wide endless oceans

[suudelmille]

[suudelmille]

[suudelmille]

[suudelmille]

“Tavallaan pidän siitä ajatuksesta, että minä olen minun, vaikka samalla kaikkien, ja toisaalta, en kenenkään. Minä kävelen maailman läpi ja suljen syliini kaiken kauniin hetket, sanat, muistot - ne minä pidän omanani, kaikesta tarpeettomasta luovun. Pidän hyvän, pidän lempeän. Suutelen toisinaan pitkään kadunkulmassa, mutta aamuisin palaan luokseni. Elämäni rakkaus on kaikki rakkaus elämässäni, ei vain yhden ihmisen varjo, eikä ääriviivat, ei haamutunne hänestä rintakehässä. Minä olen minun: Elävä kätteni alla, olemassa rajattomasti myös näin - yksin.”

— “Minä olen minun” by N. Onkamo

[suudelmille]

“Minä vuodan ääriviivoistani aina kun ajattelen rakkautta muutun musteläiskäksi, kysymykseksi: “Miten tulkitsisit tämän kuvan?” Sinimustia, levinneitä kuvioita sydämen nurkkiin kudottu kauniita, monimutkaisia seittejä avonaisia haavoja, avonaisia kysymyksiä kysymysten perään epätietoisuus kuin kohoava nyrkki minun mieleni lohduttomat aallokot toiveikkuuden meressä, odottaen, silti (Vastaus: Sinä, maailman toisella laidalla)”

— Musteläiskätesti by N. Onkamo

[suudelmille]

“Sellaisina hetkinä, kun auringon kirkas valo unohtaa kaikki käytöstavat ja lupaa kysymättä, täysin yllättäen hyväilee unisia kasvoja sotkuisessa keittiössä Sellaisina hetkinä pahaa-aavistamaton ihminen saattaa sokaistua ja pudottaa sydämensä nähdessään ensimmäistä kertaa auringon syleilyssä ne utuisen vihreät silmät, jotka on kohdannut unissaan miljoona kertaa aiemmin”

— “Green eyes” By N. Onkamo

[suudelmille]

“Seinään kaiverretut kirjoitukset muistoina siitä, minkä piti olla ikuista pohjaton tunne, johon pystyi vain hukkumaan, mutta hämillisyydelle annoit nimesi kirjoitit valheesta kaunista ja lopussa minä annoin käteni luulin, että se mitä pitelin kämmenilläni oli eräänlainen kunnianosoitus elämälle, rakkaus nyt voisin nauraa itseni hengiltä ja kuulla kuinka linnut kavahtavat metsässä ääntä, vierasta ääntä jota ei nauruksi synnytetty varovaisin sormenpäin minä kosketin taivasta niin kauan kuin uskalsin olla hengittämättä ja lähtemättä, sillä sen minä tein lähdin, vaikka tahdoin olla sinulle varjosi, enkä koskaan, k o s k a a n kadota kyllä sinä tiedät kuinka paljon minä uskoin sinuun ja elämään jalkojesi alla minne se tie vei, jolle eksyin ja mihin kohtaan minä jäin tienviitaksi eiliseen”

—

“Going, going, gone” By N. Onkamo 

14.12.2004

[suudelmille]

[suudelmille]

[suudelmille]

[suudelmille]

[suudelmille]

[suudelmille]

[suudelmille]

Viime aikoina olen ajatellut kotiin palaamista, tapaa, jolla sinä pysyt mielessäni vielä kuukausien päästä siitä kun luulin vihdoin päästäneeni i r t i Pysyt alitajunnassani salaisuutena, kunnes öisin värähtelet edessäni väreistä kylläisenä kuvana, elävänä ja pehmeänä, aivan kuin olisit tässä, aivan kuin olisit edelleen totta Mutta totuus on jotain muuta kuin nämä uneni hedelmät, totuus on 15 tuhatta kilometriä maata ja merta välissämme, ja se mielessäni pysyvä lyhyt hetki, jolloin minä olin hetken todellinen sinulle Minä olen ajatellut kotiin palaamista ja sinua, edessäni - elävänä ja pehmeänä, todellisena, väreistä kylläisenä totuutena, kotina

“Palaa kotiin” by N. Onkamo

[suudelmille]

Näinä päivinä missään ei tunnu olevan järkeä, Ada Minun sisälläni hehkuu elämä kuin jokin vieras ja valloittamaton voima, mutta se ei löydä tietään ulos ajatusteni vankilasta Minä olen pysähtynyt juna, Ada, enkä tunnu olevan menossa minnekään. Eteeni on heittäytynyt joku epätoivoinen nainen ja nyt se makaa hengettömänä edessäni Luulen, että se on itseasiassa sydämeni, ehkä järkeni, pala sielustani myös. Ehkä se olinkin minä, joka heittäytyi epätoivoisena itseni eteen ja huusi, että: ”Pysähdy!” mutta liian myöhään Nyt koetan ravistella itseäni hereille, itken ääneen:            Herää, herää! Mutta missään ei tunnu olevan järkeä. Minä olen juna, joka törmäsi omaan sydämeensä, eikä pääse enää liikkeelle. Ada, missään ei tunnu olevan järkeä.

“Kirjeitä Adalle” by N. Onkamo

[suudelmille]

[suudelmille]

En ole kuukausiin kävellyt maailmassa, jonka sävyistä löytäisin oman nimeni En ole kirjoittanut sanoja, joihin tarttua päiväkausiksi, joita pidellä kielen päällä, kuin herkullisinta makua, olemisen keveyttä, kauneuden yksinkertaista totuutta En enää katso maailmaa samalla tavalla. Syljen sanat paperille ja annan niiden vuotaa jotain rumaa, paljasta, kömpelöä Sellaiseksi olen tuntenut itseni nämä viimeiset, lukemattomat vuorovedet, Kuin elämästä puuttuisi rytmi, meren kiihkeä ja elävä virta. Sen sijaan minusta on tullut juomatta jäänyt, väljähtynyt tee sateen jälkeinen lammikko seisova vesi tiskialtaassa, eikä hymyni ulotu enää silmiin saakka eikä hymyni ulotu enää silmiin saakka

“F32.1″ by N. Onkamo