Patti Smithistä
Luen Patti Smithin M Train -kirjaa uudelleen suomeksi. Se on jotenkin lohduttava kirja. Sellainen lämminhenkinen, jossa elämä näyttäytyy kaikessa arkisuudessaan ja sattumanvaraisuudessaan kauniina, ja jossa on runsaasti samaistumispintaa: pakkomielteitä, haaveita, unimaailmoja, matkustelua, mustaa kahvia. Patti on yksi mun esikuvista, vaikka en tiedä tulenko koskaan pääsemään sisälle hänen runoihinsa. Niissä kun on mun makuun liian paljon viitteitä kuolleisiin runoilijoihin ja kirjailijoihin, tai lauseita jotka tuntuu olevan täysin irrallaan mun tuntemasta merkitysmaailmasta. Ne on sellaista tajunnanvirtaa, jota en pysty ymmärtämään minään muuna kuin sinä itsenään, siis tajunnanvirtana eikä ne näin ollen onnistu puhuttelemaan mua syvemmin. Mutta jos jostakin pidän niin Patti Smithin kirjoista, hänen kertomuksistaan ja tavasta herättää henkiin omat kaipuunsa ja pakkomielteensä niin että niistä tulee myös mun kaipuita ja pakkomielteitä – haave omasta kahvilasta, kaipuu yksinolemiseen, mutta kaipuu myös matkustaa jonkin pienenkin kimmokkeen, vaikkapa näennäisesti aivan merkityksettömän lauseen tai elokuvakohtauksen ajamana. Ja Patti Smithin ääni. Lauluääni, puheääni. Se on täyttä kultaa.
