Reserva Nacional de Fauna Andina Eduardo Avaroa
Tekstin aloittaminen on vaikeaa, kun mieleen tulvii kasoittain asioita tunkien toisiaan pois tieltä ja pyrkien kaikki etualalle. Kuten, maasturi. Rymistelimme sellaisella kolme päivää Bolivian ylätasangolla. Tietä oli kaiken näköistä: hyvin tallattua ja tasaista, hyvin urautunutta ja kuoppaista, ja suuri osa pitkälti mallia tee-oma-tiesi. Ja hm, jos aloittaisin kuitenkin alusta.
Matkaan lähdettiin siis tiistaina San Pedrosta Chilen puolelta, lopulta päivää myöhemmin kuin oli tarkoitus. Sunnuntai-iltana matkanjärjestäjä soitti ja kertoi, että Bolivian karnevaalien takia Uyunista oli ollut bensa loppu, minkä seurauksena maasturit eivät olleet päässeet liikkeelle. Epäilemme vahvasti, että toimistoa ei vain huvittanut lähettää vajaata autoa (vain me kaksi) matkaan - naapurifirmalla kun ei ollut ollut mitään vastaavanlaisia ongelmia. Niin tai näin, tiistaiaamuna aikaisin olimme Bolivian rajalla vaihtamassa pikkubussia maasturiin ja syömässä aamiaista seisovasta pöydästä, eli pieneltä heiluvalta telttapöydältä. Kyytiin oli tuolle päivää saatu meidän lisäksemme kaksi santiagolaista matkaajaa, ja neljästään mahduimme autoon juuri mukavasti. Rinkat vain katolle ja aavikolle.
Ensimmäisen päivän ohjelmaan kuului vaikka mitä siistiä ja jännää. Näimme valkoisen suolavesilaguunin, vihreän suolavesilaguunin ja unenomaisen maiseman, joka tunnetaan Salvador Dalín aavikkona. Pysähdyimme kuumalla lähteellä, jonne oli rakennettu kylpyallas. Vesi oli hyvän kuuman kylvyn lämpöistä mutta jälleen suolaista, kuten lähes kaikki siinä ympäristössä. Ennen lounasta kävimme vielä tuijottamassa geysirejä, maasta purkautuvia kuumia höyrylähteitä. Muta sen kuin kupli ja kiehui kuopissa, ja koloista ja kraatereista tupruava höyry oli paitsi karmean hajuista, myös todella polttavaa. Melko pelottavaa.
Lounaan jälkeen tehtiin retki ‘värikkäälle laguunille’, joka oli hienoin kaikista päivän kohteista. Se oli pääosin punainen, ja siellä oli tuhansittain flamingoja. Oikeasti. Eikä edes mitä tahansa pinkkejä linnunrääpäleitä, vaan ihan kotoperäisiä Andien flamingoja. Ne kahlailivat tyytyväisinä ja söivät pienenpieniä suolaiseen ympäristöön sopeutuneita katkaravuntapaisia kotoperäisten Andien lokkien liidellessä pään päällä. Laguunin keskellä oli suolasaaria, joiden päällä linnut näyttivät kävelevän kuin jäällä.
Majapaikkamme ensimmäiselle yölle oli luonnonpuiston refugio, joka oli chileläisen matkatoimiston mukaan ‘hyvin perustasoinen’. Tämä selveni tarkoittamaan sitä, että noin 50 henkeä majoittaneessa paikassa oli jaettavaksi kolme hiukan teipillä korjattua WC:tä, ei suihkua, ei lämmitystä, ja sähköä sai vain muutaman laitteen lataamiseen illan pimentymisestä siihen saakka, kunnes valoja ei enää tarvittu. Me reippaat retkeilijätpä emme tästä hämmentyneet, vedimme vain villakerrastoa päälle ja mittailimme makuupussin etuja suhteessa paksuihin villaviltteihin, joita majapaikassa oli tarjolla. Isompi harmi oli päänsärky, joka illalla oli yhä yltymään päin.
Päänsärkyisen yön jälkeen Anu totesikin sitten ylös noustessaan, ettei olo ole erityisen hyvä. Oikeastaan ollenkaan hyvä, ja tarkemmin ajatellen aika kamala. Refugio oli noin 4300 metrin korkeudessa, mikä riitti vuoristotaudin hankkimiseen (Ari selvisi päänsäryllä). San Pedrossa 2407 metrissä oli hämmästelty pientä huimausta ja hengästymistä, mutta oireet vähenivät ja unohtuivat siellä vietettyjen päivien aikana. Maasturiretken ensimmäisenä päivänä käytiin kuitenkin korkeimmillaan 5000 metrissä. Toinen retkipäivä meni siis tämän kirjoittajalta aika hämärän peitossa: väsymys, pahoinvointi, hengityksen haasteellisuus, silmien särky ja valoarkuus ja se jatkuva päänsärky veivät huomion muualle. Pureskelin matkakumppanilta saatuja coca-lehtiä, join niistä tehtyä teetä ja yritin pysyä kasassa maasturissa sillä välin, kun muut kolme juoksivat kiipeilemässä kivimuodostelmille ja katselemassa uusia laguuneja. Bonuksena kyyti oli tuona päivänä ihan erityisen rytyyttävää. Onneksi auto kääntyi iltapäivällä laskusuuntaan, kohti Uyunin noin 3700 metriä, ja matkapahoinvointilääkkeen ja parasetamolin myötävaikutuksella olokin lopulta koheni. Ne ratkaisevat 600 metriä kulkevat näköjään minulla juuri tuolla kohdalla.
Illalla luonnonpuisto päättyi, mutta fauna ei tyytynyt jäämään sen rajojen sisäpuolelle. Värikkäillä tupsuilla korvamerkittyjä laamoja ilmestyi tien varsille, ja niiden villimmät sukulaiset vikunjat pakenivat kameraa vähän kauempana. Jälleen näimme tosi ison ja vaikeasti vakavastiotettavan linnun, joka tällä kertaa oli hyvin uhanalainen suri. Poikettuamme San Cristóbalin aavikkokylässä nukuimme retken toisen yön Uyunin rajaseutukaupungissa.
