta sitten latasin puhelimeen Duolingon ja valitsin kieleksi espanjan. Tässä kohtaa en tiennyt espanjan kielestä mitään. Siis oikeasti ja aivan tosissaan, en mitään. Duolingoa pelatessa mulle tuli täysin uutena informaationa, että amarillo on espanjaa ja tarkoittaa keltaista. Asia, jonka olisin ihan hyvin voinut tietää, mutta en tiennyt, koska se ei ollut koskaan erityisesti kiinnostanut.

Vuosi sitten kävin keskustelemassa vaihtokoordinaattorin kanssa vaihtoonlähdöstä. Kerroin silloin pahaa-aavistamattomalle koordinaattorille, että olen päättänyt opetella puhumaan espanjaa ensi vuoden aikana. Koordinaattori vastasi, että ei siitä helppoa tule, mutta saatat onnistua, jos haluat tarpeeksi kovasti. Espanja on melko helppo kieli oppia, koordinaattori kuittasi viimeisinä sanoinaan.

Ilmoittauduin siis espanjan kurssille, jatkoin Duolingon pelaamista ja etsin käsiini kaikki espanjan kieliset Netflix-sarjat. On sitä hullumpaakin opittu vuodessa, totesin ja pistin Spotifystä Espanjan TOP 50 -listan soimaan.

Ennen vaihtoonlähtöä ehdin lukea yhteensä kaksi yliopistokurssia espanjan kieltä ja kulttuuria. OLS-kielitestin mukaan olin kesän loppupuolella A2-tasoinen eli keskivertaista turistia hieman sujuvampi ymmärtäjä. Elokuun alussa aloin katsoa Netflixin telenoveloita espanjan kielisillä tekstityksillä. Lopulta elokuun lopussa painelin reissuun täynnä uskoa ja kauhua.

¿Qué?

Espanjan alkeiden jälkeinen jatkokurssi nimeltään vaihtovuosi alkoi Köpiksen lentokentällä vaihtoyhteyttä odottaessa, kun tilasin appelsiinimehua englanniksi. Tai olisin tilannut, jos olisin muistanut, mikä appelsiini on englanniksi. Kuukauden ajan espanjan kielisiä tilanteita prepanneena muistin kyllä, mikä on appelsiini suomeksi, espanjaksi ja ruotsiksi, mutta että englanniksi. Ehei.

Malagassa aloitin toiveikkaana jokaisen keskustelun myyjien kanssa iloisella ¡Hola!:lla, kunnes vastapuoli heitti käänteentekevän vastauksen. 

Kysyin joka kerta refleksinomaisesti “what? tai “sorry?”, jonka jälkeen myyjät jatkoivat ymmärtäväisesti keskusteluja englanniksi.

Kerta toisensa jälkeen jouduin hämmästyttäviin tilanteisiin, joissa ajattelin selviytyväni espanjalla, mutta ennen kuin hidas ajatteluprosessi sai muodostettua olennaisen tiedon lauseiksi, olin antanut vastauksen jo englanniksi. Kumpikaan kieli ei sujunut eikä suurin osa lauseista tarkoittanut yhtään mitään, yhtään millään kielellä.

Onneksi Cádizissa olin varannut Airbnb-huoneen talosta, jossa asui sekä asukkaina että vieraina upeita ja avuliaita ihmisiä. Vaikkei espanjan kielisissä lauseissa vieläkään ollut juuri muuta oikein, kuin toistuva “bien bien”, kaikki kuuntelivat, vastasivat ja korjasivat.

Toissapäivänä oli ensimmäinen päivä, kun onnistuin lähes sata prosenttisesti kysymään jokaisessa keskustelussa “¿qué?” Eilisaamuna istuin kahvilassa tekemässä hommia ja selvisin koko kahden tunnin istunnosta ruokineen, wi-fi-verkon salasanoineen ja toimimattomine pankkikortteineen vaihtamatta kieltä kertaakaan. Iltapäivällä kerroin yhdelle tämän hetkisistä kämppiksistäni espanjaksi, miksi tulin Cádiziin Barcelonan sijaan.

Toistuvat tilanteet ja opitut sanat alkaa pikku hiljaa palata tai painua mieleen. Ajatus siitä, että voisin puhua koko vuoden pääsääntöisesti pelkkää espanjaa kuulostaa kuitenkin vielä kamalalta ja kaukaiselta ajatukselta, mutta lähikaupassa asioiminen ei aiheuta enää sydänkohtausta. Kaupungin katuja dallaillessa ja merelle katsellessa tulee välillä jopa fiilis, että poco a poco kaikki tulee varmasti olemaan ihan bien bien.

[sarahustla]

Niin siitä matkalaukusta...

... ja tavaran määrästä omassa elämässä ja maailmassa.

Intro

Oon jotenki aina onnistunu olemaan tosi taitava pakkaaja matkalle lähtiessä, enkä sen takia ole varmaan koskaan stressannut lähtemisestä tai reissussa olemisesta. Tilanteessa kuin tilanteessa oon aina ollut varma siitä, että mitä tahansa vastaan tuleekaan, mulla on tavaraa sen verran, ja juuri sopivasti sen verran, että pärjään niiden kanssa yksin. Tässä on auttanut mun luottomatkalaukku, jonka kanssa oon reissannu siitä asti, kun kävin ensimmäistä kertaa Saksassa 8-vuotiaana ja jossa on juuri oikea määrä taskuja kaikelle sille, mitä tarvitsen reissussa. Nyt vastaa tuli kuitenkin tilanne, jossa luottamus vuosia palvelleen pikkumatkiksen riittävyyteen ei aivan kantanut.

Ensimmäiset itse pakatut matkatavarat.

Hankin isommat matkalaukun ja hullaannuin aivan siitä mahdollisuudesta, jonka yhtäkkiä kolminkertaiseksi kasvanut matkalaukun tilavuus toi tullessaan. Heittelin mukaan läjän tavaraa, joilla pärjäisin mennen tullen tilanteessa kuin tilanteessa: Luottovaatteet, luottokosmetiikat, luottopyyhkeen, (hieman liian toiveikkaana) luottogradukirjat, luotto... kaiken.

Kunnes tipahdin taivaista ryminällä alas. Tässä kohtaa, 24-vuotiaana, mulle nimittäin selvisi, että mitä enemmän matkalaukkuun pakkaa tavaraa, sitä painavampi siitä tulee. Ja isoon matkalaukkuun mahtuu muuten enemmän tavaraa, kuin mitä rehellisesti jaksan itse edes kantaa. Ongelma, jota en ollut joutunut elämäni aikana koskaan aiemmin ajattelemaan, mutta josta tulikin lopulta suuren suuri asia.

Päivän aihe: Kantaako vaiko ostaako?

Tämä takaisku ja sitä seurannut tavaratetris pisti aluilleen viikkojen mittaisen fyysisen ja psyykkisen kamppailun, josta en ole vieläkään selviytynyt voittajana. 

Mulla ei rehellisesti ole tasapainoa sen kolikon kanssa, jonka toisella puolella tiedän selviäväni, jos otan käsimatkatavaroiden verran kamaa mukaan, mutta jonka toisella puolella, en ymmärrä, miksi en ottaisi mukaan jo omistamiani tavaroita sen sijaan, että hoen pakatessa koko ajan, että “tollasen voin ostaa sitten uuden sieltä”.

Tämä koskee erityisesti vaatteita, joiden määrä ja omistaminen on ollut mulle jo pidemmän aikaa vähintäänkin vaivaannuttava elämän osa-alue. Oon yrittäny suhtautua maltillisesti vaatteiden ostamiseen ja löytää pala kerrallaan toimivaa kokonaisuutta sään, moodin, muodin ja erilaisten tilannetekijöiden ristipaineessa. En todellakaan ole löytänyt tän asian suhteen sitä Graalin maljaa, mutta jollain tapaa haluan pysyä toiveikkaana, että jokainen päätös, jonka teen voi olla edellistä parempi.

Ja niin tässä lähtemisen kynnyksellä ja 20 kg painorajaan sopeutuessa junnaan päässäni läpi yhä uudestaan ja uudestaan samoja kysymyksiä. Jos mulla on kotona hyväksi havaitut takit ja kengät, joiden kanssa oon selvinny kaikissa sääolosuhteissa jo usemman vuoden, minkä takia jättäisin ne vuodeksi Suomeen? Jos tiedän, että Espanjassa on kylmä talvella ja mulla on aina kylmä, miksi en ottaisi niitä lämpimiä vaatteita, joissa tiedän tarkenevani? Jos mulla on kiva, mutta vaan satunnaisissa tilanteissa käyvä mekko, niin miksi jättäisin sen kotiin arkivaatteiden sijaan, joita löytyy jokaisesta maasta ja kaupasta? Miksi jättäisin arkivaatteet pois, jos mulla kerran on sellaisia ja ne toimii, koska jos ostan jotain, olis kiva ostaa jotain mageeta t-paitojen sijaan? Jos jätän hupparin pois, voin ottaa tilalle shortsit. Jos jätän kaikki sukat pois ja ostan niitä lisää Espanjasta, oonko vuoden päästä enemmän tyytyväinen niiden löytymiseen kaapista, kuin sen (damm me) heräteostos-kukkapaidan, jonka jo nyt epäilen olevan ensi kesänä noway-vaate? Ja jos maksaisin vähän extrarahaa ylimääräisestä kilosta, niin saisin ne liian painavat housut mukaan, mutta kun en tiedä, kumpi on typerämpää: 

Maksaa siitä, että omistaa jo valmiiksi tavaroita vai siitä, että hankkii lisää tavaraa?

Tällä hetkellä mun matkalaukussa on tasan 20 kg asioita, joista suurin osa on vaatteita. Mulla ei oo mitään hajua, tulenko tarvitsemaan juuri niitä, tulenko kaipamaan yhtäkään vaatetta, jonka jätin pois tai tulenko lopulta edes välittämään koko asiasta. Aika näyttää.

Matkalaukku-meltdown part xx.

[sarahustla]

Moro. Meitsi lähtee Espanjaan.

Viikko sitten nappasin (vanhan kaavan mukaan) viime tipassa sohvalta epämääräsen pinon tavaraa kainaloon ja vislasin heipat mun Tampereen asunnolle. Takana oli aika kummallinen päivä ja vielä kummallisempi yö, joiden aikana tajusin hieman liian selvästi, että hitto vie. Meitsi on ihan aikuisten oikeasti lähdössä Espanjaan, Cádiziin ensi vuodeksi vaihtoon ja mulla ei oo mitään hajua, mitä tästä hommasta tulee.

Tässä lähdön kynnyksellä on mieleen tullut yksi jos toinenkin ajatus ja huomio itsestä, elämästä ja vaihdosta. Sellaisia ajatuksia, joita tässä kohtaa elämää elän itse ihan täpöllä ja hämmästellen niin, että ne vuotaa yli niin kuin bassoäänet baarista kadulle.

Vaikka saankin jakaa näitä ajatuksia upeiden ihmisten kanssa päivittäin, tulee välillä fiilis, että osa niistä kaipaa kuitenkin vielä jonkinlaista encorea; edes vähän jatkoaikaa pilkun jälkeen.

Niinpä tässä on nyt mun vaihdon epävirallinen jatkopaikka, jossa on seitin ohuita ajatuksia ja fiiliksiä vaihdosta ja ehkä vähän vaihdon viereltä. Sopivasti pikkutuntien puolella ja hallitsemattoman satunnaisesti kirjotettuina samalla tavalla, kun skumppanosteessa baarikadulla laitetut tekstiviestit ihastuksille.