Koulutusalasiiloista putkahtaa bulkkimaistereita – tästäkö Suomen kannattaa maksaa?
Monitieteisyys. Se jos mikä on lempiaiheeni. Sain kunnian pitää jo joskus vuosia sitten Oulussa Humanistisen killan vuosijuhlassa puheen ihmisyydelle. Sen puheen ytimessä huomautin lähes täydellisestä kyvyttömyydestämme arvostaa toisen alan osaajaa tai ylipäätään mahdollistaa eri alojen osaajien hedelmälliset kohtaamiset.
Faktahan on, että lähes jokainen maamme 14 yliopistosta on rakenteeltaan monitieteisiä. Kaikilla näistä on juhlapuheissa ja strategioissa taipumusta muistuttaa mantran lailla olevansa ”laadukas monitieteinen tiedeyhteisö” tai vastaavaa. Ikävä kyllä usean eri alan tiedekunnan muodostamat yliopistonmöhkäleet eivät rakenteistaan huolimatta ole mitenkään automaattisesti luonteeltaan ja ytimeltään monitieteisiä, tai ainakaan tieteidenvälisesti toimivia. Tähän on toki montakin ja hyvääkin syytä, ja keskeisin lienee tutkimus- ja muun rahoituksen alakohtainen jakautuminen ja myös onnistumisen arviointi hyvin tieteenalakohtaisilla kriteereillä. Tästä tematiikasta silmiin osuu hyvin nopeasti googlen ystävällisellä avustuksella muutamiakin kriittisiä artikkeleita ja blogauksia, kuten esimerkiksi tämä Jaana Parviaisen kirjoitus muutaman vuoden takaa. Monitieteisellä alueella liikkuva tutkija jää herkästi oman alansa huippututkijan varjoon, eikä sopivan rahoituslähteen tai julkaisukanavienkaan löytäminen varmasti ole mitenkään itsestään selvää. Lontoonkielellä asiasta voi lukea esimerkiksi tuoreesta anonyymin akateemikon naputtelusta The Guardianin verkkojulkaisussa. Kirjoituksissa esille tuotu huoli kertoo kaiketi siitä, ettei omakaan havaintoni ole pelkkää harhaa.
Jarkko Tirrosen kirjoitus inspiroi minua suuresti, mutta haastan sitä kuitenkin vielä yliopistojen koulutustehtävän näkökulmasta. Väitän siis, että tieteidenvälisyys tai vastaavasti siiloutuneisuus rakennetaan hyvissä ajoin jo perustutkinto-opintojen aikana. Tutkimuksen kehittyminen monitieteisillä leikkauspinnoilla edellyttää siis sitä, että jo perusopiskelija kokee toisen alan sisältöjä, ja oppii arvostamaan sitä mitä muut tekevät.
Useilla tieteenaloilla on vahva oma, joskin herkästi myös puhtaasti mielikuviin perustuva, identiteetti ja ”oma paikka”. Kaikki tunnistavat teekkarin ja humanistin, ja varsinkin niiden vastakkainasettelun. Oman alan identiteettiä on tärkeäkin rakentaa, en kiellä sitä, mutta taustalla on oikeasti myös suurempi haaste toisen alan opiskelijan ja osaajan kohtaamisesta ja arvon tunnustamisesta. Oma tutkintoni on varsin monialainen, ja laajasti tulkiten se taitaa sisältää viiden eri tieteenalan opintoja. En ole koskaan osannut sijoittaa itseäni mihinkään tiettyyn siiloon, enkä ole pitänyt sitä myöskään tärkeänä. Kasvattavinta on ollut kohdata opiskelijajärjestötoiminnassa eri alojen opiskelijoita, ja tutkiskella heidän näkökulmaansa asioihin. Jostakin ihmisryhmästä väärässä oleminen voi tuntua ärsyttävältä, mutta se jos mikä kasvattaa.
Kuten totesin, omat tieteidenväliset kokemukseni ovat saaneet alkunsa opiskelijajärjestötoiminnassa ja hanketoiminnassa mukana olemisen kautta. Kun olin opiskelijatuutorina, tapasimme yliopiston muidenkin alojen tuutoreita. Kun taas aloitin aktiivina ylioppilaskunnan toiminnassa, oli teekkarin ja kylterin kanssa ilo tehdä yhteistyötä. Tutustumisen myötä olen usein saanut apua myös opiskelusisältöihin liittyvissä pohdinnoissani, enkä koskaan olisi saanut niin hyödyllistä sparrausta kaaosteoria-asioissa, jos en olisi törmännyt ihan muussa yhteydessä loistavaan matemaatikkotyyppiin. Yliopistoni taas keskittyi lähinnä rakentamaan raja-aitoja: kielikeskuksen kursseille oli mentävä joko oman pääaineen tai vähintäänkin oman tiedekunnan mukaisiin ryhmiin, ja toisen tiedekunnan sivuaineopetusmahdollisuuksia sai kaivella ihan toden teolla. Monella opiskelijalla tutkinto taas on niin täyteen tuutattu oman alan sisältöä, ettei sinne käytännössä edes mahdu toisen alan sivuaineopiskelua, vaikka sellaiselle epämukavuusalueelle olisikin kiinnostunut lähtemään. Ja vaikka mahtuisikin, voi toisen alan opintojen suorittaminen muualla kuin avoimen yliopiston kautta olla tehty huomattavan vaikeaksi. Tämä taas johtuu epäilemättä siitä, että ei millään alalla ole mahdollisuutta ”hyysätä” ”ylimääräisiä”, ja korvauksen puuttuessa mahdollisuudet toisen alan opiskelijoiden sivuaineopintoihin joudutaan vetämään minimiin. Aivan toinen kysymys on sitten vielä ns. Bolognalaisen kaksiportaisen tutkintorakenteen aito mahdollistaminen niin, että esimerkiksi alemman ja ylemmän tutkinnon suorittaisi eri aloilta. Tiedän toki, ettei ole mitenkään päivänselvää arvioida ongelmitta aivan toisen alan tutkinnon tuottamaa osaamista ja sen edellyttämiä mahdollisia siltaopintoja. Väitän kuitenkin, että kriteerien pohdinta kuitenkin olla sen arvoista, jos vastaanottava ala voisi tällä manööverilla saada jotain aivan uutta näkökulmaa. Vai olisiko tuloksena oikeasti kaikkien alojen osaamisen rapautuminen?
Tilannetta, jossa tiedemaailma on kovin siiloutunut, rakennetaan ja uusinnetaan kaiken aikaa, jokaisen uuden opiskelijapopulaation aloittaessa tiedetaipaleensa. Kauppatieteen osalta tästä kirjoittivat herrat Tse ja Esposito todella kiinnostavan blogauksen, ja haastoivat samalla koko alan uskottavuutta. Kirjoittajat kysyivät, mielestäni aivan aiheesta, voiko tieteenalan koulutus olla uskottavaa, jos se elää jossain pääaineiden siilomaailmassa, vaikka ne ongelmat joita tällä hetkellä esimerkiksi taloudessa yritämme ratkoa, ovat kaikkea muuta kuin sieltä siilosta käsin ratkottavissa. Ja näin siis palataan niihin alussa esille tuomiini ilkeisiin ongelmiin. On potentiaalisesti onneksi mahdollista, että opiskelija kiinnostuu luontaisesta uteliaisuudestaan opiskeluaikanaan myös sellaisesta opittavasta, mitä hänelle ei automaattisesti eteen opinpoluille tarjoilla. Hän saattaa ajatella sitä puhtaasti kiinnostuksensa näkökulmasta tai sitten haluta esimerkiksi rakentaa aivan tietoisesti itselleen erilaista osaamisprofiilia kuin opiskelijatoverinsa. Tällainen haihattelu on epätoivottavaa yliopistoissamme, jossa 55 opintopistettä suorittaneiden määrä ohjaa yliopistojen rahoitusta massiivisesti. Toiveena kun tietenkin on, että opiskelija nyt vain menisi putkensa läpi tavoiteajassa, ja sillä selvä. Pomppiminen ja palloilu ei kannata, koska siitä ei palkita. Pahin mahdollinen tilanne jollekin pääaineelle on se, että opiskelija keksiikin jonkun toisen alan olevan hänelle parempi. Tällöin luopumaan joutuva pääaine ottaa rahoituksellisesti pataan. Ennenkuulumatonta vaikuttaa olevan isossa kuvassa myös se, että asiantuntevien professoreidemme luentoja olisi katsottavissa verkossa, jotta niihin voisi tutustua puhtaasti aidon kiinnostuksensa perusteella myös aivan muun alan opiskelija. Tästä avoimuushaasteesta naputtelin aikanaan pidemmästikin Tulevaisuuden yliopisto –blogissa.
Perinteisesti Suomessa yliopistotutkinto on ollut erinomainen suoja työttömyyttä vastaan. Se on sitä edelleen, joskaan ei niin hyvä. Siihen taas on vaikuttanut opiskelijamäärien kasvu ja toki yleisesti konttaava talous yhdessä ties kuinka monen muun ilmiön kanssa. Työmarkkinoilla on viime vuosina ollut taipumusta polarisoitua niin, että erityisesti rutiininomaisten tehtävien määrä vähenee, mutta tarjolla on vaativia asiantuntijatehtäviä kyllä. Ilmiötä on suht napakasti käsitellyt esimerkiksi Matti Mitrunen VATTin julkaisussa. Meidän yliopistokoulutettummekaan eivät ole täysin suojassa siltä, että keskipalkatun kolmanneksen tehtävät vähenevät, ja tämän kehityksen olisi kyllä tärkeää näkyä myös koulutussisältöjen näkökulmasta. Ei ole tarkoituksenmukaista mennä siitä mistä aita on matalin, eikä ole järkevää kouluttaa yliopistoissa putkibulkkia. Meillä on yliopistolaitoksemme rakenteiden mukanaan tuoma erinomainen edellytys tehdä järkevää kehitystyötä yliopistojen että ammattikorkeakoulujen kesken maan sisällä, puhumattakaan hyvän maineen mukanaan tuomista mahdollisuuksista hyödyntää myös kansainväliset yhteydet. Kyllä minä väitän, että korkeakoulujärjestelmän onnistumista kokonaisuudessaan on tarpeen arvioida enemmän sen mukaan miten kykenemme hyödyntämään sen suuren potentiaalin, mitä eri alojen jäätävän asiantuntemuksen sijainti saman katon alla (ja samassa kansainvälisessä tiedeyhteisössäkin) mahdollistaa.
Kysymykseni siis kuuluu, kenelle oikeasti riittää koulutusalasiiloista tuotetut bulkkimaisterit? Minä sanon, että ainakin 1) laitetaan kuntoon opiskelijoiden monipuoliset sivuaineopiskelumahdollisuudet tukemalla tätä yliopistojen sisäisellä rahanjaolla sekä joustavilla mahdollisuuksilla suorittaa sivuaineita myös muissa yliopistoissa, 2) laaditaan järkevät erillisvalintojen valintakriteerit, 3) tarjotaan opiskelijajärjestötoiminnalle tilat käyttöön ja kaikki henkinen tuki, 4) tyrkätään eri alojen opiskelijat samoihin kieltenopetusryhmiin (pois oman alan sanalistoja opettelemasta, ei kuulu minusta yliopistoon), 5) panostetaan sellaisiin omaa ajattelua ja eri alojen opiskelijoiden sekoittumista tukeviin toimintatapoihin ja rakenteisiin, joissa esimerkiksi uusia (yritys)ideoita pääsee jalostamaan monipuolisessa ja inspiroivassa seurassa, ja 6) korjataan ennen kaikkea asenne kuntoon siltä osin, että vaikka toisen alan tutkailu lähempää onkin monesta käytännönkin syystä epämukavuusaluetta, voi se parhaimmillaan johtaa jonkin ilmiön niin loistavaan ymmärrykseen, että syntyy niitä paljonpuhuttuja uusia työpaikkoja ja ratkeaa ilkeimmätkin ongelmat.
p.s. Tiedän, että maailmassa on tällä(kin) sektorilla myös valonpilkahduksia, eivätkä kaikki ole enää ihan niin tiukasti siiloissaan. Kerro ihmeessä kommentilla tai paiskaa viestillä siitä omasta hyvästä kokemuksestasi, ja sen mahdollistaneesta rakenteesta tai sisällöstä.
