David Bollier: Yhteistekeminen transformatiivisena sosiaalisena paradigmana
Tämä David Bollierin tutkielma, joka on julkaistu kolmen muun ohella, onyksi monista systeemisten vaihtoehtojen esityksistä, joita olemme julkaisseet Next System Projectilla. Voit lukea sen alla tai ladata PDF-tiedoston. Olemme antaneet toimeksi nämä tutkielmat fasilitoimaan informoitua ja kattavaa keskustelua “uusista systeemeistä”, ja osana tätä pyrkimystä olemme luoneet myös vertailevan viitekehyksen, joka tarjoaa perustan systeemiehdotusten arvioinnille yhteisten kriteerien perusteella.
Monia aikamme kriisejä ratkoessamme, meillä on vastassamme pulma, johon ei ole olemassa helppoa ratkaisua: Miten voimme kuvitella ja rakentaa radikaalisti erilaista järjestelmää samalla, kun elämme sellaisen vallitsevan järjestelmän asettamissa rajoitteissa, joka vastustaa aggressiivisesti muutosta? Haasteemme ei ole ainoastaan houkuttelevien vaihtoehtojen artikulointi, vaan myös uskottavien strategioiden identifiointi, joilla ne toteutetaan.
Uskon, että yhteisvauraudella — joka joskus oli paradigma, diskurssi, etiikka ja joukko sosiaalisia käytänteitä — on suuri lupaus tästä pulmasta yli pääsemiseksi. Yhteismaa on enemmän kuin poliittinen filosofia tai agenda, yhteismaa on aktiivinen, elävä prosessi. Se on vähemmän substantiivi kuin verbi, koska kyse on pääosin yhteistekemisen sosiaalisista käytänteistä — keskinäisen tuen, konfliktin, neuvottelun, kommunikoinnin ja kokeilemisen teoista, joita tarvitaan luomaan systeemit, joilla hallinnoidaan yhteisiä resursseja. Tämä prosessi sekoittaa tuotantoa (omatoiminen käyttöönotto), hallinnointia, kulttuuria ja henkilökohtaisia intressejä yhdeksi integroiduksi järjestelmäksi.
Tämä essee tarjoaa karkean yleissilmäyksen yhteisvaurauteen, yhteistekemiseen ja niiden suureen potentiaaliin uuden yhteiskunnan rakentamiseksi. Selitän muutoksen teorian, joka liikuttaa niin monia kommonereja, erityisesti heidän yrittäessään toppuutella kapitalistisia markkinoita, muuttua luonnonjärjestelmien isänniksi ja keskinäistää yhteisten resurssien hyötyjä. Tässä artikkelissa kuvataan yhteismaaperustainen neoliberaalin talouden ja politiikan kritiikki; visio sille miten yhteisvauraus voi saada aikaan ekologisesti kestävämmän, humaanimman yhteiskunnan; ne suuret ekonomiset ja poliittiset muutokset, joita kommonerit tavoittelevat; sekä pääasialliset keinot, joilla niitä tavoitella.
Viimeisenä tarkastelen spekulatiivisesti joitain yhteisvaurauskeskeisen yhteiskunnan implikaatioita markkina/valtioliitolle, josta tällä hetkellä “systeemi” koostuu. Miten yhteisvaurauden jakamisen ja hallinnoinnin maailma muuttaa politiikkaa? Miten se voisi puuttua toisiinsa kytkeytyviin patologioihin, joita ovat hellittämätön talouskasvu, yritysten keskittynyt valta, kulutushakuisuus, kestämätön velkaantuminen ja ekologisen tuhon kärjistyminen?
Commons-liikkeen tavoitteet
Ennen yhteismaan systemaattisempaa esittelyä, sanon tässä selvästi mitä yhteisvaurausliike pyrkii saamaan aikaan. Kommonerit keskittyvät saamaan takaisin “yhteisen varallisuutensa”, sekä aineellisessa että poliittisessa mielessä. He haluavat kumota valloillaan olevan yhteisten resurssien yksityistämisen ja marketisaation — joka ulottuu maista ja vesistöistä aina tietoon ja urbaaneihin tiloihin — ja ottaa uudelleen kontrolliin suuremmalla osallisuudella nuo resurssit ja yhteisön elämä. He haluavat tehdä tietyistä resursseista luovuttamattomia — suojattuja markkinoilla myynniltä ja tuleville sukupolville säilytettyjä- Tämä projekti, markkinoiden aitaamisten kääntäminen ja yhteismaan keksiminen uudelleen, pyrkii saamaan aikaan sen missä valtionsääntely on yleisesti ottaen epäonnistunut: kestämättömän markkinakäyttäytymisen väärinkäytösten tehokkaassa sosiaalisessa kontrollissa.
Vaikka sitoutumisen ehdot vaihtelevat, lukemattomat aktivistiyhteisöt ympäri maailman ovat näyttelemässä tätä neoliberaalillle taloudelle kohdistetun vastarinnan draamaa ja yhteisvaurausperustaisten vaihtoehtojen luomista. Vastarinnan ja yhteistekemisen olennainen samankaltaisuus ei ole aina ilmiselvä, koska konflikteja esiintyy monilla eri tasoilla (eli paikallisella, alueellisella, kansallisella ja ylikansallisella); monimuotoisissa resurssialueilla ja omaa toimintaa koskevissa selosteissa, jotka saattavat käyttää tai sitten ei commons-liikkeen kieltä. Kuitenkin on olemassa toisinajattelua suuria narratiiveja vastaan, jotka puhuvat vapaan markkinan ideologiasta ja sen lähes teologisesta uskomuksesta “itse tehtyyn” individualismiin, laajentuviin yksityisomistuksen oikeuksiin, jatkuvaan talouskasvuun, valtion sääntelyn purkamiseen, pääomavetoiseen teknologiseen innovaatioon ja konsumerismiin. Kommonerit pitävät tätä uskomusjärjestelmää välistävetävän markkinatalouden koneistona, systeeminä joka tuhoaa ekosysteemit, vaarantaa demokratian, vie vallan pois yhteisöiltä ja riistää yksilöitä, erityisesti köyhiä ja haavoittuvaisia.
Mutta sen sijaan, että keskityttäisiin perinteisiin poliittisiin kanaviin, jotka tuppaavat olemaan rakenteellisesti peukaloitu systeemistä muutosta vastaan, kommonerit keskittyvät enemmän luomaan omia vaihtoehtoisia järjestelmiä markkinoiden ja valtion ulkopuolelle. Ei sillä, että he olisivat hylänneet perinteisen politiikan ja sääntelyn itsepuolustuksen tai edistysmielisen muutoksen keinoina; kyse on vain siitä, että he tunnustavat vaalipolitiikan ja politiikkavetoisten ratkaisujen sisäänrakennetut heikkoudet, aikana jolloin nämä kaikki kanavat ovat niin korruptoituneita. Parhaimmissakaan olosuhteissa perinteiset poliittiset järjestelmät tuppaavat olemaan legalistisia, kalliita, asiantuntijavetoisia, byrokraattisen jäykkiä ja poliittisesti korruptoitavissa, mikä tekee niistä vihamielisiä välikappaleita vakavalle “ruohonjuuritasolta” lähtevälle muutokselle.
Sen sijaan kommonerit ovat keskittyneet kaivertamaan suojattuja tiloja omille aloitteilleen, ollen tekemisissä politiikan kanssa silloin, kun se on poliittisesti tarpeen tai mahdollista. Valtion auktoriteetteihin takaajina tai heidän intressien hoitajina vetoamisen sijaan kommonerit yleensä mieluummin tavoittelevat suoraa suvereniteettiä ja kontrollia elämän piireistä, jotka heille ovat merkityksellisiä: kaupungeistaan, naapurustoistaan, ruoasta, vedestä, maasta, informaatiosta, infrastruktuurista, luotosta ja rahasta, sosiaalipalveluista ja monesta muusta. Riippumattoman yhteistekemisen prosessilla itsessään on useita hyötyjä. Yhteisvaurauspohjaisten järjestelmien ylivertaisuutta esittelemällä (esim. avoimen lähdekoodin ohjelmistokehitys, paikallinen ruoantuotanto, osuuskunnat, vaihtoehtovaluutat) yhteistekeminen luo puoliriippumattomia, sosiaalisesti tyydyttäviä vaihtoehtoja pääomavetoisille markkinoille.
Yhteismaan perustavanlaatuisempi vaikutus saattaa olla kulttuurillinen. Yhteistekeminen elävöittää ihmisten sosiaalisia yhteyksiä toisiinsa ja “luontoon”. Se auttaa rakentamaan uusia toiveita ja identiteettejä. Antamalla ihmisille merkittäviä uusia henkilökohtaisia toimintamahdollisuuksia, jotka menevät paljon pidemmälle kuin kuluttajan, kansalaisen ja äänestäjän roolit, yhteisöllisyys tuo ihmisille uusia sosiaalisia rooleja, jotka ilmentävät terveitä kulttuurisia arvoja ja joihin liittyy sekä vastuuta että oikeutta. Aikana jolloin markkinakulttuuri on kaikkialla ja tungettelevaa, yhteistekeminen vaalii uusia sosiaalisia tiloja ja ruokkii sisäisiä, subjektiivisia kokemuksia, jotka liittyvät paljon enemmän ihmisten oloihin ja yhteiskunnalliseen muutokseen kuin manipuloiva brändäys tai markkinakulttuurin voimat vievät spektaakkelit. Yhteistekemisen todellinen merkitys ei välttämättä olekaan kiveenhakatussa filosofisessa näkökannassa tai poliittisessa agendassa, vaan menestyneen yhteismaan aktiivisessa rakentamisessa. Kommonerit olisivat samaa mieltä konseptuaalitaiteilija Jenny Holzerin kanssa: “Toiminta saa aikaan enemmän ongelmia kuin sanat.”
Yhteismaan idea on sekava monille nykypäivän tarkkailijoille, koska termi “yhteismaa” tuntuu merkitsevän niin montaa asiaa. Tämä on peräisin sekä historiallisesta pilkasta — “yhteismaan tragedian” taru — sekä termin legitiimistä monimerkityksellisestä käytöstä. Ennen kuin jatkamme, on tärkeää selkiyttää yhteisten kieltä. Käyttämämme sanat eivät ainoastaan ole deskriptiivisiä, vaan myös evokatiivisia ja performatiivisia — eli, ne ovat identiteetin merkkejä, tapa ilmaista tunteita sekä työkalu ihmiskohortin määrittämiseksi kulttuurillisesti. Yhteismaan kumouksellisen, strategisen voiman ymmärtämiseksi täytyy ensin ymmärtää sanan “yhteismaa” sekavaa modernia käyttöä.
Yli 40 vuoden ajan koulutettu kansanosa on pitänyt yhteismaata epäonnistuneena hallintaregiiminä, joka on liitetty valtion pakkoon. Tämä idea voidaan jäljittää biologi Garrett Hardinin kuuluisaan esseeseen vuodelta 1968 “The Tragedy of the Commons”, lyhyeen Science-lehden tekstiin. Hardin esitteli yhteisen laidunmaan vertauskuvan, jossa yhdelläkään paimenella ei ole “rationaalista” insentiiviä rajoittaa karjansa laiduntamista. [1] Tästä seurannut väistämätön lopputulos oli, että jokainen paimen itsekkäästi käytti yhteistä resurssia niin paljon kuin mahdollista, mikä väistämättä johtaa sen ylikäyttöön ja loppumiseen — niinkutsuttuun “yhteismaan tragediaan”. Paras ratkaisu hänen mukaansa oli laittaa omistusoikeus resurssille.
Yhteismaa — samanaikaisesti paradigma, diskurssi, etiikka ja joukko sosiaalisia käytänteitä — tuntuu lupaavan paljon.
Oikeasti Hardin ei kuvannut yhteismaata, vaan avoimen pääsyn järjestelmää, jossa kaikki on vapaasti käytettävissä. Yhteismaassa on erillinen yhteisö, joka hallitsee resurssia ja sen käyttöä. Kommonerit neuvottelevat omista pääsy- ja käyttösäännöistään, jakavat vastuita ja oikeuksia, asettavat tarkkailujärjestelmiä identifioimaan ja rankaisemaan vapaamatkustajia kaiken muun toiminnan lisäksi yhteismaan ylläpidon parissa.
Yhteismaatutkija Lewis Hyde on kiehtovasti kutsunut Hardinin “tragediateesiä” seuraavasti: “Hallitsemattomien, Laissez-Faire, Yhteenniputettujen Resurssien Tragedia, Joihin on Pääsy Ei-kommunikoivilla, Omaa Etua Tavoittelevilla Henkilöillä” [2].
Professori Elinor Oström, Indianan yliopiston politiikantutkija auttoi pelastamaan yhteismaan unohdukselta, jonne valtavirran taloustieteilijät olivat sen upottaneet. Uransa aikana 1970-luvulta hänen kuolemaansa asti vuonna 2012 Oström on dokumentoinut monia tapoja, joilla sadat yhteisöt, suurimmaksi osaksi maaseudulla köyhemmissä maissa, voivat hallinnoida luonnonvaroja kestävästi. Empiirisenä huomiona yhteismaa voi toimia, ja toimiikin hyvin. Keskeinen ongelma, johon Oström kykeni ottamaan kantaa, oli “miten päämiesten ryhmä, jotka ovat toisistaan riippuvaisessa tilanteessa, voivat organisoida ja hallinnoida itsensä saamaan jatkuvaa yhteistä hyötyä, kun kaikkien riskinä on vapaamatkustaminen, vastuunpakoilu tai muuten vain opportunistinen käyttäytyminen.” [3]
Ostrom vuoden 1990 merkkipaaluteoksessaan Governing the Commons identifioi kahdeksan keskeistä “design-periaatetta” onnistuneelle yhteismaalle. Hänen muut kirjansa tutkivat muunmuassa tapoja monipuolistaa ja sisäkkäistää hallintoa (jota hän kutsui “polyarkiaksi”) voimaannuttamaan alhaalta-ylös -aloitteita ja -päätöksentekoa. [4] Tästä työstä Oström voitti taloustieteen Nobelin palkinnon vuonna 2009, ensimmäisenä palkinnon saaneena naisena. Heti finanssikriisin jälkimainingeissa Nobelin palkintokomitea on saattanut toivoa näyttävänsä miten sosiaaliset suhteet ovat merkittävässä roolissa taloustieteessä persoonattomina markkinoiden transaktioina. Oströmin tutkimus loi perustan hänen uudelleenkonseptualisoinnille sekä taloustieteen analyysista että yhteismaan roolista siinä — ottamatta seuraavaa askelta: poliittinen mukanaolo.
Tähän mennessä olen käsitellyt kahta erillistä diskurssin tasoa yhteismaahan liittyen — yhteismaa hallitsemattomana resurssina (Hardin) ja yhteismaa sosiaalisena instituutiona (Oström). Tähän päivään mennessä useimmat valtavirran poliitikot ja ekonomistit tuppaavat näkemään yhteismaan Hardinin tavoin, käyttämättömänä, omistamattomana resurssina. Mutta tämä muotoilu epäonnistuu tunnustamaan yhteismaan todellisuuden dynaamisena, kehittyvänä sosiaalisena toimintana: yhteistekemisenä. Käytännössä yhteismaa koostuu resurssin lisäksi yhteisöstä, joka hallinnoi resurssia keksimällä omat sääntönsä, perinteensä ja arvonsa. Kaikkia kolmea tarvitaan.
Yhteismaa tulee ymmärtää elävänä luovien agenttien sosiaalisena järjestelmänä. Tämä kolmas diskurssin taso on perinteisille akateemikoille levottomuutta herättävä, koska se siirtää koko keskustelun pois tutusta Homo economicukseen perustuvasta ekonomistiviitekehyksestä ja avaa oven antropologian, psykologian, sosiologian, maantieteen ja muiden ”pehmeiden” humanististen tieteiden oikuille. Tämä tekee siitä vaikeampaa rakentaa siistejä, numeerisia, mekaanisia malleja, joita ekonomistit ja lainsäätäjät niin kovin arvostavat. Kun on niin monia omaleimaisia paikallisia, historiallisia, kulttuurillisia ja intersubjektiivisia asiaan vaikuttavia tekijöitä, on lähes mahdotonta tarjota universaalia ja standardia yhteismaan typologiaa.
Commons-diskurssi pyrkii suoraan sanottuna pelastamaan inhimillisen olemassaolon ja sosiaalisen järjestäytymisen sotkuisen todellisuuden tavanomaisen taloustieteen, byrokraattisten järjestelmien ja koko nykyajan valheellisilta säännönmukaisuuksilta ja maailmankuvalta. Monimutkainen todellisuus on, että yhteismaa syntyy aina kun tietty yhteisö päättää, että se haluaa hallinnoida resurssia kollektiivisesti, painottaen vapaata pääsyä, käyttöä ja pitkäaikaista kestävyyttä. Tämä voi tapahtua lukemattomin ennustamattomin tavoin. Olen hämmästyneenä havainnut esimerkiksi yhteisöllisen teatterin, avoimen lähdekoodin mikroskopian, avoimen lähdekoodin kartoituksen humanitaarisen pelastustoiminnan ja maahanmuuttajien vieraanvaraisuuden ympärillä pyöriviä yhteisöjä. Jokainen näistä “maailman luovasta” yhteisöstä pyörii omilla arvoillaan, perinteillään, historiallaan ja intersubjektiivisuudellaan. Kun ne “nähdään sisältäpäin”, jokainen yhteismaa tulee nähdä sosiaalisesti omintakeisena.
Kun me tunnustamme, että yhteismaan ontologiset premissit merkkaavat ja että nuo premissit saattavat vaihdella suurestikin, me astumme yhteiskunnallisten ilmiöiden uudenlaiseen kosmologiana. Yhteismaan ja kontekstin välillä olevat rajat alkavat häilyä (niinkuin voisi olettaa sosioekologisissa järjetelmissä, esimerkiksi). Yhteiskuntatieteilijät kohtaavat hankalia metodologisia haasteita määritellessään, mitkä tekijät määrittelevät tiettyä yhteisöä ja mitkä ovat satunnaisia. Uskon, että yhteismaata voidaan ymmärtää vain holistisena elävänä järjestelmänä, ja se vaatii uudenlaisia heuristisia metodeja ja muotteja, kuten Christopher Alexanderin idea mallien kielestä. [5]
Yhteisten ontologinen vaihtelevuus on huikean raivostuttavaa ja käsittämätöntä ekonomisteille ja muille, jotka elävät modernistisessa maailmankuvassa, minkä takia useimmat heistä jankkaavat yhteismaan olevan yksinkertaisesti pelkkä resurssi. Aivan kuin he eivät kykenisi suodattamaan ideaa siitä, että kaikkea ei voi kivasti luokitella standardeihin, universaaleihin kategorioihin, mikä on neoliberaalin markkinakulttuurin sine qua non.
Mutta yhteismaan maailmassa tuo on juuri kaiken pointti — rakentaa ihmistiloja, joissa paikalliset, erilaiset ja historialliset merkkaavat. Uniikit kokemukset, kansanomaiset traditiot, kulttuurilliset arvot ja maantieteet tulee tunnustaa ja etuoikeuttaa. Yhteismaa on siten kieli ja sosiopoliittistaloudellinen projekti, jolla kunnioitetaan eletyn kokemuksen erikoisuutta — ja kunnioitetaan sellaisen erikoisuuden generatiivista ja inhimillistä arvoa. Alkuperäiskansojen yhteismaa on varsin erilainen urbaaniin yhteismaahan verrattuna, ja molemmat niistä eroavat esim. Wikihousen design-yhteisöstä. Ja kuitenkin ne ovat kaikki yhteismaata. Yhteisvauraus, Arturo Escobarin sanoin, osoittaa “pluriversumiin”. [6] Kuten uusi evoluutiotieteilijöiden sukupolvi on tajuamassa, tämä on ihmislajin perustodellisuus: yhteinen DNA, joka ilmentää itseään monien eri paikallisten adaptaatioiden avulla. Poislukien neoliberalismi, mikseivät taloudelliset ja poliittiset instituutiomme voi heijastella tätä faktaa?
Voitaisiin sanoa, että yhteismaan paradigma pyytää meitä ylittämään tärkeän ontologisen rajapinnan — mutta valtavirran poliittiset ja taloudelliset toimijat lännen teollisissa yhteiskunnissa vimmatusti kieltäytyvät niin tekemästä. Me näemme tämän lännen haluttomuudessa tunnustaa “luonnon oikeuksia”, “biokulttuurillisia protokollia” ja paikallisyhteisöjen itsemääräämisoikeutta (ja jopa kansallisvaltioille kauppasopimukset pyrkivät asettamaan demokraattisia rajoja markkinoiden investoinneille). Yhteismaa nimeää joukon sosiaalisia arvoja, jotka sijaitsevat markkinahinnan ja yksityistämisen ulkopuolella. Ne kunnioittavat epämuodollisia, sukupolvien välisiä, ekologisia ja jopa kosmisia todellisuuksia, joita rationaalisen toiminnan teoria taloustieteessä tai esimerkiksi neodarwinistiset vain-vahvin-selviää -narratiivit, jotka neoliberaalia taloustiedettä värittävät, eivät voi ymmärtää.
Tässä mielessä yhteismaa haastaa liberaalin byrokraattisen valtion ja perinteisen tieteen maailmankuvan, jotka molemmat pitävät ekosysteemejä ja ihmisiä enemmän tai vähemmän vaihdettavissa olevana ja hyödykkeellistettävänä resurssina. Työtämme pidetään “ihmisresurssina”, sitä pitää ostaa ja hallita; mehiläisen pölyttämistä pidetään hinnoiteltavissa olevana “luonnon palveluna”; jopa elämänmuodot voidaan patentoida ja omistaa.
Vaatimalla elävien järjestelmien luovuttamattomuutta ja niiden luontaista (ei-kaupattavaa, jaettua) arvoa yhteismaa esittää radikaaleja järjestelmämuutoksia koskevia vaatimuksia, jotka eivät ole vain poliittisia ja taloudellisia vaan myös kulttuurisia ja ontologisia.
Miksi yhteismaadiskurssilla on merkitystä
Olen läpikäynyt yhteismaadiskurssin modernia historiaa, koska se auttaa meitä ymmärtämään “muutoksen teoriaa”, jota yhteismaaliike pyrkii saamaan aikaan. Yhteismaan kieli on, ensinnäkin, väline, jolla suunnataan ihmisten huomio ja ymmärrys uudelleen. Se auttaa nimeämään ja valaisemaan markkinoiden aitaamisen todellisuutta ja yhteistekemisen arvoa. Ilman yhteismaakieltä nämä kaksi yhteiskunnallista todellisuutta pystvät kulttuurillisesti näkymättöminä ja vähintäänkin marginalisoituina — ja täten poliittisesti merkityksettöminä.
Yhteismaadiskurssi tarjoaa tapoja esittää moraalisia ja poliittisia väitteitä, jotka perinteinen politiikan diskurssi tuppaa sivuuttamaan tai hiljentämään. Käyttäen yhteismaan konsepteja ja logiikkaa voidaan tuoda esiin uudenlainen kommonerien kohortti, jotka pystyvät tunnistamaan keskinäiset yhtäläisyytensä ja yhteisen agendan. He voivat helpommin esittää omat suvereenit arvonsa ja prioriteettinsa systeemin termein. Koherentti filosofinen yhteismaan narratiivi on enemmän kuin intellektuaalinen mukavuus, se auttaa estämään pääomaa asettamasta intressejä vastakkain: luonto vastaan työvoima, työvoima vastaan kuluttajat, kuluttajat vastaan yhteisö. Yhteismaan kielen ja kokemuksien avulla ihmiset voivat alkaa liikkua pois rajoittavista yhteiskunnallisista “työntekijän” ja “kuluttajan” rooleista ja elää integroidumpaa elämää kokonaisena ihmisolentona. Sen sijaan, että alistuttaisiin hajoita-ja-hallitse -taktiikoille, joita pääoma käyttää neutraloimaan muutosvaatimukset, yhteismaan kieli tarjoaa holistisen vision, joka auttaa monenlaisia markkinoiden väärinkäytösten uhreja tunnustamaan yhteisen uhriutumisen, kehittämään uudenlaista narratiivia, vaalimaan uusia solidaarisuuden linkkejä ja — toivottavasti — rakentamaan toimivien vaihtoehtojen kokoonpanoja, jotka toimivat erilaisella logiikalla.
Yhteismaadiskurssin potentiaalia vaikuttaa muutokseen ei tulisi aliarvioida. Näen surullisen kirkkaan vastaesimerkin kustannushyötydiskurssissa, jonka amerikkalainen teollisuus onnistui 1980-luvulla tekemään alan oletusmetodologiaksi ympäristö-, terveydenhuolto- ja turvallisuusmääräysasioissa. Tämä juoni kuohitsi joukon yhteiskunnallisia, eettisiä ja ympäristöllisiä lakeja mädättämälllä ne markkinatalouden ja kvantifikaation kielellä. Diskurssi käytännössä peitti alleen monia lainsäädännön elementtejä ja muutti lainsäädännön yleistä kuvaa. Näen yhteisvaurausdiskurssin samanlaisena epistemologisena väliintulona: systeeemisenä tapana saada haltuun yhteiskunnalliset, ekologiset ja eettiset arvot, joilla hallinnoida yhteistä varallisuuttamme.
Kuten yllä esitetystä käy ilmi, yhteismaaliike pyrkii muuttamaan koko tapamme käsittää “talouden”. Sen sijaan, että “markkinoita” pidettäisiin autonomisena, “luonnollisena” piirinä yhteiskunnassa, joka jollain tavalla on olemassa Maapallon luonnonsysteeemien ja sosiaalisten tarpeidemme ulkopuolella, kommonerit pyrkivät integroimaan sosiaalisen, ekologisen ja taloudellisen. Karl Polanyi merkkipaaluteoksessaan The Great Transformation selitti kuinka markkinakulttuuri 1600-1800 -luvuilla syrjäytti vähitellen sukulaisuuden, tavat, uskonnon, moraalin ja yhteisön ja siitä tuli yhteiskunnan ensisijainen järjestysperiaate. [7] Tuo muutos tulee kääntää; suitsimaton pääoma ja markkinat tulee upottaa yhteiskuntaan uudelleen ja tehdä vastuunalaiseksi sille. Meidän tulee tehdä pääomasijoituksista, rahoituksesta, tuotannosta, korporaatiovallasta, kansainvälisestä kaupasta jne. alisteisia yhteiskunnan tarpeille.
Yhdessä liittolaisliikkeiden kanssa yhteismaaliike pyrkii kehittämään instituutioita ja normeja jälkikapitalistiselle, kasvun jälkeiselle yhteiskuntajärjestykselle. Tämä tarkoittaa markkinaperustaisten vaihtoehtojen monokulttuurin uhmaamista rikkaammalla, elinvoimaisemmalla tunteella ihmisten mahdollisuuksista kuin ne, joita tuottaja/kuluttaja kaksikko tarjoaa. Silke Helfrichin kanssa kirjoittamani kirja Patterns of Commoning läpikäy useita kymmeniä kiinnostavia, onnistuneita yhteismaita, jotka ammentavat eri ihmiskyvyistä ja yhteiskuntamuodoista. Näihin kuuluu yhteismetsät, paikallisrahat, Fab Labit, kunnalliset vesikomiteat, paikallista perhemaataloutta tukevat viljelymaaomaisuuden säätiöt, alkuperäiskansojen biodiversiteettiä isännöivät “biokulttuuriperintöalueet”, permakulttuuri, yhteisvaurausperustaisille yrityksille administratiivista/juridista tukea tarjoavat “omni-commons” -rakenteet ja paljon muuta. [8]
Sellaisia keskitettyjä elinkeinojärjestelmiä tulee kehittää ja laajentaa. Ne edustavat sosiaalisesti ja ekologisesti hyväntahtoisia vaihtoehtoja velkavetoiselle taloudelle, joka perustuu loputtomaan markkinakysyntään. (Lyhyt sivuhuomio: juridiset ja organisatoriset muodot eivät takaa kapitalismin logiikan rikkomista — ei tarvitse kuin katsoa monien osuuskuntien romahtamista managerialismiin ja korporaatiotoiminnaksi. Silti sellaiset muodot voivat tarjota potentiaalin siirtyä hyväntahtoisempiin kulutusmuotoihin, jos ei suoraan kulutuksen jälkeisiin yhteiskunnan tapoihin.) Toivoa on myös monen sidosryhmän osuustoimintamallissa, joka menestyksekkäästi tarjoaa sosiaalipalveluja ihmisille Quebecissa, Italiassa ja Japanissa. Osuustoiminnan muotoja tulee ottaa mukaan täydentämään yksityisomisteisia digitaalialustoja, joita nyt dominoi Facebook, Uber, Lyft, Airbnb, Task Rabbit, Mechanical Turk ja muut “jakamistalouden” firmat (eli mikrovuokraus ja mikrotyön markkinat), jotka yksityistävät ja monetisoivat sosiaalisen yhteistyön hedelmiä. Suuri uusi projekti keksiä yhteistyömallit uudelleen verkkoalustoille julkaistiin “Platform Cooperativism”-konferenssissa New York Cityssa marraskuussa 2015. [9]
Kommonerit ympäri maailman ovat kehityksen kärjessä ajamassa useita tärkeitä institutionaalisia innovaatioita, jotka pyrkivät korvaamaan välistävetävät yksityisomisteiset markkina-alustat ja korporaatiorakenteet. Näihin kuuluu:
Avoimen arvon verkostot kuten Sensorica ja Enspiral, jotka toimivat yhteistyöperustaisina digitaalisina “kiltoina” yrittäjille ja sosiaalisesti samanmielisille kommonereille.
Ostoklubit ja tuotanto-/toimitusketjujen uudelleenjärjestelyt molempia osapuolia hyödyttävällä tavalla. Esimerkkeihin kuuluu Italian solidaarisuustalouden kehittämä vaatetuotantojärjestelmä ja Fresno [California] Commons, joka keksii uudelleen alueellisen ruoantuotantoketjun yhteisvaurausperustaisella säätiöllä.
Valtion rekisteröimät sidosryhmäsäätiöt, jotka keskinäistävät valtion omistamien resurssien tulovirrat (Alaska Permanent Fund ja uudet Peter Barnesin ehdottamat mallit).
Avoimen lähdekoodin ohjelmointiyhteisöt, jotka jakavat lähdekoodia vapaasti ja joita joskus johtaa alan säätiöt, joiden johdossa on yhteisön kunnioittamat vanhimmat.
Globaali vertaistuotannon design ja paikalliset valmistusyhteisöt, jotka luovat modulaarisia, matalan budjetin autoja, maatalouskoneita, huonekaluja ja muita aineellisia tuotteita.
Tulevaisuudessa monet teknoalan toimijat odottavat avoimissa verkostoissa toimivien hajautettujen autonomisten organisaatioiden olevan mahdollisia, kiitos “lohkoketjutilikirjan”, Bitcoinin mahdollistavan softainnovaation. Lohkoketjuteknologia mahdollistaa ihmisten validoida yksittäisen digitaalisen tiedon (esim. bitcoin, dokumentti, digitaalinen identiteetti) ilman tarvetta kolmannelle osapuolelle kuten pankille tai valtion virastolle. Demokratisoimalla itseorganisoituneiden ryhmien kyky autentikoida digitaalinen identiteetti (sen sijaan että olisi pakko luottaa esim. Facebookkiin tai Twitteriin) kommonerit voivat käyttää lohkoketjuteknologiaa antamaan tiettyjä oikeuksia jäsenilleen, mikä johtaa uudenlaiseen hajautettuun, itsehallinnoituun järjestäytymiseen. Lohkoketju voi antaa alkeellisen (tai myöhemmin hienostuneen) viitekehyksen verkostoperustaisille “älysopimuksille”, jotka voivat mahdollistaa monenlaiset eri kollektiivisen hallinnon muodot. Se voi toimia myös kirjanpitoinfrastruktuurina arvon jakamiselle digitaaliseen yhteismaahan osallistuneiden kesken. [10]
Merkittävä ratkaisematon ongelma monille näistä yhteisvaurausperustaisista instituutioista on kuitenkin pääsy luottoon ja tulovirtoihin. Perinteiset pankit ja rahoitusinstituutiot, jopa yhteiskunnalliset ja eettiset pankit pitävät vaikeana antaa lainoja yhteisvauraudelle, joka ei tavoittele voittoa kaupallisen yrityksen muodossa. Designin ja valmistuksen open source -ekosysteemi, esimerkiksi, ei voi tarjota mitään aineetonta omaisuutta pankille lainan vastineeksi, ja niin heidän “tuotteensa” — polttoainetehokkaat, kaikille saatavilla olevat autot tai halvat, paikallisesti hankittavat maatalouskoneet — eivät voi saada pääomaa, jolla laajentaa toimintaa. Onneksi monet lähes unohdetut historialliset osuustoimintarahoituksen mallit ollaan jälleen löytämässä uudelleen ja sekoittamassa uuteen teknologiaan yhteismaan tueksi. Näihin kuuluu uudenlaiset tee-se-itse -luottojärjestelmät, vaihtoehtovaluutat ja joukkorahoitusalustat kuten Goteo Espanjassa. Nollakorkoinen luotto, jollaista JAK Bank on kehitellyt Ruotsissa, otetaan käyttöön paikallisiin siirtymätalouksiin, kun taas toiset kokeilevat uuden tyyppisillä yhteisvaurauden joukkorahoitusjärjestelyillä. [11]
Pointti tässä on, että on syntymässä jälkikapitalistinen visio rahoitukselle ja rahalle. Itseorganisoitunut yhteismaa tulee luomaan oman arvokirjanpito- ja vaihdantajärjestelmänsä, mm. valuutat ja luoton, jotka mahdollistavat niiden ohittaa monet perinteisen velkavetoisen lainaamisen ja markkinatuotannon patologiat. Meidän tulee tehdä pääomasijoittamisesta, rahoituksesta, tuotannosta, korporaatiovallasta, kansainvälisestä kaupasta ja muusta alisteisia yhteiskunnan tarpeille.
Samanaikaisesti monet olemassaolevat rahoitusinstituutiot voitaisiin laajentaa täydentämään ja tukemaan tätä nousevaa sektoria. Kansallispankit, kuten sellaiset kuin Pohjois-Dakotan osavaltiossa on perustettu, voivat tarjota halpaa luottoa erilaisiin sosiaalisiin ja ekologisiin tarpeisiin. Yhteisökehitysrahoituksen instituutiot ja sosiaaliset ja eettiset pankit kuten Banca Populare Etica Espanjassa ja Italiassa voivat myös tarjota rahoitusta yhteismaataloudelle. On vielä paljon tehtävää tämän yritysten hajanaisen sekamelskan yhteennitomiseksi integroidummaksi ja kehittyneemmäksi yhteisvauraussuuntautuneeksi rahoitusinfrastruktuuriksi. Mutta perinteiset pankki- ja rahalaitokset alkavat hajota kapitalismin ristiriitojen painosta, ja kun uudet digitaaliteknologiat ja yhteisvaurauteen perustuvat yhteisöt esittelevät uusia yhteistyövaihtoehtoja, uuden sukupolven keskinäistetty rahoitus lupaa paljon. [12]
Erillinen, mutta asiaan liittyvä poliittinen linjaus on kommonerien näkemä tarve kaapata uudelleen yksityiseltä puolelta julkinen (valtion) kontrolloima kyky luoda rahaa niin, että raha on käytössä kansaa palvelemassa demokraattisesti määritettyihin tarpeisiin eikä niinkään kaupallisten lainaajien varsin kapeakatseisiin liikevoiton tuottotavoitteisiin. [13]
On syytä painottaa suuren, monipuolisen yhteisvaurausperustaisen tuotannon roolia, joka perustuu epäsuoraan vastavuoroisuuteen markkinoiden sijaan. Aikapankkeihin, open source -verkostoihin, oppimisyhteisöihin ja taideyhteismaahan osallistuminen (vain muutama esimerkki mainitaksemme) yleensä ei perustu 1:1-vaihdantaan, vaan henkilökohtaisiin sitoumuksiin yhteisötasolla — “niputa yhteen ja jaa”-lähestymistapaan. Näitä viihtyisiä yhteisöjä (kuten Ivan Illich niitä kutsuu) usein holhotaan “kolmantena sektorina” tai “hyväntekemisenä”, vaikka ne ovat itse asiassa tuottavia työhevosia. [14] Ne tuottavat monenlaista palvelua hoivaavilla, inhimillisillä ja ei-kalliilla tavoilla, jotain mitä valtion ohjelmat ja markkinat eivät selvästikään osaa tehdä.
“Uusi talous”, jota kommonerit pyrkivät rakentamaan, ei ole niinkään talous sosiaalisen, taloudellisen ja itsehallinnollisen puolen hybridi. Useista esimerkeistä on nähtävässä, että siitä syntyvä talous on paljon enemmän läpinäkyvä ja yhteisöjen hallinnassa, joustava, paikallisesti reagointikykyinen ja pidetty luottamuksen arvoisena ja yhteiskunnallisesti huolehtivainen. Nämä yhteismaat ovat myös vähemmän taipuvaisia luomaan negatiivisia ulkoisvaikutuksia, joita markkinat rutiininomaisesti luovat.
Kommonerien suuri haaste on ottaa mallinsa käyttöön laajemmissa yhteistyötä tekevissä sosiaalisissa ekosysteemeissä. Niille on myös tärkeää listata valtio partnerinaan, jotta ne voivat tarjota juridisia viitekehyksiä yhteistekemiselle, tekniselle tuelle ja jopa epäsuorille subventioille. Koska olemassaolevat kansallisvaltiot saattavat olla haluttomia lähtemään tälle polulle (johtuen niiden historiallisista liitoista korporaatioeliittien kanssa), on varsin todennäköistä, että kaupungeista tulee keskeisiä toimijoita yhteismaaperustaisten innovaatioiden parissa — tämän vahvisti hyvin äskettäin pidettyyn kansainväliseen “The City as a Commons”-konferenssiin osallistuneiden kaupunkien tavallisten asukkaiden vankka monimuotoisuus. [15]
Sallikaa minun esittää menettelyyn liittyvä huomautus, jolla on strategisia vaikutuksia: monilla edistysmielisillä on taipumus olettaa, että valtion laki ja julkinen politiikka — ylhäältä alaspäin suuntautuvat järjestelmät — ovat tehokkain ja nopein tapa saada aikaan “järjestelmämuutos”. Olen eri mieltä. Nämä välineet ovat usein välttämättömiä, mutta niiden tehokkuus heikkenee nykyisessä verkottuneessa maailmassa. On erittäin vaikeaa saada aikaan muutosvoimaista muutosta perinteisten poliittisten instituutioiden avulla, joita nyt lamauttaa puolueiden umpikuja ja korkeat oikeuskäytännölliset esteet.
Näiden realiteettien ulkopuolella valtioiden välineellisyys on itse usein tehotonta, hidasta ja monesti se koetaan epälegitiiminä. Vuoden 2014 kirjassaan The Utopia of Rules, antropologiaktivisti David Graeber luetteloi keskitettyjen komentobyrokratioiden rajoitteita verkottuneena aikana. [16] Vasemmiston suurin epäonnistuminen on ollut sen kyvyttömyys esittää funktionaalisia, inhimillisen mittakaavan vaihtoehtoja, jotka voivat vaalia kansalaistoimintaa, osallisuutta ja innovaatioita: “vahvaa demokratiaa”, jolla on arkipäivän merkitystä ja vaikutusta. Pidän tätä läpitunkevana oivalluksena.
Yksi polku eteenpäin: “Seuraava systeemi” joutuu syleilemään vertaisten yhteistyötä hajautetuissa verkostoissa tehdäkseen työt, joita byrokratia ei onnistu hyvin tekemään. Kyse ei ole “valtionhallinnon uudelleenkeksimisestä”, vaan tuotannon, hallinnon ja ruohonjuuritason osallisuuden integroinnista uudenlaiseksi yhteisvaurausinstituutioiksi. Taloudelliset ja teknologiset trendit ovat selvästi menossa tähän suuntaan, todellisuus jonka on kuvannut Yochai Benkler kirjassa The Wealth of Networks; Jeremy Rifkin kirjassa Zero Marginal Cost Society; ja Michel Bauwens hänen monissa P2P Foundationin teksteissään wikissä ja blogissa [17] Verkostoperustainen tai sen avulla toimiva yhteismaa voi tarjota elintärkeää infrastruktuuria uuden osallistavan kontrollin ja keskinäistetyn hyödyn sosiaaliselle taloudelle. Miten koordinoida byrokraattisia järjestelmiä verkostopohjaisella yhteismaalla pysyy edelleen vaikeana haasteena, mutta monet “Valtio 2.0”-kokeilut tutkivat jo eri mahdollisuuksia.
Tässä kuvattu monien yhteismaapohjaisten innovaatioiden suuri hyve on, että ne eivät välttämättä vaadi valtion tai politiikan eteenpäinmenoa — ja täten ne voivat ohittaa perinteiset poliittiset tilat. Laki, politiikka ja hankintatoimi voivat varmasti edistää Yhteismaasektorin kasvua, ja joitain olemasssaolevia valtion politiikkatoimia, jotka etuoikeuttavat markkinavaihtoehdon ja kriminalisoivat yhteistekemisen, yksinkertaisesti pitää eliminoida. Ja rahoituksellinen tuki yhteismaalle pysyy tärkeänä ratkaisemattomana haasteena. Silti yhteismaaperustaisilla toimitus- ja palvelujärjestelmillä on suuria kyvykkyyksiä, joilla vastataan tarpeisiin innovatiivisilla tavoilla, joilla ei kasveta hierarkisesti skaalautumalla vaan pienemmän mittakaavan replikoi-ja-liittoudu -taktiikalla.
Yllä esitetyllä visiolla taloudellisesta toiminnasta selvästikin on pitkälle meneviä vaikutuksia eriarvoisuuteen, ekosysteemeihin, sukupuoli- ja rotusuhteisiin ja politiikkaan. Loput tästä esseestä käytetään esittämään miten yhteismaakeskinen yhteiskunta ratkaisisi nämä ongelmat.
Tulojen ja varallisuuden eriarvoisuus.Kun ihmisten perustarpeet on tyydytetty järjestelmällä, joka ei ole velkavetoinen ja liikevoittoa tavoitteleva, vaan markkinoiden ulkopuolella toiminvan yhteismaan avulla, on mahdollista leikata neoliberaalin kapitalismin tuottamia ääripään tulo- ja varallisuuseroja. Yhteistekemisen pointti on loppujenlopuksi epähyödykkeellistää tai keskinäistää tarpeiden tyydyttäminen niin, että se on saatavilla kaikille. Edesmennyt vaihtoehtoraha-asiantuntija Margrit Kennedy kerran arvioi, että jopa 50 prosenttia markkinoilla myytyjen perushyödykkeiden ja -palvelujen kustannuksista on velkaa. Jos perhe leikkaa riippuvuuttaan perinteisistä markkinoista ja luotosta, sen elinkustannukset voivat pienentyä dramaattisesti, myös sen haavoittuvaisuus petomaisille korporaatioille.
Päivittäisen elämän epähyödykkeellistäminen ja keskinäistäminen voi tapahtua monien yhteisvaurausperustaisten järjestelmien kautta: yhteisöjen maasäätiöt voivat ottaa maata pois markkinoilta pienentämäään asumiskuluja; osuustoiminnalliset rahoitusvaihtoehdot pienentävät altistumista korkeille koroille ja velalle; osuustoiminnalla tuotetut tuotteet ja palvelut vähentävät kuluja ja parantavat laatua; yhteisinfrastruktuuri (energia, liikenne, internet, sosiaalisen median alustat); avoimet ja yhteisvaurausperustaiset järjestelmät ohjelmistokehitykselle, datalle, informaatiolle, tieteelliselle tutkimukselle ja luovalle työlle.
Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja sukupuolten välinen tasa-arvo.Yhteismaan paradigma ei vastaa suoraan rotuun, etnisyyteen tai sukupuoliin liittyiviin eri huoliin, koska sen viitekehys liittyy enemmän hallinnointiin, resurssienjakoon ja sosiaaliseen yhteistyöhön. Yhteismaaparadigma kuitenkin keskittyy inklusiivisuuteen ja sosiaaliseen solidaarisuuteen, ja tässä mielessä se voi mennä liberaalien demokratioiden tarjoamien muodollisten juridisten oikeuksien tuolle puolen (mutta ei välttämättä tyydyttää niitä). Markkinat eivät oikeastaan välitä ihmisten tarpeista; niitä kiinnostaa enemmän kuluttajakysyntä. Ketä tahansa, jolla ei ole rahaa ilmaista kuluttajakysyntää, pidetään marginaalisena tai näkymättömänä. Mutta yhteismaa on omistautunut ihmisten perustarpeiden tyydyttämiselle, ja se tekee sen sosiaalisesti omistautunein ja inklusiivisin tavoin. Samoin kuin afroamerikkalaisten yhteisöt käyttävät osuuskuntia keinona rakentaa kunnioitusta materiaalisten tarpeiden tyydyttämisen lisäksi [18], niin myös yhteismaa sosiaalisena instituutiona, on ytimessään sitoutunut sosiaalisiin tarpeisiin, reiluuteen ja kunnioitukseen.
Mitä tulee naisiin, lapsiin ja perheisiin, yhteismaahistorioitsija Peter Linebaugh on huomauttanut, että “syntymä, hoiva, naapurusto ja rakkaus ovat sosiaalisen elämän kulmakiviä. Menneiden aikojen yhteismaa ei ole ollut eksklusiivisesti miesten tila. Itse asiassa, juuri siellä naisten ja lasten tarpeet tulevat usein ensin. Eikä ainoastaan ‘tarpeet’ vaan myös päätöksenteko ja vastuullisuus ovat kuuluneet naisille teollisuuslähiöiden ‘slummeista irokeesiliiton matriarkaattiin ja afrikkalaisiin kyliin”. [19]
Yhteismaassa “hoivatyö” — jota maantieteilijä Neera Singh on kutsunut “kiintymyssuhdetyöksi” — on tärkeintä. Sitä vastoin kapitalistisilla markkinoilla ja taloudessa toistuvasti sivuutetaan “hoivatalous” — kotitalouden elämä ja sosiaalinen viihtyisyys, jotka ovat olennaisia vakaalle, terveelle ja palkitsevalle elämälle. Markkinataloudet pitävät näitä asioita olennaisesti vapaina resursseina, jotka jotenkin täydentävät itseään markkinamaailman ulkopuolella. Ne näkevät nämä asiat “esitaloudellisina” tai “talouteen kuulumattomina” resursseina, joilla ei ole mitään asemaa ja täten ne voidaan sivuuttaa tai niitä voidaan riistää jos niin halutaan. Tässä mielessä hoivatyötä tekevien naisten viktimisaatio on verrannollista kommonerien, kolonisoitujen ja luonnon kärsimään viktimisaatioon. Ne kaikki luovat tärkeää markkinoiden ulkopuolista arvoa, josta kapitalistit ovat riippuvaiisia — ja kuitenkin markkinat yleisesti kieltäytyvät tunnustamasta tätä arvoa. YK:n raportti vuodelta 1980 kertoi tilanteen julman selkeästi: “Naiset edustavat 50% maailman aikuispopulaatiosta ja kolmasosaa työvoimasta, he tekevät lähes kaksi kolmasosaa työtunneista ja saavat vain kymmeneksen maailman tuloista ja omistavat alle 1% maailman omaisuudesta.”
Saksalainen kirjoittaja Ina Praetorius kirjoitti feministisestä “hoivatyön” teemasta ja projisoi sen paljon laajemmalle filosofiselle pinnalle esseessään “The Care-Centered Economy: Rediscovering What Has Been Taken for Granted.” [20] Praetorius ehdottaa, että “hoivan” tärkeyttä voidaan käyttää kuvittelemaan uudenlaisia strukturaalisia prioriteetteja koko taloudelle, mikä auttaa suuntaaman talouden instituutiot ja käytösmallit uudelleen. Yhteismaa on ilmiselvä väline näiden ideoiden edistämiseen, koska se kunnioittaa markkinoiden ulkopuolista hoivaa olennaisena arvonluonnin kategoriana.
Ekosysteemin isännöinti. Riippumatta siitä, mitä puutteita yksittäisissä luonnonvarojen yhteismaissa on, sen osallistujat tajuavat, että heidän tulee työskennellä niiden kanssa, ei niitä vastaan. Toisin kuin markkinat, kommonerit eivät kohtele “ympäristöä” esineenä tai hyödykkeenä, vaan dynaamisena elävänä järjestelmänä, joka ympäröi koko heidän elämää. Heillä on yleisesti paljon vähemmän insentiiviä kuin korporaatioilla ylikäyttää luonnonjärjestelmiä, joista heidän elämänsä riippuu, ja paljon enemmän insentiiviä toimia luonnon isännöitsijöinä kollektiiviseksi hyödyksi.
Pienen mittakaavan luonnonvarayhteismaa, joka pyörii metsien, kalankasvattamoiden, laidunmaiden, pohjavesien ja villin luonnon ympärillä, on äärimmäisen tärkeä marginalisoitujen maiden maaseutualueilla. [21] Nämä yhteismaat myös ovat yleensä paljon ekologisesti ystävällisempiä kuin energiavaativa teollinen maatalous, jota harjoitetaan “kehittyneessä” maailmassa. Vaikka arviolta kaksi miljardia ihmistä ympäri maailman joutuu turvautumaan yhteismaahan joka päivä tarpeensa tyydyttämiseksi, taloustieteen kirjoissa se sivuutetaan, koska markkinatoimintaa tai pääoman kasautumista ei tapahdu — pelkkää tuotantoa kotitalouksien tarpeisiin. [22]
Näillä yhteismailla ihmisiä ei motivoi rahapalkkiot vaan “kiintymyssuhdetyö”, intialaisen maantieteilijä Neera Singhin käyttämä termi kuvaamaan yhteisvaurausperustaista metsien hallinnointia. Täällä ihmisten tunto omasta itsestä ja subjektiivisuudesta limittyy heidän biofyysiseen ympäristöönsä. He ovat ylpeitä ja saavat nautintoa resurssien hallinnoinnista, joka on heille ja heidän yhteisölleen tärkeää. Tämän takia kiintymyssuhdetyö yhteismaassa on merkittävää — se muuttaa sitä miten me havaitsemme itsemme, suhteemme toisiin sekä yhteytemme ympäristöön. Singhin sanoin, “Kiintymyssuhdetyö muuttaa paikallisia subjektiviteettejä.” [23] Tämä on uuden, ekologisemman ja tietoisemman tyypin talouden rakentamisen kivijalka.
Politiikka ja hallinto. Minkä tyyppistä politiikkaa voisi olla yhteismaan laajassa universumissa? Koko kysymys olettaa radikaalin siirtymän valtion roolissa ja luonteessa. Sen rajoittuneen kyvykkyyden tyydyttää tarpeet käydessä yhä vain akuutimmin ilmiselväksi, mikä johtaa kansan epäluottamukseen, valtio joutuu kehittymään ja delegoimaan valtaa ja sallimaan enemmän ruohonjuuritason yhteisvaurausperustaisten aloitteiden esiintulemista. Kollegani Michel Bauwens on ehdottanut “Partnerivaltion” ideaa, joka auttaisi yhteismaan muodostamisessa ja kehittämisessä. [24]
Yhteismaaystävällinen politiikka kehittäisi “metataloudellisia verkostoja” näiden toimintakenttien yhteenkuromiseksi niin, että esimerkiksi avoimissa tietoverkostoissa (teknologian ja softan suunnitteluun ja valmistukseen) voitaisiin olla rakentavasti tekemisissä ihmisten kanssa, joiden työnkuvaan kuuluu maatalous ja ekologinen kestävyys. Tämä ei ole vain kiinni siitä, että valtiot valistuvat avoimista verkostoista. Yhä enemmän valtiot joutuvat turvautumaan verkostoituneeseen älyyn ja poliittiseen legitimiteettiin. Samaan aikaan digitaalisten verkostojen parissa työskentelevät kommonerit vaativat, että valtiot kunnioittaisivat ja tukisivat heidän kontribuutioitaan.
Idea suuren mittakaavan itseorganisoituneesta hallinnosta ei ole arvailua. Se tapahtuu jo avointen verkostojen alustoilla. Me olemme nähneet monia esimerkkejä ruohonjuuritason itseorganisoituneesta hallinnosta pyörittämässä merkittävää kompleksisuutta reaaliajassa. Jotkut ovat suhteellisen transientteja ilmiöitä, kuten arabikevään 2011 mielenosoitukset ja Occupy- sekä M15-liikkeiden mielenilmaukset. Toiset ovat pitkäikäisempiä, kuten avoimen lähdekoodin yhteisöjen hallintoskeemat, Wikipedia (yli 80000 sisällöntuottajaa) ja La Via Campesina, joka on organisoinut maattomien maanviljelijöiden toimintaa kansainvälisesti. Uudensorttinen “mikrokäyttäytyminen” synnyttää tarpeen “makroinstituutioille”, mikä vie eteenpäin uudenlaisen hallinnoinnin kehitystä.
Nämä kehityskulut eräistä kaikkein perustavanlaatuisimmista evoluutiotieteiden löydöksistä, sekä kompleksisuustieteen nousu viime sukupolven aikana ovat kaikki tapahtuneet samanaikaisesti. Molemmat validoivat ruohonjuuritason sosiaalisen järjestäytymisen ja hallinnoinnin muotojen todellisuuden. Laaja empiirinen tutkimusnäyttö vahvistaa, että jotkut kaikkein vakaimmista, resilienteimmistä hallintomuodoista ovat hajautettuja, itseorganisoituvia ja yhteistyötä tekeviä. Tätä aihetta käsitellään laajemmin Burns H. Westonin kanssa kirjoittamassa kirjassani Green Governance (s. 112– 130), mutta peruspointti on painottaa, että ihmisyhteisöt voivat kehittää korkeampia, monimutkaisempia järjestäytymisen muotoja ilman keskusvallan tai byrokratian ohjausta: “emergenssi” hallinnon ruohonjuuritason teoriana. [25] Emergenssi perustuu ajatukseen, että jos tarjolla on riittävän määritellyt ja suotuisat parametrit ja olosuhteet, voi syntyä paikallisiin olosuhteisiin perustuvia vakaita itseorganisoitumisen muotoja. Tätä biologiset ja kemialliset järjestelmät ilmentävät kaiken aikaa; autokatalyyttiset piirteet luovat “järjestystä ilmaiseksi”. Tämä oivallus kompleksisuustieteestä sopii Elinor Oströmin löydöksiin lukemattomista itseorganisoituneista yhteismaista. Tehokasta hallinnointia ei tarvitse pakottaa kattavalla yleisien sääntöjen järjestelmällä, jotka on kodifioitu muodolliseen valtionlakiin ja jota toteutetaan lainsäätäjien ja oikeusasteiden avulla. Oikeilla “sopivuusolosuhteilla” hallinnointi voi syntyä luonnollisesti itsekseen, hallintoalamaisten aktiivisella osallistumisella ja suostumuksella relevantissa mittakaavassa. Toissijaisuusperiaatteella ja mittakaavan mukaisilla järjestelmillä on kuitenkin merkitystä.
Toki on erioja verkostopohjaisen hallinnoinnin regiimissä ja politiikassa. Mutta idea politiikasta ehkä joutuu kehittymään mikäli me aiomme päästä nykyisten kansallisvaltiohallintojen toimintahäiriöiden yli. Kommonerien teknologia-alustat voivat olla tärkeässä roolissa valtiovallan täydentäjinä tai osittaisina korvaajina, paljon samalla tavalla kuin valtio on perustanut korporaatioita näennäisesti palvelemaan yhteistä hyvää. Uusia hallinnointimuotoja pitää syntyä yhteisvaurauden yleistyessä ja kypsyessä, mikä vaatii uudenlaista valtion tukea ja koordinaatiota. Väistämättä uusi rakentuva politiikka ei tule olemaan käsitettävissä vanhan järjestyksen termeillä, jossa me tällä hetkellä elämme.
Loppusanat
Koska yhteismaaliike on sykkivä, elävä kommonerien verkosto ympäri maailman, on vaikeaa laatia selkeää suunnitelmaa tai ennustaa tulevaa. Tulevaisuuden paradigmat voivat syntyä vain luomistyöstä evoluution kanssa. Silti me voimme jo nyt nähdä laajentuvan, itseään monistavan yhteismaan idean voiman, kun monet toisistaan huomattavasti eroavat ryhmät sitä syleilevät: ranskankieliset kommonerit kahdeksassa maassa, jotka isännöivät kaksiviikkoista commons-festivaalia lokakuussa 2015 yli 300 tapahtuman voimin; urbaanit aktivistit, jotka ovat uudelleenkonseptoimassa “kaupunkia yhteismaana”; omissa julkisissa tiloissa ja rannikkoalueillaan aitaamisia vastaan taistelevat kroatialaiset; yhteismaan “Välimerellistä mielikuvaa” kehittelevät kreikkalaiset, jotka taistelevat neoliberaalia talouspolitiikkaa vastaan; alkuperäiskansat, jotka puolustavat etnobotaanisia ja biokultturillisia perinteitään; digitaaliaktivistit, jotka ovat kehittelemässä uudenlaisia “alustaosuustoiminnan” muotoja; ja niin edelleen. Yhteismaan kieli ja viitekehys auttaa kehittämään odottamattomia uusia synergioita ja solidaarisuuden muotoja.
Metadiskurssina, jolla on ydinperiaatteita mutta huokoiset reunat, yhteismaalla on kyky vedota politiikan, hallinnoinnin, talouden ja kulttuurin maailmoihin. Se voi vedota myös moderniuteen ja ihmisten vaistomaisiin ihmisten välisen yhteydenpidon ja merkityksenannon tarpeisiin liittyvään vieraantumiseen, jotain mihin ei pysty valtio eikä markkinat, siten kuin ne nykyään ovat järjestäytyneet. Yhteismaan paradigma tarjoaa syvän filosofisen kritiikin neoliberaalista taloudesta ja satoja toimivia esimerkkejä, jotka konvergoivat keskenään. Mutta toimintasuuntautuneena systeemimuutoksen lähestymistapana kaikki riippuu kommonerien ja sellaiseksi haluavien energiasta ja mielikuvituksesta, jolla kehitetään tätä globaalia, verkottunutta, elävää järjestelmää.
Anonyymi Näkymätön Komitea Ranskassa on havainnut, että “kansannousu ei ole kuin epidemia tai metsäpalo — lineaarinen prosessi, joka leviää paikasta toiseen alkukipinän jälkeen. Se saa musiikin muodon, jonka kiintopisteet ovat hajallaan ajassa ja tilassa, ja ne onnistuvat määräämään omien värähtelyjensä rytmin.” Tuo kuvaa yhteismaaliikkeen kehittyvää odysseiaa, jonka rytmit tuottavat paljon resonanssia.
marraskuussa 2015
Lähdeviitteet
1Garrett Hardin, “The Tragedy of the Commons,” Science 162, no. 3859 (December 1968): 1243.
2 Lewis Hyde, Common as Air: Revolution, Art and Ownership (New York: Farrar, Straus and Giroux, 2010), 44.
3Elinor Ostrom, Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action (New York: Cambridge University Press, 1990), 42.
4 Elinor Ostrom, Understanding Institutional Diversity (Princeton, NJ: Princeton University Press, 2005); Joanna Burber, Elinor Ostrom et al., Protecting the Commons: A Framework for Resource Management in the Americas (Washington, DC: Island Press, 2001).
5 David Bollier and Silke Helfrich, Patterns of Commoning (Amherst, MA: The Commons Strategies Group, 2015).
6 Arturo Escobar, “Commons in the Pluriverse,” in Bollier and Helfrich, Patterns of Commoning, 348–360.
7 Karl Polyani, The Great Transformation: the Political and Economic Origins of our Time (Boston, MA: Beacon Press, (1944) 2014).
8 Bollier and Helfrich, Patterns of Commoning.
9Platform Cooperativism conference website, http://platformcoop.net.
10For more on Bitcoin, see http://p2pfoundation.net/Bitcoin; http://bollier.org/blog/blockchain-promising-new-infrastructure-online-commons; and http://www.nytimes.com/2015/03/02/ business/dealbook/data-security-is-becoming-the-sparkle-in-bitcoin.html?_r=1.
11 David Bollier and Pat Conaty, “Capital for the Commons: Strategies for Transforming Neoliberal Finance Through Commons-based Alternatives” (Berlin, Germany: The Commons Strategies Group, 2015).
12Bollier and Conaty, “Capital for the Commons.”
13 Mary Mellor, Debt or Democracy (London: Pluto Press, 2015); Mary Mellor, The Future of Money: From Financial Crisis to Public Resource (London: Pluto Press, 2010); Frances Hutchinson, Mary Mellor and Wendy Olsen, The Politics of Money: Towards Sustainability and Economic Democracy (London: Pluto Press, 2003).
14Ivan Illich,Tools for Conviviality (New York: Harper & Row, 1973).
15 David Bollier Website, “The City as Commons: The Conference,” http://www.bollier.org/blog/ city-commons-conference.
16 David Graeber, The Utopia of Rules (Brooklyn, NY: Melville House, 2015).
17Y ochai Benkler, The Wealth of Networks: how Social Production Transforms Markets and Freedom (New Haven, CT: Yale University Press, 2005), http://public.eblib.com/choice/publicfullrecord. aspx?p=3419996; Jeremy Rifkin, The Zero Marginal Cost Society: The Internet of Things, the Collaborative Commons, and the Eclipse of Capitalism (New York: Palgrave Macmillan, 2014); See P2P Foundation, “Michael Bauwens,” http://p2pfoundation.net/Michel_Bauwens/Full_Bio.
18Jessica Gordon Nembhard, Collective Courage: A History of African American Cooperative Economic Thought and Practice (State College, PA: Pennsylvania State University, 2014).
19 Peter Linebaugh, “Stop, Thief!” Onthecommons.org, April 14, 2014, http://www. onthecommons.org/magazine/stop-thief.
20 Ina Praetorius, “The Care-Centered Economy: Rediscovering What Has Been Taken for Granted,” Heinrich-Böll-Stiftung 7 (April 2015), https://www.boell.de/en/2015/04/07/care-centered-economy.
21See, e.g., the holdings of the Digital Library of the Commons at http://dlc.dlib.indiana.edu/dlc.
22Paul A. Samuelson and William D. Nordhaus, Economics, 17th edition (New York: McGraw- Hill, 2001); Joseph E. Stiglitz and Carl. E. Walsh, Economics, 3rd edition (New York: W.W. Norton, 2002); “Securing the Commons: Securing Property, Securing Livelihoods,” International Land Alliance website, http://www.landcoalition.org/global-initiatives/securing-commons.
23 Neera Singh, “The Affective Labor of Growing Forests and the Becoming of Environmental Subjects: Rethinking Environmentality in Odisha, India,” Geoforum 47 (2013): 189–198.
24David Bollier Website, “Michael Bauwens: Here’s What a Commons-Based Economy Looks Like,” http://bollier.org/blog/michel-bauwens-heres-what-commons-based-economy-looks.
25 Weston Burns and David Bollier, Green Governance: Ecological Survival, Human Rights and the Law of the Commons (Cambridge, UK: Cambridge University Press, 2013).
Lähde:
https://thenextsystem.org/node/187
https://kapitaali.com/david-bollier-yhteistekeminen-transformatiivisena-sosiaalisena-paradigmana/
