13. Muutos
   Tsukiya teloittajaa, joka lukitsi katseensa lapsiin. Tsukiya vain hymyili. Hän oli pian valmis. Hän olisi vapaa aivan pian.
"Katsotaan kuinka kauan sinulla kestää, kunnes itket maassa verta, kääpiö!" köriläs sanoi.
"Niin. Katsotaan", Tsukiya sanoi. Koko areena oli hiukan vaivautunut. Kukaan ei ollut odottanut kenenkään heistä reagoivan niin kuin Tsukiya.
"Hulluko sinä olet? Suututat heitä entisestään, jos jatkat tuolla vauhdilla", Andrew tiuskaisi pylvään toiselta puolelta.
"Mitä väliä? Eivät he tee mitään sen ystävällisemmin, jos he ovat iloisia. Vai?" Tsukiya sanoi. Andrew oli hiljaa. Joko hän oli vihainen, tai sitten hän myöntyi toisen pojan kanssa.
   Teloittaja kääntyi takaisin areenan suuta kohti ja kävi noutamassa jotain. Tsukiya näki sen olevan jonkinlainen vyö. Teloittajan kiinnittäessä sitä vyötärölleen Tsukiya kuiskasi Andrewlle:
"Hei Andrew. Heti kun pääsemme irti näistä köysistä käy vapauttamassa toiset ja jätä tuo rumilus minulle. Minä pidän sen kiireisinä niin kauan kunnes saat loput vapautettua. Selvä?"
"Selvä. Vain yksi ongelma. Edes me emme pääse irti näistä", Andrew tuhahti. Samalla kun hän sen sanoi. Hän tunsi köyden antavan periksi hieman.
"Mitä sinä teet?" Andrew kysyi.
   Tsukiyalla ei kuitenkaan ollut aikaa vastata, sillä teloittaja asteli heitä kohti omahyväisen näköisenä.
"Miten te kääpiöt haluatte lähteä? Voin murskata teidän luunne, vuodattaa teidät kuiviin, polttaa lihanne mustaksi..." Teloittaja olisi voinut jatkaa vielä, mutta Tsukiya veti kätensä vapaiksi, köysi napsahtaen kuuluvasti areenan halki. Myös Andrew, tajuttuaan köyden olevan kahtia, rimpuili kätensä irti sen hiertävästä otteesta. Tsukiya kääntyi nopeasti toista poikaa päin ja työnsi tälle käteen monitoimityökalunsa.
"Käytä sitä", Tsukiya sanoi ja kääntyi vastustajaansa kohti.
   Andrewn juostessa kohti tyttöjen tolppaa, teloittaja, toivuttuaan järkytyksestä, kurkotti poikia kohti, yrittäen vangita heidät uudestaan. Tsukiya kuitenkin väisti kädet ja juoksi vastakkaiseen suuntaan. Teloittaja mietti hetken aikaa, ja päätteli Andrewn olevan vaarallisempi vihollinen sillä hetkellä. Hän oli jo lähdössä hänen suuntaansa kun hän tunsi jalassaan pistävän kivun. Teloittaja katsoi kivun aiheuttajaa ja tajusi sen olleen Tsukiyan lähettämä salama.
"Olen täällä köriläs. Vai pelkäätkö minua liikaa?" Tsukiya kiusasi. Hän valmistautui toiseen hyökkäykseen kun huomasi puukon lentävän häntä päin. Hän ehti väistämään sen juuri ja juuri hyppäämällä sivulle. Puukon terä hipaisi Tsukiyan vaatteita ja upposi pojan takana seisovaan seinään.
   Tsukiya nousi ja vilkaisi teloittajaa. Mies oli nostamassa uuden puukon heittoasentoon. Poika lähti juoksemaan pitkin areenan seinustaa, toivoen ettei puuko osuisi. Hän kuuli kuinka hänen takanaan toinen puukko upposi seinään. Tsukiya oli jo hidastamassa vauhtiaan kun kuuli kolmannen puukon iskeytyvän seinään. Hän jatkoi juoksuaan ja seuraava puukko iskeytyi siihen kohtaan missä hän oli sekunti sitten seissyt.
   Tsukiya jo odotti seuraavaa puukkoa, kun hän liukastui ja rysähti selälleen maahan. Ennen kun Tsukiya ehti edes tajuta, mitä oli tapahtunut, puukko iskeytyi seinään suoraan hänen yläpuolelleen. Tsukiya tajusi siinä samassa, että jos hän ei olisi liukastunut, tuo puukko koristaisi hänen rintakehäänsä. Hän myös tajusi makaavansa sileän jään päällä.
"Ihan tosi! Et olisi voinut huutaa? Varoittaa?" Tsukiya huusi Junelle.
"Ei, en voinut. Pelastin juuri sinut varmalta kuolemalta ja tuossa on kiitoksesi!" June tiuskaisi takaisin.
   Andrew oli saanut tytöt vapaaksi ja oli jo juoksemassa vapauttamaan kolmea muuta. Teloittaja tajusi tämän ja veti suuren sotavasaran selästään.
"En anna teidän kaikkien paeta! Te kuolette ensimmäisenä!" Teloittaja sanoi ja harppoi sidottuja poikia kohti. Tsukiya Ampui salaman miestä kohti, mutta tällä kertaa mies ei näyttänyt välittävän. June jäädytti maanpinnan, yrittäen kompastuttaa hänet, mutta mies käytti jäätä hyväkseen ja liukui kohti poikia. Kolme poikaa katsoivat kauhistuneina lähestymää miestä. Andrewkin oli jähmettynyt paikoilleen, tietoisena siitä ettei ehtisi paikalle ajoissa.
   Mies oli metrien päässä pojista, kun Riku liikutti jalkaansa kuin potkasitkaakseen miestä. Kaikkien yllätykseksi maasta alkoi nousta kulmikkaita kiviä, yhden osuessa teloittajaa vatsaan, lennättäen hänet toiselle puolen areenaa.
"Okei, en ajatellut ihan tuota, mutta en valita", Riku sanoi. Andrew juoksi pian tolpan luo ja alkoi sahaamaan köyttä.
   Teloittaja nousi vaikeroiden. Vapaat Vartijat asettuivat hänen ja poikien tielle, näyttäen todella ärtyneiltä.
"Älä kuvittele onnistuvan tuossa toistamiseen", Tsukiya sanoi.
"Olen voittanut teitä vahvempia ja viisaampia vihollisia. Mikä saa teidät kuvittelemaan olevanne erilaisia edellisistä kohtaamistani uhreista?" teloittaja murahti.
"En voi sanoa. En ole tavannut heitä. Mutta jos sinä todella kuvittelet meidän antautuvan vapaaehtoisesti, olet lyönyt pääsi tuohon muuriseinään liian monesti", Tsukiya sanoi.
   Teloittaja rynnisti lapsia kohti. June, joka seisoi Tsukiyan oikealla puolella iski maata kämmenellään. Heti sen osuttua maahan suuria jääpiikkejä levisi 90-asteen kulmassa eteenpäin, kohti teloittajaa. Teloittaja joutui pysähtymään hetkeksi ja veti suuren kilven selästään. Hän pamautti sen maahan ja kun jääpiikit saavuttivat hänet, ne iskeytyivät kilpeen murentaen ne lumipölyksi.
"Tuoko on parastanne?" teloittaja huusi ja vetäisi kilven pois maasta. Tsukiya käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähetti salaman suoraan miehen kasvoja kohti.
   Tsukiyan yllätykseksi maasta nousi kivenlohkare joka asettui miehen ja hänen salamansa väliin.
"Tsukiya, emme ole täällä tappamassa. Mitä sinä ajattelit?" Riku kysyi kalpeana. Hän ja loput pojat olivat vapaita. He kaikki seisoivat vähän matkan päässä heistä katsoen Tsukiyaa epäröiden.
"Emme voi voittaa häntä vain yksinkertaisilla iskuilla. Hän ei ole samanlainen kiusaaja kuin kotona. Eikä hän luovuta ennen kun olemme kaikki kuolleita. En oikein näe vaihtoehtoja. Lisäksi jos salamani tekisivät kovin paljon vahinkoa, hän olisi jo maannut maassa monta minuuttia. Olen iskenyt häntä jo kolmesti", Tsukiya sanoi takaisin.
"Niin mutta...", Riku aloitti, mutta Suzun kirkaisu:
"Tsukiya, varo!" keskeytti hänet.
   Tsukiya kääntyi katsomaan ja huomasi teloittajan juoksevan häntä kohti.
"Kovin suloista, mutta joudun keskeyttämään teidät. Sinä poikaseni putoat pelistä ensimmäisenä", teloittaja sanoi. Tsukiya oli jo väistämässä, mutta mies otti kiinni hänen lanteiltaan ja nosti pojan ilmaan. Mies oli todella vahva, eikä Tsukiyalla ollut madollisuuksiakaan päästä irti.
   Teloittaja nosti Tsukiyan päänsä päälle valmiina heittämään pojan areenan laidalle.
"Teillä lapsilla ei ollut missään vaiheessa edes mahdollisuuksia!" mies nauroi ja Tsukiya tunsi kuinka lihakset hänen allaan jännittyivät, valmiina heittämään.
   Tsukiya tunsi liikkuvansa ja pian hänellä ei ollut minkäänlaista kosketusta minkään kanssa. Hän katsoi avuttomana kun sinä lähestyi häntä kovaa vauhtia. Juuri ennen hänen osumaansa kovaan kiviseinään hän tunsi kuinka hänen vauhtinsa hiljeni ja lopulta pysähtyi. Hän ei kuitenkaan edelleenkään koskenut mihinkään. Hän leijui parinkymmenen sentin päässä maasta. Saman tien kun poika tämän tajusi hän rämähti alas kovan tömähdyksen kanssa.
   Tsukiya kääntyi katsomaan kuka oli aiheuttanut tämän kohtauksen. Kaikki muut näyttivät yhtä hämmentyneiltä paitsi...
"June", Tsukiya kuiskasi hiljaa. June näytti kuin olisi pudottanut kalliin vaasin. Hän katsoi Tsukiyaa kuin tämä olisi ollut jokin hänen lapsuuden painajainen.
   "Mitä?" kuului karjaisu. Teloittaja tuijotti Tsukiyaa, kasvot kilpaillen tomaatin kanssa. hän hengitti muutaman kerran todella syvään ja karjaisi niin kuuluvasti ettei kenellekään huoneessa olevalle jäänyt epäselväksi teloittajan raivo.
   Ennen kun kukaan ehti estää teloittaja juoksi kohti Tsukiyaa kuin vauhkoontunut sarvikuono. Ennen kun Tsukiya jäi miehen jalkoihin hän kieri pois alta. Joko mies ei osannut ajatella järkevästi nykyisessä tilanteessaan tai hän oli valmis tekemään mitä tahansa saadakseen lapset hengiltä, koska hän syöksyi pojan ohi pikajunan vauhdilla iskien otsansa suoraan kiviseinään Tsukiyan takana. Tsukiya nousi seisaalleen ja oli valmis toiseen iskuun. Teloittaja helli hieman päätään, mutta kiinnitti pian taas katseensa lapsiin.
   Kukaan ei tiedä mitä Riku yritti, mutta kun hän astahti askeleen kohti miestä, lattia hänen jalkojensa alla alkoi murenemaan kuin hämähäkin seitti. Ennen kun kukaan ehti tajuta mitä tapahtui, lattian palaset alkoivat pudota, vieden teloittajan, mutta myös vartijat mukanaan. Vain Andrew oli hyvässä paikassa, jossa hän pystyi hyppäämään pois kuilun tieltä. June ja Suzu jäivät leijumaan paikalleen kiitos heidän elementtiensä. Loput putosivat hyvän viitisen metriä.
   Jäljelle jääneet vartijat huutelivat pudonneita, mutta keltään ei kuulunut vastausta. Koko muu areena katsoi tapahtumaa hiljaa, joko järkyttyneenä, vihaisena tai innostuneena. Suzu ja June kiertelivät ilmassa etsien kaikkea mikä liikkui. Andrew kurkotteli laidan yli etsien samanlaisia merkkejä, mutta putoamisessa syntynyt kivipöly vaikeutti näkemistä huomattavasti.
   "Cate!" Andrew huusi.
"Olen kunnossa!" kuului viimein vastaus.
"Suzu! Oletko kunnossa?" kuului kolmas ääni, joka kuulosti hyvin paljon Mizutolta.
"Jep. En edes tippunut sinne", Suzu sanoi hämmentyneenä.
"Voisitko sitten auttaa tämän pölyn kanssa... teidäthän, koska sinulla on tuulen voima?" Mizuto huusi takaisin. Suzu tunsi itsensä hiukan hölmöksi kun ei tullut ajatelleeksi asiaa.
"Hetki vain!" Suzu huusi takasin.
"Odota!" kuului kaksi huudahdusta, mutta Suzu ehti jo puhaltaa pölyn katsomoon.
   Kuoppa oli suurempi kuin kukaan heistä oletti. Kaikki vartijat olivat elossa ja näkösällä paitsi...
"Tsukiya! Missä hän on?" Suzu kysyi.
"Et ehdi huolehtia siitä, kultapieni. Kukaan teistä ei ehdi, sillä teillä on liian kiire ottaa nokoset", kuului matala ääni. Vartijat kääntyivät katsomaan teloittajaa.
"Kiitän tuulesta. On paljon helpompaa tappaa teidät kun näen missä te olette. Eikä minun tarvitse huolehtia säännöistä, nyt kun katsojammekaan eivät näe kuka tekee ja mitä. Öitä", teloittaja sanoi ja otti esiin laitteen. Hän painoi nappia ja kirkuva ääni kantautui koko areenalle. Kaikki joutuivat sulkemaan korvansa, mutta vähän ajan päästä he kaikki pyörtyivät. June ja Suzu, jotka olivat leijuneet vielä hetki sitten, putosivat kivuliaan näköisesti kiville.
   Teloittaja katsoi heitä hetken paheksunta silmissään ja käveli ensimmäisen vartijan luo: Rikun. Riku oli huomattavasti pienempi kuin teloittaja, joten miehellä ei ollut minkäänlaisia ongelmia nostaa poika maasta.
"Ensimmäinen", mies mutisi itsekseen. Hän valmistautui heittämään pojan kylmäverisesti teräviä kiviä vasten.
   Hänen aikeensa kuitenkin keskeytyi kun hän tunsi silmitöntä kipua poikaa pitelevässä kädessään. Kun hän katsoi mistä tämä johtui, hän huomasi käden puuttuvan kokonaan. Teloittajan kasvoilla näkyi ensin hämmennys, sitten shokki ja lopulta kipu. Karjahdus järisytti koko areenaa. Hän alkoi etsiä tilanteen aiheuttajaa ja huomasi Tsukiyan laskevan Rikun hyvän matkan päähän teloittajasta.
"Sinä! Kuinka?" teloittaja puuskutti. Tsukiya kääntyi katsomaan miestä, ja teloittaja näki, ettei tämä ollut sama poika kuin muutama minuutti sitten. Pojan pupillit olivat muuttuneet punaisiksi ja hänen koko ruumiinkieli kertoi hänen olevan liian kireä ollakseen sama ihminen.
   Tsukiya katsahti Rikua vielä ja nousi. Hän tarttui vieressään olevaan makaavaan miekkaan. Teloittaja katsahti sitä hämmentyneenä. Mistä se oli ilmestynyt?
"Tulen auttamaan sinua. Mutta tarvitsen sinun apuasi siinä", Tsukiya sanoi. Teloittaja kuuli kaksi ääntä: toinen oli pojan oma ääni, mutta toinen oli kaukaisempi ja vanhempi ääni. Aivan kuin keski-ikäisen miehen kaiku.
"Mitä sinä puhut?" teloittaja kysyi.
   Siinä samassa Tsukiya hyökkäsi. Hän heilautti miekkansa tähdäten miehen rintakehään. Teloittaja kuitenkin ehti astua kauemmas, terä vain hipaisten ihoa. Kaikesta huolimatta veri alkoi tahrata hänen vaatteitaan. Tsukiya ei hidastanut, vaan lähti saman tien toiseen hyökkäykseen ja heilautti miekan matalana, viiltäen teloittajan jalkoja.
   Mies ei pystynyt seisomaan ilman kipua, ja pudottautui polvilleen. Hän nosti katseensa pojan silmiin. Hän tiesi ettei voittaisi tätä vastustajaa. Jokin tässä vastustajassa oli erilaista kuin kaikissa muissa hänen uhreissaan. Hän oli kohdannut koulutettuja sotilaita, nuoria lahjakkuuksia ja jopa ihmisiä joilla oli molemmat. Pojan vallannut olento omasi koulutuksen, lahjakkuuden ja jonkin kolmannen asian jota mies ei osannut pukea sanoiksi. Lähin määritelmä olisi määrätietoisuus. Mutta kaikesta huolimatta hän katsoisi tätä silmiin.
   Teloittaja huomasi pojan silmien vaihtaneen värinsä takaisin sinisiin. Pojan ilme ei ollut iloinen ja hän nostikin miekan katkaistakseen teloittajan kaulan.
"En voi antaa sinun tappaa meitä. Se... vaikeuttaa asioita, ja meillä on jo valmiiksi liikaa asioita käsissämme. Se on ainoa syy..." Tsukiya sanoi. Teloittaja katsoi poikaa hetken ymmärtämättä mitä tämä sanoi. Hän purskahti nauramaan kun lopulta tajusi.
"Ei ole niin helppoa tappaa jotakuta, vain mitä, poju? Oletko miettinyt mitä tulee tapahtumaan sen jälkeen kun pääni putoaa olkapäiltäni ja vereni valuu kengillesi? Sitten kun ystäväsi heräävät ja tajuavat että heidän joukossaan on tappaja?" Teloittaja sanoi. Hän näki kuinka poika alkoi täristä hieman.
"En voi palata takaisin", Tsukiya sanoi.
"Et todellakaan. Joten mikä estää sinua nyt? Moraali? Armo? Sitä sinulla ei juuri äsken ollut, vai kuinka? Katkaisit käteni kuin se olisi ollut leipää", teloittaja sanoi. Poika hätkähti ja sanoi takellellen:
"Se... en ollut minä... joku o-otti kehoni hallintaansa."
"Tiedän sen. Mutta tietävätkö he?" teloittaja sanoi ja katsahti Tsukiyan ystäviä.
"Voin... voin sanoa sen... he kyllä uskovat", Tsukiya sanoi.
"Kyllä vain, mutta en ole kuollut. Vielä. Ja teidätkös mikä on aivan varmaa? Tulen kuolemaan täällä tänään. Joko sinun käsistäsi tai hänen kuka ikinä sinut valtasi", teloittaja sanoi. Hän katsoi poikaa ilkeällä virneellään.
"Kysyn siis, tapatko sinä minut vai annatko minun valua kuiviin pidentäen tuskiani?"
   Seurasi hiljaisuus.
"Miksi? En..." Tsukiyan ääni petti.
"Et halua tappaa? Tehdä valintaa? Tervetuloa todellisuuteen", teloittaja sanoi. Tsukiya mietti hetken ja teki päätöksensä.
"Oli kiva tuntea, teloittaja", mies sanoi.
    Mizuto heräsi kovalla päänsäryllä. Hän katseli ympärilleen ja huomasi monia Soliwamizin vartijoiden pyörivän hänen ympärillään. Hän nousi istumaan, mutta koko valkoisiin pukeutunut mies tuli ja painoi hänet takaisin huovalle joka oli asetettu hänen alleen.
   "Rauhassa. Olet ollut tovin tajuttomana. Meidän on tarkistettava miten aivotoimintasi menee. Vastaisitko pariin kysymykseen?" mies sanoi.
"Missä ystäväni ovat? Ovatko he kunnossa?" hän kysyi mieheltä enne kun hän ehti aloittamaan omansa.
"He ovat kaikki elossa, jos sitä tarkoitat. Kaikki seitsemän. Nyt voisitko kertoa kuka olet, ja viimeisen asian joka tapahtui", mies sanoi.
"Olen Mizuto ja viimeinen asia jonka muistan on se kun olimme pudonneet lattian läpi ja se ketä vastaan taistelimme käytti jonkinlaista ääntä tainnuttamaan meidät. Tahdon nähdä ystäväni", Mizuto sanoi, eikä antanut miehelle tilaisuutta painaa häntä toistamiseen maahan.
   "Mizuto! Olet hereillä! Tule! Jotain on sattunut!" Riku juoksi punapään viereen ja auttoi tämän pystyyn.
"En usko että on järkevää siirtää häntä vielä ennen..." mies aloitti, mutta Mizuto röyhkeästi keskeytti:
"Minä en ota toisia nokosia ennen kun saan tietää, mitä hemmettiä täällä tapahtuu."
   Riku katsahti toista poikaa. Kun hän kiroili, tiesi että oli tosi kyseessä. Suurperheessä, jossa oli paljon nuorempia lapsia, hänen äidillään oli tarkka kuri kun kyse oli kiroilusta. Edes Mizuton kahta vuotta nuoremmat kaksoset eivät uskaltaneet kirota, varsinkaan äitinsä ja vanhimman veljensä Kentan kuullen.
   "Mutta sinun..." mies yritti vielä, ja Riku alkoi jopa sääliä miehen toivottomia verukkeita.
"Etkä kuullut minua ensimmäisellä kerralla? Minä en pyöriskele massa, uneksien pahuksen keijukaisista, kun minulla ei ole aavistustakaan, mitä vittua ystävilleni on tapahtunut. Onko asia selvä, vai pitääkö minun kirjoittaa se ylös paperille, jotta se menee perille?" Mizuto katsoi miestä nyrpeästi, eikä Riku tiennyt mitä ajatella. Jokin oli muuttunut Mizutossa. Hän ei ollut enää se sama lämmin henkilö kuka hän oli ennen kaikkea tätä. Eikä ollut varma pitikö hän tästä uudistuksesta. Toisaalta, hänkin oli muuttunut paljon, vaikka muutos saattoi olla vähäisempää.
   Lopulta mies tajusi ettei pojan mieltä voinut kääntää ja ojensi lasin vettä, pyytäen että joisi edes sen. Mizuto katsoi lasia hetken epäillen, mutta tyyntyi juomaan lasin. Kun lasi oli tyhjä hän melkeinpä työnsi sen miehen käteen ja katsoi Rikua odottavasti.
"Niin, joo", Riku sanoi ja lähti kävelemään ottaen melkein juoksuaskelia. Hän kuuli kuinka toisen pojan askeleet seurasivat häntä tömisten.
"Oletk..." Riku aloitti, mutta Mizuto keskeytti:
"Älä edes aloita. Sinä teidät mitä vastaan joten sinun ei tarvitse kuluttaa aikaa siihen. Kerro minulle minne olemme nyt menossa ja kehen on sattunut", Mizuto sanoi.
"En itsekään tasan tarkkaan mitä on sattunut, mutta kuulin että he osa ystävistämme on katsomon aitiossa keskustelemassa tapahtuneesta ja yksi heistä vaikutti huonovointiselta", Riku sanoi, kun he saavuttivat Areenan seinämän. Kaksi miestä seisoi muutaman metrin päässä seinästä ja osoittivat kohtaa, missä poikien täytyisi seistä, jotta he pääsisivät turvallisesti ylös asti.
   Kun maa alkoi sitten kohota, Riku koki sydämensä hypähtävän. Hän kääntyi katsomaan areenaa ja tunsi häpeää nähdessään suuren aukon sen keskellä. Hän kääntyi pois ja kiinnitti katseensa jalkoihinsa. Mizuto näki silmäkulmastaan toisen pojan ahdistuksen ja laski kätensä pojan harteille.
"Mikä on?" Mizuto kysyi.
"Se on minun syy..." Riku sanoi hiljaa.
"Mikä?"
"Tuo!" Riku huusi ja osoitti aukkoa. Mizuto yritti miettiä sopivia sanoja, mutta Riku ehti jatkamaan:
"Saan tietää toisen voimani vain ymmärtääkseni etten pysty hallitsemaan sitä!" Mizuto tarttui Rikun harteisiin ehkä jopa liian kovakätisesti ja pakotti pojan katsomaan häntä.
"Älä murehdi siitä. Kukaan ei syytä sinua. Ja mitä voimien hallintaan tulee, en usko että kukaan meistä hallitsee niitä vielä täydellisesti, jos ollenkaan. Katso minua: ensimmäisen kerran kun käytin voimaani, olin kadottaa oman tietoisuuden lisäksi Tsukiyan ja Hiron. Toinen kerta, jos sen voi nyt ylipäättään laskea, meni siihen, kun oman kiveni henki riivasi parhaanystäväni eikä minulla ollut hajuakaan asiasta", Mizuto sanoi. He olivat melkein huipulla.
"Mutta..." Riku aloitti.
"Ei. Älä sano mitään. Ainoa virhe, jonka teit oli, tai on, epäusko itseäsi kohtaan. Muista ettei kukaan ole seppä syntyessään tai jotain sellaista. Ja jos vielä et usko, niin muista mitä elementti sanoi: kaikki oli ennalta päätetty", Mizuto sanoi.
   He olivat saavuttaneet aition, ja June katsoi saapuvia poikia pieni hymy huulillaan.
"Mitäs tuo oli?" June kysyi ivallisesti.
"Tarkoituksena oli yrittää nostaa maantaitajamme henkeä", Mizuto sanoi hymyillen leveästi. June tihahti ja sanoi:
"Olet viettänyt liikaa aikaa Tsukiyan kanssa."
"Kuinka? Puuduttava puhe?" Mizuto kysyi.
"Enemmänkin naurettava viittaus kymmenen vuotta vanhaan sarjaan", June sanoi.
"Hm... Minä jo luulin että me kaksi tulimme toimeen. Tiedätkö...?" Mizuto sanoi, mutta näki Tsukiyan istuvan puisella tuolilla selkä häneen päin. Mizuto ei voinut olla aivan varma, mutta näytti sitä kuin tummahiuksinen poika olisi tärissyt.
   Mizuto lähestyi istuvaa poikaa ja ojensi kätensä koskettaakseen pojan olkapäätä. Hänen laskiessaan sen, Tsukiya hätkähti ja Mizuto tunsi jonkin märän kastavan hänen sormenpäänsä. Mizuto nosti kätensä katsomaan mitä kostea aina oli ja järkyttyi tajutessaan sen olevan verta.
"Tsukiya! Sinä vuodat! Mikset ole..." Mizuto aloitti, mutta Andrew, joka oli istunut piilossa koko ajan, sanoi hyvin nopeasti:
"Se ei ole hänen."
"Miten niin se ei ole hänen? Kenen..." Mizuto aloitti kunnes tajusi tilanteen vakavuuden.
   Tsukiya vei kätensä päänsä ylle, kumartui ja näytti juuri siltä, että toivoisi olevansa missä tahansa muualla.
"Ei... Sano ettei se ole totta!" Mizuto sanoi paniikki kuuluen selkeästi äänessään. Hän vetäisi Tsukiyan kovakuraisesti pois kotelostaan ja pakotti tämän katsomaan häntä silmiin. Mizuto ei tiennyt mitä hän odotti näkevänsä toisen pojan katseessa, mutta se minkä hän sai oli tyhjä ilme. Pojan kasvoilla ei ollut normaalia iloa, muttei myöskään minkäänlaista surua tai katumusta.
   "Mitä on tapahtunut?" kuului ääni heidän takaa. Loput Vartijoista olivat juuri saapuneet. Suzu katsoi jo valmiiksi paikalla olleita Vartijoita odottavasti.
"Sanotaanko näin, meillä on ongelma", June sanoi, katsoen jalkojaan.
"Kertokaa toki. Keksimme varmasti jotain yhdessä", Cate sanoi hymyillen tavanomaisesti.
"Cate... En usko, että tämä on samanlainen ongelma kuin missä tahansa saippuaoopperassa. Jos tarkkoja ollaan, se ei ole ongelma, vaan enemmänkin hankala tapahtuma, josta meidän on keskusteltava", Andrew sanoi.
   Mizuto ei edes itse muistanut kuinka oli päätynyt Andrewn kurkulle.
"Minä teidän ettet pidä meistä, mutta voitko edes esittää että asialla on jotain merkitystä sinulle", Mizuto murisi. Andrew katsoi hyökkääjää hiukan säälivillä, mutta muuten ilmeettömällä katseella.
"Minä tiedän tasan tarkkaan mitä ajattelen asiasta. Tiedätkö sinä?" Andrew sanoi.
"Mizuto!"
"Andrew!" kuului kaksi huutoa. Suzu ja Cate olivat kahden pojan välisää yrittäen saada heidät irti toisistaan.
"Tappelu keskenään ei auta ketään tässä tilanteessa. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta asian täytyy olla vakava, jotta käyttäydyt noin. Selitä ja nopeasti.
"Tsukiya tappoi Teloittajan", June sanoi kylmäverisesti.
   Hiljaisuus laskeutui. Jotkut yrittivät sisäistää sanoman, toiset kieltäytyivät hyväksymästä sitä.
"Oletko varma? Tuolla on monia sotilaita nyt. Jospa joku heistä tappoi..." Suzu aloitti, mutta June keskeytti:
"Hän on veren peitossa eikä ole puhunut mitään koko aikana jonka olen ollut täällä. Ja olen kokeillut kaikkea... vai mitä Tsukiya." Tsukiya ei osoittanut minkäänlaista merkkiä että oli edes kuullut tytön kysymyksen.
"Ehkä hän seisoi väärässä paikassa..." Suzu yritti vielä, mutta jälleen hänet keskeytettiin kyseisen pojan toimesta:
"Älä turhaan vaivaa sanojasi. Minä se olin. Minä katkaisin sen... miehen kaulan." Hän sanoi 'miehen' kuin se olisi miettinyt jotain muuta sen tilalle.
"Ai nyt sinä päätät puhua", June sanoi ärtyneesti.
"Miksi?" Suzu kysyi välittämättä Junen kommentista.
"En... Et halua tietää", Tsukiya sanoi hitaasti.
"Ei! Sinä et voi sanoa mitä haluamme kuulla ja mitä emme! Kakista se ulos!" June huusi.
Tsukiya käänsi katseensa käsiinsä. Hän avasi suunsa vastatakseen, mutta ennen kun hän ehti sanoa mitään, ovi heidän edessään aukesi.
   "Miten teet sen? Et ole nähnyt sitä moneen tuntiin! Miten se edelleen hylkii jok'ikisen sotilaani, joka siihen yrittää tarttua?" sanoi nuori nainen ovelta ja käveli raivoisan näköisenä Tsukiyan eteen. Tsukiya katsoi naista hetken ja sanoi:
"Sillä on oma tahto. Se ei anna kenen tahansa kantaa sitä. Tai niin sen edellinen omistaja minulle sanoi. En tiedä siitä mitään muuta."
"Oma tahto? Se on miekka! Ei niillä ole omaa tahtoa!" nainen sanoi.
"Kuinka voin kertoa sinulle jotain, jos et kerran usko minua?" Tsukiya sanoi, ilme muuttumatta mihinkään suuntaan.
"Kerro minulle tasan tarkkaan, mitä täällä tapahtui, ja ilman mitään hölynpölyä niin ehkä minä sitten uskoisin", nainen sanoi hänen kasvonsa senttien päässä Tsukiyan omista, kasvoillaan vihaa ja ärtymystä.
   "Mistä te puhutte?" Mizuto kysyi, katsoen naista pahasti. Hän tiesi ettei tulisi pitämään naisesta. Nainen näytti vasta silloin tajuavan ettei ollut yksin tummahiuksisen pojan kanssa.
"Ystävällänne oli eriskummallinen miekka. Sitä ei ole valmistettu mistään tuntemastamme metallista, ja se synnyttää oudon auran, jota viisaimmat tietäjämmekään eivät pysty selittämään. Ja kaiken lisäksi ystävänne ei suostu kertomaan mistä sen sai ja miten se toimii", nainen sanoi ja käänsi katseensa takaisin Tsukiyaan.
"Olen kertonut teille kaiken minkä tiedän", Tsukiya sanoi rauhallisesti.
   "Kerro se meillekin. Jos me saisimme asiaan enemmän valoa", Riku pyysi. Nainen oli aikeissa sanoa jotain, mutta huomasi Mizuton ja Junen äkäiset katseet hänen hermonsa petti ja antoi asiansa olla.
   Tsukiya katosi käsiään
"Ole kiltti. Me kaipaamme selitystä. Mitä tapahtui sen jälkeen, kun jokainen meistä pyörtyi? Kaikki muut paitsi sinä näköjään", Suzu sanoi hiljaa. Tsukiya veti syvään henkeä ja nosti katseensa Suzun harmaisiin silmiin.
   "Kun me putosimme kuoppaan, minä jouduin osittain kaiken sen kiven ja pölyn alle. En pääsyt nousemaan ylös ja hädin tuskin kuulin mitään mitä te huusitte toisillenne. Ja kaiken sen pölyn takia en edes voinut huutaa apua. En... en ole uskovaista sorttia, mutta... no, ajattelin, että jos on olemassa elementit, ja he toimivat niin ikään 'jumalina', voisin yrittää... pyytää apua heiltä", Tsukiya veti toisen kerran syvään henkeä ja odotti, että joku sanoisi jotain, mutta edes June ei sanonut mitään sarkastista tai muuten ilkeää.
"Olin jo luovuttamassa, toteamassa etten voi tehdä asialle mitään, kun jokin... henkilö puhui minulle. Sanoi voivansa auttaa, mutta ensin minun täytyi tehdä jokin testi", Tsukiya sanoi.
   "Oliko... hän riivaajasi?" Cate kysyi. Tsukiya vain nyökkäsi.
"Ja mitä siihen testiin tulee, en muista mitään. Seuraava asia, jonka muistan on se, kun seison kivikasan päällä, Noxlamina kädessäni", Tsukiya sanoi.
"Odotas hetki! Noxlamina? Ja sinulla on amnesia?" Hiro sanoi.
"Noxlamina on miekan, jonka Madame Delia takavarikoi minulta. Ja mitä..." Tsukiya sanoi kun hänet keskeytettiin.
"Hetkinen, kuka on..." Riku aloitti, mutta nainen sanoi:
"Minä olen Madame Delia. Nyt jos voisitte hiukan nopeuttaa tätä, sillä minulla on muitakin asioita huolehdittavana."
"Minulla on amnesia, jos siihen lasketaan lyhyt ajanjakso", Tsukiya sanoi ennen kun kukaan ehti hänen edelleen. Hiro ja Riku eivät näyttäneet vieläkään olevan tyytyväisiä, mutta merkitsevä katse Suzulta hiljensi heidät.
   "Seisoin tosiaan kaikkien irtokiven päällä. Aistini olivat... tarkemmat. Kuulin teidän kaikkien sydämensykkeen, jopa Andrewn, joka makasi vähintään kahdenkymmenen metrin päässä ylemmällä kerroksella. Tunsin ilmavirtaukset, jotka kiersivät areenalla vaihtaen tunkkaisen ilman uuteen ja raikkaaseen. Ja... näin paremmin. En tosin olisi halunnut nähdä sitä näkyä ollenkaan. Hän... Hän oli valmis...  Hän valmisteli ensimmäistä tappoa. Se oli ensimmäinen näky, jonka näin noustuani kasan alta", Tsukiya sanoi. Hän värähti muistellessaan näkyä.
"En voinut antaa hänen tappaa Rikua. En voinut antaa hänen tappaa ketään teistä", Tsukiya sanoi. Riku hätkähti nimensä kuullessaan. Myös muut katsahtivat joukon pienintä poikaa. Ajatus siitä että hän olisi ollut ensimmäinen oli kaikkien mielessä.
"Riivaajani... minä... en ole edes varma kumpi teki lopullisen päätöksen, mutta... seuraavassa hetkessä olin hyökkäämässä ja katkaissut hänen kätensä. Vähän olkapäätä alempana, hauiksen kohdalta. En... usko hänen tietäneen minun olevan siellä. Hän kuulosti todella hämmentyneeltä nähdessään minut. Joka tapauksessa, olin saanut Rikun turvallisesti pois sen... hirviön ulottuvilta. Se ei kuitenkaan riittänyt. En ole varma... miten siihen sotkuun päädyin, mutta huomasin hyökänneeni hänen kipuunsa. Enää hän ei vuotanutkaan vain kädestään, mutta hänellä oli syviä haavoja sekä rinnassaan että jaloissaan", Tsukiya kertoi.
   Hän piti pitkän tauon muistellessaan tapahtumia.
"Seuraavaksi... oli minä. Siis riivaajani oli poissa ja jäljellä oli vain me kaksi. Me molemmat tiesimme, että olisi vain ajan kysymys koska hän kuolisi. Joko omiin haavoihinsa tai minun käteni kautta. Hän... pakotti minun tekemään valinnan. Joko jätän sen siihen ja annan hänen kuolla hitaasti tai katkaisen hänen kaulansa muita murehtimatta", Tsukiya sanoi.
"Sinä valitsit nopean kuoleman. Armokuoleman", Suzu sanoi.
"Osittain oikein. Mutta siinä ei ollut kyse armosta. Se oli kaikkea muuta kuin sitä", Tsukiya sanoi.
"Sitten en halua kuulla enempää. Minulle sinä annoit hänelle armokuoleman ja se siitä", Suzu sanoi ja hiljensi kaikki vastaväitteet katseellaan.
"Miksi? Miksi sinä haluat uskoa että olen hyvä ihminen?" Tsukiya kysyi. Suzu katsoi Tsukiyaa hetken.
"En osaa sanoa. Yksi monista vioistani? Haluan uskoa ihmisten olevan parempia kuin he oikeasti ovatkaan", Suzu sanoi tyhjä ilme kasvoillaan.Â