3. Pelastus ja pako
Kun hän oli lopulta saavuttanut oleskeluhuoneen oven, hän raotti sitä hieman niin että hän mahtui juuri ja juuri läpi. Huoneeseen päästyään hän rupesi etsimään täydellistä piilopaikkaa. Aoto oli varoittanut asiasta, mutta Tsukiya oli ollut aivan varma että löytäisi piilopaikan helposti. Huoneessa oli kyllä piiloja joihin piiloutua, mutta jokaisessa paikassa oli jokin huonopuoli. Yksi oli liian pieni, toiseen näki helposti tietystä kulmasta.
Tsukiyasta tuntui että aikaa oli kulunut melkein jo puolituntia. Ruokailu oli varmasti jo lähestymässä loppuaan. Ja kun se loppuisi, olisi liian myöhäistä. Tsukiya tunsi kuinka paniikki iski pikkuhiljaa häneen. Tsukiya yritti rauhoittaa itsensä, mutta se ei onnistunut niin hyvin kuin hän olisi toivonut.
Silloin Tsukiyan silmään pisti punaiseksi verhoiltu sohva. Sohvan päällä oli jokin käärö. Tsukiya otti sen ja katsoi mitä siinä oli. Se oli Marumilta. Marumi kertoi siinä kuvien avulla jonkin piilopaikan. Se näytti olevan sohvan takana. Huoneessa oli kuitenkin kolme sohvaa, joten Tsukiya ei ollut varma mitä sohvaa hän tarkoitti.
Ruokailu oli loppumaisillaan. Tsukiya kuuli kun ihmiset kokoontuivat eteiseen odottamaan salaista tapaamista. Kuulosti myös siltä, että monet nousivat portaat ylös omiin makuuhuoneisiinsa. Tsukiya toivoi että Mizuto pääsisi käymään hänen huoneessaan. Se kirja oli tuntunut tärkeältä.
Tsukiya mietti sen jälkeen kirjettä. Hän kirosi itsensä. Miten hän oli ollut niin tyhmä. Sohva, jota kuvassa kuvattiin, oli se punainen sohva mistä hän oli löytänyt kirjeen. Hän veti sohvaa hiukan. Kun hän kurkkasi sen taakse, hän huomasi hänelle sopivan raon seinässä. Tsukiya arvasi sen olevan yksi Marumin piilopaikoista. Hän oli varmaan säilyttänyt siellä jotain, mutta tyhjentänyt sen häntä varten.
Kun Tsukiya piiloutui ja veti sohvan paikalleen, oleskeluhuoneen ovi avautui. Sisään astui meluisa joukko ihmisiä. He levittäytyivät huoneeseen. Muutama nainen istuutui sohvalle, jonka takana Tsukiya piilotteli. He kuulostivat nuorilta ja juttelivat jostain pojasta. Tsukiyan vatsa kääntyi ympäri, kun hän tajusi heidän juttelevan Mizutosta.
"Kiitos ajastanne. Kuten jo tiedätte, tämä on salainen tapaaminen, eli tästä ei saa kertoa mitään Aotolle. Hänen turvallisuutensa tähden", joku sanoi. Tsukiyalle tuli kuvottava tunne, kun hän tajusi kuka puhui.
"Näitte ruokailussa muutaman uuden kasvon. Heidät on kutsuttu tänne Aoton toimesta. En tiedä miten Aoto löysi heidät, mutta Aoto uskoo löytäneensä ennustuksen lapset", Mari puhui saaden kaikki hiljenemään.
"Sehän on mahtavaa. Valon valtakunta löysi vahvan liittolaisen", joku mies sanoi. Muut vieraat yhtyivät miehen puheeseen.
"Se tosiaan olisi mahtavaa, jos he tosiaan olisivat ne lapset", Mari sanoi pilkkaa äänessään.
"Mitä tarkoitat?" joku nainen kysyi.
"Epäilin heitä jo silloin, kun he saapuivat tänne, mutta kun tutkin yhtä tyttöä, sain tietää, että he ovat oikeasti pimeän ruhtinaan alaisia. Ajattelin istuttaa tähän tyttöön valonsiemenen, mutta ennen kun prosessi oli valmis, arvokkaan kristallin kimppuun hyökättiin. Varjot huoneessa heräsivät henkiin ja taistelivat kristallia vastaan", Mari selitti. Monet hengittivät kiivaasti.
"Mutta miksi ylipäätään halusit istuttaa häneen siemenen?" joku tyttö sohvalta kysyi.
"Halusin istuttaa häneen siemenen, koska hänen sielunsa oli täynnä pimeyttä. Ja on edelleen, koska en onnistunut istuttamisessa", Mari sanoi.
"Mutta jos hän on ainoa pimeäntaitaja? Se että hän suojasi itseään ei tarkoita että muut olisivat pimeäntaitajia", toinen tyttö sohvalta sanoi.
"Et selvästikään tiedä kuinka voimakas tämä kyseinen kristalli on. Se on niin voimakas, että jos se haluttaisiin pimentää kokonaan, siihen tarvittaisiin yksi armeija pimeäntaitajia. Tai toinen vaihtoehto on se, että joko pimeän ruhtinas tai hänen hyvin koulutettu sukulaisensa pimentäisi sen kokonaan. Me kuitenkin tiedämme, ettei hänellä ole sukulaisia paitsi hänen kaksi poikaansa, mutta he ovat kaikki taistelussa", Mari sanoi.
"Eikö siitä joskus puhuttu, että hänellä olisi kolmas poika?" joku sanoi.
"Se oli vain huhu, jonka joku palatsin palvelijoista oli laittanut kiertämään. Se ei ole totta", Mari sanoi sen aivan varmana.
Tsukiyaa hymyilytti, mutta ei tiennyt miksi. Hän epäili sen johtuvan Marin hankalasta tilanteesta. Vaikka Mari vastasi luovasti kysymyksiin, Tsukiya tiesi sen koettelevan hänen hermojaan.
"Mutta täällä ei ole armeijaa", joku mies sanoi.
"Ei niin, mutta kristallia ei pimennetty kokonaan. Varjot hyökkäsivät sen kimppuun, mutta kristalli oli liian voimakas niille. Heidät on varmasti koulutettu hyvin että yhdessä he voivat pimentää kristallin niin hyvin kuin he voivat", Mari sanoi. Monet myöntyivät.
"No jos oletetaan että he ovat pimeäntaitajia, miten saamme heidät kiinni? Siis hehän ovat vahvoja", joku mies sanoi.
"Aamulla minä vien Aoton muualle ja selitän tilanteen. Hän varmasti ymmärtää minua ja määrää heidät pidätettäviksi. Emme voi tehdä mitään ilman hänen lupaansa. Se saattaa suututtaa kohtalottaret. He saattavat kostaa sen auttamalla vihollista", Mari sanoi.
"Mutta mitäs jos Aoto ei kuuntele sinua?" joku toinen kysyi.
"Laitan hänet kuuntelemaan. Selitän sen kuten selitin teille. Hänen on pakko tehdä jotain, tai koko valon valtakunta on vaarassa."
Sen sanottuaan salainen tapaaminen oli päättynyt. Monet juhlivat vielä se jälkeen myöhään yöhön. Tsukiya kuunteli heitä tarkasti. Sohvalla istuvat tytöt juttelivat edelleen Mizutosta kuin hän ei olisi pimeäntaitaja vaan vain todella hyvännäköinen poika. Vähän kauempana muutama mies jutteli sodasta, matkoista ja ihmistä, jotka Tsukiya oli kuullut, mutta hän ei tiennyt keitä he olivat. Ennen pitkään Tsukiya nukahti.
Tsukiya näki unessaan vaalean salin, jossa oli paljon ikkunoita ja seinillä miesten ja naisten kuvia. Sali oli korkea ja tauluja oli lattiasta kattoon ja kaikki tuntuivat katsovan Tsukiyaa. Ne tuntuivat ystävällisiltä yhtä lukuun ottamatta. Tsukiyan silmät rävähtivät auki sen taulun nähdessä. Taulussa oli se tuntematon mies, joka oli hyökännyt hänen ja Mizuton kimppuun päiväkodissa.
Kun Tsukiya heräsi, huoneessa ei ollut enää ketään. Kuinka kauan hän oli nukkunut? Tsukiya hivuttautui varovasti pois piilostaan ja kaivoi taskujaan. Hän löysi avaimen, jonka Aoto oli antanut hänelle ennen ruokailuun lähtöä. Hän vei sen kellarinoven lukkoon ja käänsi sitä. Oven lukko napsahti auki ja Tsukiya avasi oven.
Käytävässä paloi edelleen soihdut. Ne paloivat nyt kuitenkin liiloina kuin varoittaen Tsukiyaa. Tsukiya käveli hiljaa käytävää pitkin eteenpäin. Ennen kun hän ehti kavuta alas hän kuuli, kun joku kaatui.
"Varovasti tulokas. Emme halua säikäyttää saalistamme karkuun", joku sanoi alhaalta.
"Haarniska painaa kamalasti", toinen sanoi.
"Siihen tottuu kun on pitänyt sitä jonkin aikaa."
"Tuskin", nuorempi vartija sanoi. Vanhempi vartija vain nauroi.
"Niin minäkin ajattelin kun oli yhtä nuori kuin sinä. Mutta sano minun sanoneeni, että on parempi olla vartija kuin sotilas", vanha vartija sanoi.
Kun he olivat jutelleet, Tsukiya mietti miten päästä heidän ohi huomaamatta. Hän näki puupalan maassa ja sai siitä idean. Hän poimi palan ja palasi takaisin.
Hetkenpäästä kyhäelmä oli valmis. Tsukiya oli tyytyväinen itseensä.
Hän käveli portaiden yläpäähän ja huusi:
"June! Tule ulos piilostasi!" Vartijat olivat ihan hiljaa. Tsukiya heitti kaksi kiveä niin että ne kuulostivat askeleilta. Kun kivet olivat portaiden alapäässä, vartijat hyppäsivät esiin.
Tsukiya pidätteli nauruaan. Vartijoiden ilmeet olivat ensin tyrmistyneitä, sitten täynnä vihaa.
"Teinä pitäisin suuni kiinni", Tsukiya sanoi ja vartijat juoksivat portaat ylös. Vanhemman vartijan epäonneksi hän kompastui. Nuorempi kuitenkin juoksi niin nopeasti kun haarniska salli. Tsukiya poimi kiven maasta ja heitti sen lujaa poikaa päin. Se osui kypärään ja keikautti hänet jaloiltaan. Hän kaatui rajusti portaissa ja liukui alas.
Se ei kuitenkaan näyttänyt kovin paljon hidastavan häntä. Hän nousi nopeasti ja jatkoi tuloaan. Myös vanhempi vartija oli jaloillaan. Tsukiya perääntyi. Hän juoksi piilopaikkansa eteen ja tarttui siihen jättämäänsä köyteen. Hän veti sitä ja puupala lähti ovenraosta. Hän jätti köyden seinän viereen ja toivoi etteivät he kiinnittäisi siihen huomiota ja sen jälkeen astui piilotettuun käytävään.
Ovi pamahti kiinni ja vartijat juoksivat piilopaikan ohi. Kun ovi pamahti kiinni toistamiseen, Tsukiya juoksi alas. Hän työnsi kätensä taskuun ja otti Marin avaimen. Hän etsi reiän jonka oli tuntenut aiemmin. Se oli vaikea löytää, koska se oli tehty niin huomaamattomasti kuin vain voi, mutta lopulta Tsukiya löysi sen ja työnsi avaimen lukkoon.
Avainta käännettyään kivien saumat rupesivat hehkumaan. Tsukiya säikähti sitä ja kaatui selälleen lattialle. Kun ovi avautui, Tsukiyan kehon läpi kulki kylmäaalto. Ei sen takia että näki Junen seinään kiinnitettynä. Ei myöskään sen takia, että huoneessa Junen ympärillä oli joitain todella kuvottavia ja kamalia esineitä. Häntä kammotti se, että oli tuntenut saman kylmän henkilön läsnäolon kuin aiemmin hänen pyörtyessään.
"Tsukiya. Mitä sinä siellä maassa teet? Auta minut alas!" June huusi hänet nähtyään. Tsukiya tunsi kuinka henkilö katosi pikkuhiljaa, kunnes hän ei tuntenut sitä lainkaan. Tsukiya ei tiennyt miksi, mutta hän yhdisti hengen siihen tarhan mieheen.
Toivuttuaan järkytyksestä ja Junen patisteluista tympääntyneenä hän nousi ja tutki huonetta. Huone oli pieni. Seinät olivat samaa ainetta kuin käytävän kivet. Huoneessa oli yksi ovi Junen vasemmalla puolella. Huoneen lattialla ja seinillä oli niin kuvottavia esineitä ja asioita, ettei hän edes viitsinyt selvittää mitä ne olivat.
June oli kiinnitetty kahleilla seinään kiinni ja näytti siltä että hän oli ollut siinä jo kauan ja yrittänyt päästä vapaaksi, sillä hänen ranteensa vuotivat verta. Muutama veripisara oli pudonnut Junen poskelle, joten näytti siltä että hän itkisi verta. Myös hänen nahkatakkinsa oli otettu pois. Muuten hän näytti voivan hyvin. Hänen kasvoillaan oli kuitenkin jotain sellaista mitä hän ei ikinä ollut nähnyt. Hymy. Vaikka Tsukiya ja June olivat tunteneet toisensa monta vuotta, hän ei ollut ikinä nähnyt Junen kasvoilla hymyä. Pieniä hymyn tapaisia ilmeitä hän oli nähnyt, ja voitonriemuisa hymyjä liiankin usein, mutta ei ikinä sellaista hymyä.
"Kuule. Sinun täytyy hymyillä tuolla tavalla useammin. Se on paljon mukavampi kuin tavallisesti. Ja nätimpi", Tsukiya sanoi. Hän katui heti sen sanottuaan. Junen hymy katosi, ja hän punastui ja rupesi haukkumaan Tsukiyaa monilla eri loukkaavilla nimillä. Tsukiya ei kuitenkaan enää kuunnellut häntä vaan tutkaili Junen ketjuja, mutta tiesi ettei saisi niitä irtoamaan pelkällä voimalla. Eikä Junen ketteryyskään auttanut asiaa. Junen vielä haukkuessa häntä hän etsi huoneesta jotain mikä voisi auttaa asiaa.
"Mahdollisesti", Tsukiya sanoi nähtyään oven.
"Sitähän minäkin! Sinun takia me ylipäänsä jouduimme siihen pulaan!" June sanoi. Tsukiya mietti, mistä June puhui. Hän kuitenkin sivutti asian nopeasti.
Ovi oli lukossa. Tsukiya kokeili Marin avainta, mutta ovessa ei ollut avaimenreikää minne panna se. June puhui edelleen jostain menneistä ajoista, jolloin he olivat joutuneet pulaan hänen takiaan. Tsukiya ei kuitenkaan edelleenkään kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Tsukiya paiskautui ovea vasten, mutta mitään ei tapahtunut. Ovi tuntui kiveltä. Tsukiya ei kuitenkaan luovuttanut ja potkaisi ovea. Ovi narahti. Toinen, kolmas, neljäs. Viidennellä ovi ei enää kestänyt ja aukesi niin että puunpalaset lensivät ympäri huonetta.
Tsukiya meni huoneeseen. Huone oli vielä pienempi kuin edellinen. Huoneessa oli vain kaksi tuolia ja niiden päällä kypärät. Seinällä oli viisi avaimenreikä. Tsukiya kokeili ensimmäistä lukkoa. June huusi Tsukiyan käännettyä avainta. Tsukiya meni ovensuulle katsomaan mikä oli hätänä.
"Yritätkö tappaa minut?" June huusi kurkku suorana.
Tsukiya ei hetkenaikaan ollut varma, mitä hän tarkoitti, kunnes näki Junen päänvieressä olevan terävä puuko.
"Olen pahoillani June, mutta täällä on monta vaihtoehtoa eikä minulla ole mitään hajua mikä niistä on oikea", Tsukiya sanoi.
"Eli sinä vain kokeilet niitä sattumanvaraisessa järjestyksessä ja katsot mikä niistä on oikea! Sinulla ei ole pelkoa siitä että saatat tappaa minut!" June huusi ja Tsukiya tajusi kuinka tyhmä oli ollut.
"Olen varovaisempi", Tsukiya sanoi ja palasi huoneeseen.
Lukkoa tutkaillessaan hän huomasi niiden ympärillä jonkin eläimen. Lukossa, johon hän oli työntänyt avaimensa, oli siilin kuva. Muissa lukoissa oli jokin kissaeläin, virtahepo, hiiri ja kyyhky. Siitäpä on paljon apua, Tsukiya ajatteli. Samalla hetkellä kun hän ajatteli sitä hän tajusi lukkojen merkityksen. Ne kertoivat, mitä lukko tekisi. Siililukko heitti tikarin, koska siilin piikit olivat terävät niin kuin tikarin terä. Virtahepo kuvasi varmaan sen painoa ja kissalla oli kynnet. Jäljelle jäi siis kyyhky ja hiiri. Tsukiya päätyi hiireen, koska sarjakuvissa hiiri pääsi melkein aina pakoon.
Tsukiyan käännettyä lukkoa jostain kuului naksahdus. Tämän jälkeen tuli pelottava hiljaisuus. Tsukiyan kurkatessa huoneeseen ensin hän sai läimäisyn poskelle ja heti perään halauksen. Tsukiya oli todella hämmentynyt ja mietti oliko June mennyt sekaisin. Halauksen aikana Tsukiya tunsi, kuinka Junen kädet tärisivät. Junen iho oli kylmä, mutta Tsukiyasta tuntui, ettei tärinä johtunut vain kylmyydestä. Silti Tsukiya ei saanut päähänsä mahtumaan sitä että June voisi pelätä noin paljon. Tsukiya veikkasi, että myös muut hänen ystävänsä pelkäsivät, mutta kukaan ei halunnut osoittaa sitä.
Tsukiya halasi takaisin ja yritti rauhoittaa Junea.
"Anteeksi", June sanoi hiljaa. Kun he irrottivat kätensä toisistaan, Tsukiya riisui takkinsa ja ojensi sen Junelle. June katsoi Tsukiyaa aluksi kuin kajahtanutta mutta otti takin ja puki sen päälle, kun näki että Tsukiya oli tosissaan.
"Kiitos", June sanoi hiljaa. Hän ei olisi koskaan uskonut sanovansa sitä ja Tsukiya ajatteli samoin.
Kun he menivät portaita ylös Tsukiyan johdolla, he kuulivat oleskeluhuoneesta meteliä. Vasta silloin Tsukiya muisti vartijat. Hän kirosi. Hän oli antanut sen unohtua. June näki Tsukiyan reaktion ja kysyi:
"Mitä nyt?" Tsukiya hiipi ovelle ja kurkkasi.
Huoneessa oli valot ja Tsukiya näki että koko huone oli kuin sikolätissä. Kaikkialla oli likaisia astioita. Matoissa ja verhoissa oli likatahroja ja huone haisi kamalalta. Vartijoita se ei näyttänyt haittaavan. He penkoivat paikkoja kuin heidän elämänsä riippuisi siitä. Tsukiya tajusi, että ehkä se riippuikin.
"Meidän on saatava heidät pois tuolta. Jos he näkevät Aoton, suunnitelma menee pieleen", Tsukiya sanoi, jolle oli palannut mieleen Aoton sanat että he tulisivat aikaisin aamulla.
"Mikä suunnitelma?" June kysyi hiljaa. Hän oli painautunut Tsukiyaa vasten, jotta näkisi mitä huoneessa tapahtuu. Se sai Tsukiyan hieman vaivautuneeksi.
"Hiro keksi suunnitelman pelastaa sinut. Suunnitelmaan kuuluu Aoton esittäminen, ettei hän tiedä tämän yöntapahtumista mitään. Muuten Mari rupeaa epäilemään ja syyttää Aotoa petturuudesta. Tarvitsemme Marin luottamuksen tai tulee ongelmia", Tsukiya selitti.
"Selvä, mutta yksi juttu. Kuka tämä Mari on?" June kysyi. Tsukiya tajusi ettei June ollut kuullut Marin nimeä, koska hänet oli kidnapattu jo silloin, kun he kuulivat sen ensimmäisen kerran.
"Hän on se nainen, joka kidnappasi sinut", Tsukiya sanoi. June irvisti muistaessaan naisen.
"Vihaan sitä naista. Mihin me tarvitsemme häntä?" June kysyi.
"Hän kontrolloi paljon sotilaita ja voisi helposti tappaa meidät. Nyt häntä estää vain Aoto. Jotenkin Aoto on tärkeämpi. Marumi sanoi että hän johtaa armeijaa, mutta minusta tuntuu että hänen vaikutusvaltansa on jotenkin vielä suurempi", Tsukiya selitti.
June ja Tsukiya päättivät hyökätä heidän kimppuun. Tsukiya ottaisi nuoremman ja June vanhemman vartijan. He yrittäisivät saada heidät pyörtymään, jolloin olisi helpompaa sitoa heidät. Tsukiya avasi oven hitaasti ja varovaisesti niin ettei narahdusta kuuluisi. June meni ensin koska hän osasi hieman ninjutsua eli osasi liikkua huomaamattomasti. Kun June oli piiloutunut, Tsukiya astui oven takaa mahdollisimman hiljaa. Tsukiyan onneksi vartijat pitivät kovaa mekkalaa, joten hänen raskaat askeleensa eivät kuuluneet. Hän oli myös kiitollinen, etteivät vartijat kääntäneet päätään oven suuntaan.
Tsukiya hiipi nuoremman vartijan taakse. Matkalla hän otti metallin palan käteensä ja asetti sen iskuvalmiiksi. Hän ei aikonut tappaa vartijaa, sillä se ei olisi ollut oikeudenmukaista. Hän ajatteli lyödä sen verran kovaa että vartija pyörtyisi, mutta ei sen kovempaa.
Hän seisoi vartijan takana. Vartija tunsi uhkaavan läsnäolon, mutta se oli jo liian myöhäistä. Tsukiya löi pojan tajuttomaksi. Vanhempi vartija kuuli sen ja kääntyi nopeasti. Hän näki Tsukiyan juuri ennen kun June potkaisi hänet tajuttomaksi.
Kun vartijat olivat kaatuneet, Tsukiya juoksi hakemaan köyttä ja yhdessä Junen kanssa he sitoivat heidät toisiinsa kiinni. Kun he ottivat kypärät pois, he tajusivat kuinka nuori poika vasta oli. Hänellä oli melko pitkät vaaleat hiukset ja hänen ihonsa oli kalpea kuin lumi. Hän näytti heidän ikäiseltään. Tsukiya vilkaisi Junea ja näki että tämä oli jopa järkyttyneempi kuin hän itse.
”Kuinka nuoria he oikein kouluttavat?” June kysyi.
”Kyllähän sinun isäsi kouluttaa sinua ja olet saman ikäinen kuin hän”, Tsukiya huomautti. Tsukiya ymmärsi kyllä, että tämä oli vakavampaa, mutta hän oli huolissaan Junesta. Tämä ei ollut hänen tapaistaan. Tsukiya odotti että June haukkuisi hänet pystyyn, mutta June vain tuijotti poikaa ja pudisteli päätään.
Päästyään hämmästyksestä, Tsukiya ja June vetivät heidät komeroon, joka oli takan toisella puolen. He sanoisivat Aotolle että he olisivat siellä, jotta heidät saataisiin pois sieltä. Tsukiya raotti ikkunaverhoja. Ulkona oli pilkkopimeää. June näytti siltä ettei olisi nukkunut moneen päivään. Tsukiya käski hänen ottaa torkut. June oli kieltäytymässä, mutta Tsukiya talutti hänet huoneen kaikkein mukavimmalle sohvalle ja asetti hänet aloilleen.
”Ei minua väsytä”, June sanoi jo puoliunessa.
”Älä valehtele. Nuku, tai käytän samaa konstia kuin käytin heihin”, Tsukiya sanoi ja osoitti komeroon.
”Uskallapas!” June sanoi. Sitten June nukahti. Tsukiya hymähti ja asettui toiselle sohvalle heti sammutettuaan valot. Hän katseli kuinka rauhallisesti June nukkui. Tsukiya piti Junesta eniten silloin kun hän nukkui. Silloin hän ei nimittäin ollut kokoajan hänen kimpussaan. Hetkenpäästä myös Tsukiya nukahti.
Tällä kertaa Tsukiya oli erilaisessa salissa. Se oli täysin erilainen kuin aikaisempi sali. Täällä kaikki oli tummaa kiveä ja soihdut paloivat liiloina. Seinät näyttivät kallionseinältä ja niissä oli muutama oviaukko. Salin keskellä oli pylväsrivi ja salin toisessa päässä oli suuri valtaistuin. Tsukiyan uni kiidätti hänet valtaistuimen takana olevasta ovesta pienempään huoneeseen. Huone oli myös tummaa kiveä ja seinillä paloi liilat soihdut, mutta siellä oli ihmisiä. Heitä oli neljä ja heistä kolme seisoi pöydän ääressä, jolle oli levitetty kartta. Neljäs istui toisen pöydän ääressä ja kirjoitti jotain.
Miehet katselivat karttaa kuin se olisi palapeli, joka heidän pitäisi ratkaista. Yhdellä miehistä oli täysihaarniska päällään. Hän oli ottanut kypärän pois, mutta hän piteli sitä kädessään, kuin olisi milloin vain valmis taistelemaan tunkeilijaa vastaan. Yhdellä miehellä oli puuvillasta punottu tummansininen paita. Jalassaan hänellä oli ruskeat, väljät housut ja korkeat saappaat. Katsoessaan viimeistä pöydän ääressä seisovaa ihmistä, Tsukiya tiesi unensa olevat vain unta. Pöydän ääressä seisoi hänen ajassaan tyypillinen mies. Hänellä oli tummat farkut ja musta kauluspaita. Hänellä oli tummat hiukset ja ruskeat silmät. Mies näytti ystävälliseltä ja Tsukiyalle tuli tyytyväinen olo häntä katsellessa. Samalla hänestä huokui vallanaura. Oli selvää että hän oli huoneen vaikutusvaltaisin henkilö.
Huoneen ovet paiskautuivat auki ja sisään astui kaksi poikaa. He näyttivät olevan kaksikymppisiä. He näyttivät kaksosilta ja heidän ulkonäössään oli jotain samaa kuin johtajalla.
”Isä. Vakoojasi lähetti viestin. Hän kertoo että poika on saapunut. Hän ei kuulemma tiedä mitään”, toinen pojista sanoi.
”Nyt? Hän valitsi huonon hetken. Tietääkö Hikari hänestä?” kauluspaitainen mies, joka ilmeisesti oli poikien isä, kysyi.
”Emme ole varmoja, mutta epäilemme että ei. Hänen kanssaan tuli viisi muuta. Kahdesta muuta emme tiedä vielä mitään. Emme ole varmoja ovatko he edes saapuneet”, poika jatkoi.
”On hyvä ettei hän ole yksin”, mies sanoi.
”Pyydämmekö heidät tänne?”, poika kysyi.
”Ei. Se olisi ongelmallista. He eivät oppisi mitään täällä. Vaikka inhoan sanoa tämän, he eivät saa tulla tänne vielä. Heidän on parempi oppia tuntemaan vihollisensa ennen liittolaisiaan”, mies sanoi. Muut huoneessa olevat aikoivat väittää vastaan, mutta mies oli tehnyt päätöksensä.
”Olet viisas, mutta joskus se on suurin heikkous”, joku sanoi. Ääni kuului kymmenvuotiaalle tytölle. Hän seisoi nurkassa ja hänellä oli suorien ruskeiden hiusten päällä keltainen otsanauha, joka pystyi helposti sekoittamaan kruunuun. Silmien väriä Tsukiya ei erottanut, joskin hän oli varma, ettei ollut koskaan nähnyt kenelläkään samanvärisiä silmiä.
”Mikä tarkoitat?” mies kysyi, eikä näyttänyt hämmästyvän lainkaan siitä, että tyttö oli ilmestynyt hetki sitten siihen.
”Sinulla on seurassasi henkilö, kenelle ei kannata kertoa kaikkea vielä tässä vaiheessa”, tyttö sanoi välittämättä lainkaan esitetystä kysymyksestä. Mies katseli huoneessa olijoita. Tyttö naurahti.
”Et voi nähdä häntä, koska hän ei ole paikalla. Ainakaan ruumiillisesti. Hänen ruumiinsa on kaukana täältä, mutta sielu on matkannut tänne, joskin hänen tahtomattaan”, tyttö sanoi. Silloin hän katsoi Tsukiyaa suoraan silmiin ja Tsukiya säpsähti hereille. Hän oli pudonnut lattialle.
Oli vielä pimeää, mutta Tsukiya näki moitteettomasti, missä asiat olivat. June vielä nukkui ja talossa oli muutenkin hiljaista. Tsukiya nousi ja katsoi ulos. Ensimmäiset auringonsäteet nousivat jo kaukana horisontissa. Aoton täytyisi tulla pian alas muiden kanssa.
Tsukiya yritti karistaa unen pois mielestään ajattelemalla kotiaan. Milloinkohan hänen vanhempansa huomaisivat hänen karanneen? Hän oli ollut kotiarestissa, mutta oli karannut silloin kun kaikki olivat olleet muualla. Hän ei ollut käsittänyt tuuriaan. Toisaalta hänen tuurinsa takia hän oli joutunut tänne. Vaikka Tsukiya piti seikkailusta ja oli lapsena seikkaillut usein Mizuton ja hänen vanhemman veljensä kanssa, hän ei ollut koskaan ajatellut päätyvänsä samanlaiseen seikkailuun kuin tarinoissa. Tsukiya oli hetken aikaa jopa miettinyt, että tämä oli unta, mutta hänen kaikki aistinsa toimivat moitteettomasti.
Komerosta kuului ääniä. Toinen vartijoista oli varmasti herännyt. Tsukiya mietti menisikö kalauttamaan hänet taas uneen, mutta ennen kun hän ehti toimia, oven takaa kuului askeleita. Hän arveli Aoton tulevan, mutta tulija kuulosti naiselta.
”June”, Tsukiya puhui hiljaa ja yritti herättää Junea.
”Vielä vähän aikaa”, June mutisi.
”Jos nukut vielä kauankin, saatamme paljastua. Tänne on tulossa joku”, Tsukiya kuiskasi. June ei heti tajunnut mitä Tsukiya tarkoitti, hän ei edes tajunnut se oli Tsukiya, kuka puhui. Ja kun hän sen tajusi, hän ponnahti sohvalta unettomana. Hän avasi suunsa kinatakseen, mutta ei ehtinyt sanoa sanaakaan kun Tsukiyan käsi oli hänen suunsa tukkeena.
"Hiljaa. Etkö kuullut mitä äsken sanoin?" Tsukiya tuhahti hänen korvaansa. Heidän kasvonsa olivat muutaman senttimetrin päässä toisistaan. Junelle tuli kiusallinen olo, joten hän nyökkäsi. Tsukiya irrottautui hänestä hiljaa, ja kun hän oli hyvän matkan päässä hän tajusi mitä hän oli tehnyt.
Askeleet kuuluivat jo pelottavan läheltä. Tsukiya ja June piiloutuivat sohvan taakse ja kurkistelivat ovelle. Avainta sovitettiin lukkoon. Tsukiya ei ollut edes tajunnut, että ovi oli lukittu.
Ovi aukesi ja sisään kurkisti nuoren tytön kasvot. Tsukiya tajusi niiden kuuluvan Marumille. Hän huokaisi helpotuksesta, mutta pysyi silti piilossa. Hän ei tiennyt, oliko Marumi yksin. June tiesi sen myös ja odottivat merkkiä.
"Onko siellä ketään?" mies kysyi oven takaa. Se kuului selvästi Aotolle.
"En näe ketään. Täällä on hiljaista ja pimeää, ja hajusta päätellen vieraat ovat juhlineet eilen kunnolla", Marumi sanoi ja astui huoneeseen. Aoto tuli pian perässä lyhdyn kanssa.
"Tsukiya? Oletko täällä?" Aoto kysyi. Tsukiya astui esiin. June nousi perässä. Aoto hengähti syvään ja hymyili.
"Onko kaikki hyvin?" Aoto kysyi. Tsukiya nyökkäsi.
"Miten Suzu ja muut?" June kysyi nopeasti.
"Marumi, hakisitko heidät?" Aoto pyysi tyttäreltään. Marumi poistui huoneesta. Aoto kääntyi katsomaan Junea ja Tsukiyaa.
"Mitä tapahtui? Kertokaa kaikki", Aoto sanoi, ja he kertoivat kaiken. Tsukiya ei kuitenkaan kertonut unistaan mitään, eikä myöskään oudosta tunteesta hänen avattuaan Marin salaisen huoneen oven.
"Kristalli? En olisi uskonut sen olevan täällä. Luulin Hikarin pitävän sen itsellään", Aoto sanoi. June katsahti Tsukiyaa, mutta kun tajusi ettei Tsukiyakaan tiennyt, mistä hän puhui hän kysyi:
"Kuka tämä Hikari on, ja mitä tarkoitat hänen haluavan pitää sen kristallin itsellään? Milloin kristallit ovat noin käyttäytyneet?"
"Kaikki ajallaan. Teillä on varmaan nälkä. Pyysin Summeria tuomaan teille eilisestä ruokailusta jäänyttä ruokaa", Aoto sanoi.
Heti sen sanottuaan Summer tuli huoneeseen tarjottimien kanssa. Ellie tuli perässä myös tarjottimien kanssa. Viimeinen henkilö kuka astui ovesta sisään oli hämmästys kaikille. Suzu kantoi kuutta lautasta, kuudet aterimet ja kuusi juomalasia. Hänet nähtyään Tsukiyan silmissä sumeni hetkeksi, mutta näkö palautui nopeasti.
"Kunnon tyttö. Auttoi meitä tekemään aamiaisen", Ellie sanoi ja laski tarjottimen pöydälle Summerin tuoman viereen. Suzu laski astiat ja juoksi halaamaan ensin Junea ja sitten Tsukiyaa. Tsukiya tunsi itsensä voimattomaksi. Hän ei koskaan pystynyt ajattelemaan täysin selkeästi Suzun lähellä, mutta nyt hänen aivonsa kieltäytyivät toimimasta ollenkaan.
"Hyvä että olette kunnossa. Olimme kaikki kamalan huolissamme", Suzu sanoi päästämättä vieläkään irti Tsukiyasta. Hän ei halunnut päästää. Hän halusi tuntea Tsukiyan lämmön itseään vasten. Lopulta hän irrottautui ja hymyili. He tajusivat, että muut katsoivat heitä odottavasti. Kun he huomasivat heidän olevan valmiita, Aoto puhui:
"Teittekö te aamiaisen heille? Kuinka aikaisin oikein heräsitte?"
"Ei siinä kauan mennyt, kun minulla oli kaksi auttavaa kättä", Ellie sanoi. Summer ja Suzu hymyilivät ja kertoivat auttavansa mielellään. Heidän välillään oli kuitenkin hieman mustasukkaisuutta. June ei tiennyt miksi, mutta huomasi Summerin katsovan Tsukiyaa pieni ihastus silmissään.
Marumi tuli huoneeseen Suzun laukku olalla ja Mizuto, Hiro ja Riku perässä. Mizuto kantoi kahta laukkua, ja Hirolla ja Rikulla oli omien laukkujensa lisäksi Junen laukku jota he kantoivat kahdestaan. Marumi tervehti Summeria ja vei Suzun laukun punaiselle sohvalle. Muut ottivat esimerkkiä ja asettivat tavaransa sohvalle.
Mizuto käveli hyväntuulisena Tsukiyan luo.
"Näyttää onnistuneen. En epäillyt hetkeäkään", hän sanoi iloisena.
"Hän meinasi tappaa minut puukottamalla, joten en antaisi hänelle noin paljon tunnustusta", June kivahti. Tsukiya katsahti häntä pahasti.
"No etpä kuollut, ja sen avulla pystyin päättelemään, miten ne lukot oikein toimivat. Olisin voinut tietysti jättää sinut siihen roikkumaan. Eipä olisi tarvinnut kuunnella valittamistasi", Tsukiya sanoi. June katsoi vihaisesti Tsukiyaa, riisui hänen takkinsa ja heitti sen takaisin pojalle.
"En tarvitse sitä enää. Pidä hyvänäsi", June sanoi ja risti kätensä.
"June! Olet haavoittunut!" Suzu huomasi Junen ranteet. Myös Ellie oli huomannut ne, ja haki jo siteitä, joilla tyrehdyttää verenvuoto.
Sillä välin, kun muut huolehtivat Junesta, Mizuto ja Tsukiya vetäytyivät kauemmas juttelemaan asioista.
"Löysikö kirjan?" Tsukiya kysyi ensimmäisenä. Mizuto nyökkäsi.
"En edelleenkään ymmärrä miten ymmärrät sitä ja miksi juuri se kirja. Eikö täällä olisi jokin kirjasto, josta voisit käydä katsomassa jos sieltä löytyisi jotain muuta kiinnostavampaa. Kun tutkin sitä kirjaa, se näytti kamalan tylsältä. Ja milloin sinä aloit lukemaan ylipäänsä?" Tsukiya vain kohautti hartioitaan. Kun Mizuto ei saanut vastausta, hän hengähti ja katsoi muita vakavasti.
"Annan sen myöhemmin. Toivottavasti se on hyödyksi", Mizuto sanoi. Tsukiya toivoi samaa.
Junen haava oli hoidettu ja Ellie oli istuttanut muut jo pöytään. He katsoivat heitä odottavasti. Mizuto meni istumaan nojatuoliin, joka oli lähellä vastasytytettyä takkatulta ja Tsukiya kaukaisimmalle nojatuolille. Hän tarvitsi rauhaa ajatella. Muut ymmärsivät sen, mutta Aoto halusi välttämättä puhua hänen kanssaan ennen hänen lähtöään.
Kun muut aloittivat aamiaisensa, Tsukiya istui tuolilla hiljaa ja katseli ikkunasta nousevaa aurinkoa. Hän vavahti siihen, kun Aoto asetti hänen eteensä lautasen, jossa oli palanen leipää, lihaviipale, rypäleiltä näyttäviä marjoja ja juustoa. Lisäksi pöydällä oli lasillinen maitoa.
"Sinun täytyy syödä jotain", Aoto sanoi hänelle. Kuin vastaukseksi Tsukiyan vatsa murisi. Tsukiya punastui vähän ja söi lautasen tyhjäksi. Aoto katsoi häntä tutkailevasti.
"Tiedän, että sinulla on jotain mielesi päällä. Sinä voit luottaa minuun. En halua sinulle mitään pahaa", Aoto sanoi. Tsukiya katsoi Aotoa, ja ensimmäisen kerran hän uskoi voivansa luottaa häneen. Se varmaan johtui siitä, ettei Aoto välittänyt enemmistön mielipiteistä. Vaikka hän oli kertonut, mitä Mari oli sanonut heistä, hän silti oli halukas suojelemaan heitä.
Tsukiya oli aikeissa kertoa, että osasi lukea heidän tekstejään, kunnes June ryntäsi hänen luokseen ja katsoi häntä tiukasti. Tsukiyan hämmennys varmasti näkyi hänen kasvoillaan, sillä June tiuskahti ja kumartui kuiskaamaan Tsukiyan korvaan:
"Tiesitkö että yksi vartijoista on herännyt?" Tsukiya nyökkäsi hitaasti. Junen kasvot muuttuivat valkoisista kirkkaan punaisiksi raivosta. Tsukiya tiesi mitä oli tulossa. Hän ei halunnut sen tapahtuvan. Koko talo voisi herätä ja silloin he olisivat pulassa. Hän tukki Junen suun jo toistamiseen. June rupesi repimään hänen kättään, mutta lopetti, kun Suzu tuli rauhoittamaan häntä. Kun Tsukiyasta näytti, että June oli rauhoittunut tarpeeksi, hän irrotti kätensä varovasti hänen suunsa edestä.
"Sinä siis tiesit sen koko ajan ja et sanonut mitään?" June kivahti hiljempaa, niin että vain Aoto, Tsukiya ja Suzu kuulivat sen. Aoto katsoi heitä kysyvästi, samoin Suzu.
"Missä vaiheessa olisin voinut? On ollut hiukan vakavampia asioita käsillä", Tsukiya tivahti.
"Hän kuulee siis kaikki mitä puhumme täällä ja saattaa kertoa niistä Marille. Sinä itse sanoit minulle, että me emme saa paljastaa mitään hänelle", June sanoi. Tsukiya katsoi Junea ja kirosi mielessään. Miksi Junella aina piti olla hyviä perusteluita? Ja miksei hän ollut ajatellut asiaa?
June kertoi asiasta Aotolle, ja hän näytti siltä kuin olisi odottanut jotain tällaista. Se sai heidät ihmettelemään.
"Miksi näytät tyytyväiseltä?" June kysyi.
"Voimme suostutella heidät, etteivät he kerro Marille. Vastineeksi minä voin pelastaa heidän nahkansa. Mari ei katso hyvällä niitä, jotka epäonnistuvat heille annetuissa tehtävässä. Tässä tapauksessa vartioimaan Junea. Ja he tietävät sen", Aoto sanoi tarpeeksi kuuluvasti että vartijat kuulivat sen. Komerosta kuului mutinaa. Sitten sieltä ei enää kuulunut mitään.
Aoto meni avaamaan komeron oven. Nuorempi oli hereillä ja katseli Aotoa pelokkaasti. Hän selvästi ymmärsi mitä tapahtuisi jos hän lavertelisi tästä Marille. Aoto saattoi olla jopa julmempi kuin Mari jos vain halusi. Mari rankaisi vain ulkoisesti, mutta Aoto osasi satuttaa henkisesti ja se ei tuntunut mukavalta. Aoto ei kuitenkaan käyttänyt rangaistuksia kovin paljon. Se teki hänestä mukavamman johtajan.
"Miten on?" Aoto kysyi ilkikurinen pilke silmäkulmassaan. Poika näytti puntaroivan vaihtoehtoja. Hän katsoi Aotoa ja hänen takanaan seisovaa Tsukiyaa. Kun hän katsoi häntä, hän tajusi, kuinka nuori Tsukiya oli. Hän ei pystynyt kuvitteleman, että kaiken koulutuksen jälkeen hänet silti voitti hänen ikäisensä poika, joka ei varmastikaan ollut kärsinyt yhtä paljon kuin hän. Mutta jokin hänen sisällään sanoi, ettei hänen tulisi taistella heitä vastaan. Tsukiyaa katsellessa hänelle tuli jopa tunne, että hän halusi suojella häntä.
Hän nyökkäsi ja vähänajan päästä hänet oli irrotettu köysistään.
"Sinä olet William Miller, etkö olekin. Sinut julistettiin muutama kuukausi sitten vartijaksi", Aoto sanoi. Poika näytti hämmästyneeltä, mutta nyökkäsi vastaukseksi.
Tsukiya tunsi myötätuntoa poikaa kohtaan. Hänet oltiin muutama tunti sitten pamautettu tajuttomaksi, ja kun hän oli heräsi, hän löysi itsensä kaappiin sullottuna. Sitten hän oli kuunnellut, kuinka Aoto jutteli tuntemattomille lapsille, ja hän joutui tekemään sopimuksen, josta hän ei voinut kieltäytyä. Sen oli pakko olla jonkin verran raskauttavaa ja pelottavaa samaan aikaan.
Kaikilta ei kuitenkaan herunut myötätuntoa.
"Mikset sano mitään? Veikö kissa kielesi kun viruit kaapissa?" June kivahti.
"June, onko sinun pakko pelotella poikaa... Siis Williamia vielä lisää. Hän ei varmasti tunne oloaan kotoisaksi, kun joku koko ajan tivaa vierestä. Jos hän ei halua, ja hänen ei tarvitse puhua, hän voi olla hiljaa", Tsukiya sanoi.
"Kunpa sinä haluaisit olla joskus hiljaa", June sanoi sen kovempaa kuin oli tarkoitus. Tsukiya näytti happamalta, mutta antoi asian olla.
Yläkerrasta kuului kolinaa. Vieraat rupesivat heräilemään. Heille tulisi kiire. Tsukiya vilkaisi kaikkiin huoneessa oleviin. Hän ei ollut saanut puhutuksi Aoton kanssa keskusteluaan loppuun, mutta molemmat tiesivät ettei nyt ollut oikea hetki keskustella.
Sanattomasti lapset ottivat tavaransa. Tsukiya katsoi Aotoa ja kysyi:
''Keksitkö peitetarinan?"
"Kyllä. Teidän täytyy lähteä. Etuovesta ette pääse, sen tiedän jo etukäteen, mutta kellarin kautta menee jopa parempi pakoreitti. Se on samassa paikassa missä piileskelimme. Teidän vain täytyy mennä käytävää pitkin sen päähän asti. Matkassa tulee vain yksi risteys. Siinä teidän täytyy kääntyä oikealle. Vasen käytävä on vain ääritilaisuuksia varten." Tsukiya mietti mitä hän tarkoitti ääritilaisuuksilla.
"Oikean käyttävän päässä on leiri. Se on Aratan leiri. Arata ja hänen miehensä ovat uskollisia minulle, joten teidän pitäisi olla hetken aikaa turvassa siellä. Yritän pitää teidät ajan tasalla, mutta tämän jälkeen Mari varmasti on epäileväinen suhteeni, joten hän tarkkailee minua. Ettekä voi olla suojeluksessamme koko ajan. Teidän täytyy oppia taistelemaan omin päin ja lähdettävä kulkemaan eri polkuja. Teidän kuuluisi löytää vielä kaksi lasta, jotta tiiminne on kokonainen. Ja ennen kaikkea teidän on opittava käyttämään lahjojanne, vahvuuksianne ja voimianne", Aoto sanoi, ja poistui huoneesta. Ellie seurasi häntä ja toivotti heille onnea.
"Marumi, Summer, kiitos. Toivottavasti tapaamme jälleen", Tsukiya sanoi, nyökkäsi Williamille ja astui kellarin ovesta kiviseen käytävään, jossa vain liilat soihdut valaisivat tietä. Muut lapset seurasivat ja sulkivat oven kuin sitä ei olisi avattu kertaakaan koko yön aikana.