Sana yhteiskunta on osa sosiologian etymologisia juuria ja yksi tärkeimmistä sosiologian tutkimuskohteista. Sosiologia tieteenä on ollut myös mukana rakentamassa yhteiskunnan ideaa. Koska yhteiskunta on melko abstrakti tutkimuskohde ja sen lisäksi jotain, jota tutkimusprosessit myös luovat, on selvää, ettei yksiselitteistä yhteiskunnan määritelmää ole helppo esittää. On kuitenkin joukko käsitteitä, jotka ovat lähellä yhteiskunnan käsitettä, vaikka eivät merkitsekään samaa asiaa. Tällaisia ovat muun muassa valtio, kansakunta, kansallisvaltio, kansalaisyhteiskunta ja hyvinvointivaltio.
Jokainen ihminen on jonkin valtion kansalainen. Käytännössä valtiovalta on eri maissa järjestetty hieman eri tavoin, mutta periaate on sama kaikkialla: tietyn valtion alueella asuvat ovat valtion lakien ja asetusten alaisia. Valtiovalta tarkoittaa kykyä ja oikeutta säätää lakeja ja pana niitä täytäntöön. Valtiolla on pakkovallan monopoli, joka on yksi keino valvoa lakien noudattamista ja rangaista niitä, jotka sääntöjä rikkovat. Valtion vallan tulee olla legitiimiä. Auktoriteettien tulee siis perustua lakiin ja kansalaisten luottamukseen.
Kansalaisten näkökulmasta valtion jäsenyys tarkoittaa siis sekä velvollisuuksia että oikeuksia. Verojen maksaminen on yksi tällainen velvollisus. Oikeuksiin taas kuuluvat muun muassa mahdollisuus vaikuttaa valtion harjoittamaan politiikkaan paitsi vaalien myös muunlaisen kansalaisaktiivisuuden kautta. Lisäksi kansalaisilla on eräitä sosiaalisia oikeuksia, kuten perustoimeentulon takaavat tulonsiirrot.
Weberin tunnetun määritelmän mukaan nykyaikaisella valtiolla on olemassa vakituinen virkamieskunta, jolla on legitiimi monopoli väkivaltakoneistojen käytössä ja joka kykenee ylläpitämään tätä monopolia tietyllä alueella. Määritelmästä voidaan ottaa tarkasteluun kolme toisiinsa liittyvää mutta erillistä elementtiä: virkamieskunta, väkivaltakoneistojen monopoli ja alueellisuus. Näistä alue vaikuttaa selvältä. Kartasta voi tarkistaa valtioiden rajat. Monia nykyvaltioita ei ollut aiemmin olemassa. Mitä kauemmaksi taaksepäin historiassa mennään, sitä vähemmän kartoilta löytyy meille nykyisin tuttuja itsenäisiä valtiota. Tuhat vuotta sitten Eurooppa oli jakautunut imperiumien valtapiireihin. Elettiin feodaalisen järjestelmän aikakautta. Feodalismilla tarkoitetaan lyhyesti sanottuna maanomistus- ja hallintojärjestelmää, jossa kuninkaat jakoivat viljelysmaita uskollisille aatelismiehille. Heistä tuli kuninkaan vasalleja, lääninherroja.
Toinen tekijä, virkamieskunta ja hallinto, liittyy läheisesti tähän. Feodaalisen ajan kuningas- ja ruhtinaskunnat olivat toki vahvoja valtakeskuksia: ne olivat tietyillä maanteiteellisillä alueilla kiistämättömiä sotilaallisia mahteja, valloittajia ja voittajia. Toisaalta poliittinen valta oli pirstoutunutta eikä sellaisia elimiä tai instituutioita ollut, joiden avulla olisi voitu luoda säädeltyä ja keskitetysti johdettua hallintoa. Imperiumeja ehkä hallittiin muttei hallinnoitu. Valta oli jakautunut melko pienten ja itsenäisten toimijoiden kesken.
Oikeastaan ennen 1700-lukua valtioilla ei ollut paljoankaan tehtäviä. Monessa suhteessa valtiota tärkeämpi poliittinen voima keskiajan Euroopassa oli roomalaiskatolinen kirkko. Kirkolla oli käytössään ylivoimainen ideologinen valtaverkosto. Kirkko vaikutti monien käytänöjensä ja normatiivisten oppiensa kautta suuresti myös maalliseen elämäään. Myös kirkon kommunikaatirakenne oli vertaansa vailla, ja tässä suhteessa kaksi seikkaa olivat erityisen tärkeitä. Ensinnäkin kirkon valta perustui luku- ja kirjoitustaidon hallintaan sekä oppiaineiden käyttämään yhteiseen kieleen, latinaan. Toisaalta sen taloudellisen aseman varmistivat kristityiltä yhteisöltä perityt kymmenykset ja omilta tiluksilta saadut tuotot.
Kolmas kohta, väkivaltakoneistojen monopoli, on sekin nimenomaan modernien valtioiden piirre. Vasta modernit valtiot ovat pystyneet monopolisoimaan myös sotilaallisen vallan itselleen. Aiemmin sotajoukot saattoivat olla hyvinkin itsenäisiä valtioon nähden. Sotilaallinen valta ja poliittinen hallinto olivat osin erillään
Nykyisenlainen valtiojärjestelmä alkoi muotoutua 1200-1700-lukujen aikana. 30-vuotisen sodan päättänyttä Westfalenin rauhaa 1648 ja silloin muotoiltua kansainvälisen järjestyksen mallia on pidetty tässä suhteessa merkittävänä käännekohtana. Tuolloin katsottiin, että maailma on jaettu itsenäisiin alueellisiin valtioihin. Ne ovat suvereeneja toimijoita, jotka eivät tunnusta muuta ulko- tai yläpuolista auktoriteettia. Lakien säätäminen ja niiden täytäntöönpano on jokaisen yksittäisen maan oma asia. Samalla sovittiin periaatteesta, joiden mukaan valtiot kunnioittavat toistensa koskemattomuutta.
Meillä on tapana ajatella, että kansa, joka pitää itseään erillisenä kansakuntana, on oikeutettu itsemäräämisoikeuteen eli käytännössä itsenäiseen valtioon.
Nationalismi kansakuntien uskontona
Kansakunnan jäsenyys toimii toisin kuin valtion jäsenyys. Uskollisuus ja kuuliaisuus kansakunnalle ovat arvoja sinänsä. Kansakunnan jäsenyys on ikään kuin kohtalo ja ominaisuus, josta ei helposti pääse eroon. Tämän vuoksi kansakunnan jäsenyyttä ei yleensä katsoa hyötynäkökulmasta käsin. Nationalismiksi sanotaan puolestaan ideologiaa, jossa korostetaan näitä kansakunnan ominaisuuksia ja vaalitaan ajatusta siitä, että kansakunta on yksi tärkeimmistä yksilön identiteetin rakennusaineksista. Valtio ja kansakunta eivät välttämättä ole toisiinsa yhden suhteessa yhteen. Esim. Iso-Britannia on valtio, joka koostuu useammasta kuin yhdestä kansakunnasta. On myös tapauksia kuten Suomi, joissa valtio samastuu hyvin pitkälle yhteen kansakuntaan.
Varsinkin läntisessä Euroopassa valtiot ovat yleensä edeltäneet kansakuntaa. Näissä varhaisissa valtiossa kansan poliitisen oikeuksien lisääntymisen ja vähitellen myös teollistumisen myötä valtion toiminnan kannalta tuli edulliseksi saada väestö kokemaan kansallista yhteisöllisyyttä ja samastumaan valtioon. Yhteys valtion keskushallinnon ja kansan välillä muodostui niin tärkeäksi, että yhteenkuuluvuuden tunteen lisäämiseksi turvauduttiin nationalismiin. Nationalismi alkoi kehittyä tällaisten modernien, alueelliesti keskitettyjen valtioiden kansallisuususkonnoksi jo 1500- ja 1600-luvulla.
Nationalismi oli eräänlaista reagointia myöhäiseen teollistumiseen. Sen avulla historiattomat kansat tai ainakin niiden parempiosaiset ryhmät pyrkivät nostamaan itsetuntoaan ja pääsemään edistykseen mukaan. Mm. Suomessa ja Virossa prosessi eteni näin. Molemmissa maissa oli teollistuminen oli yksi tekijä, joka lisäsi painetta yhdenmukaisuuteen ja kansalliseen yhteisöllisyyteen. Palkkatyöinstituution toimimiseksi oli tärkeää, että valtioiden kansalaisilla oli yhtenäinen käsitys yhteisestä maailmasta, sillä se helpotti sekä kvalifikaatioiltaan riittävän yhtenäisen työvoiman kouluttamista että työvoiman liikkumista paikasta toiseen.
Nationalismia on pidetty osaltaan sellaisten kansakuntien ja yhteisörakenteiden keksimisenä ja luomisena, joita ei oikeastaan lainkaan ollut olemassa. Ne oli erikseen tehtävä. Keinotekoisuudesta ei kuitenkaan seuraa, että kansakunnan voi perustaa milloin ja minne tahansa. Syntymiselle täytyy olla tilaus. Benedict Anderson pitää kansakuntaa kuviteltuna yhteisöllisyytenä. Kansakunta ei ole luonnonvälttämättömyys eikä perinteinen, oikea yhteisö. Kansakunta on olemassa vain niinkauan kuin sen jäsenet kokevat olevansa sellainen. Tähän tarvitaan muun muassa yhteisiä kertomuksia ja symboleja. Historiankirjoitus, kartat, vaakunat ja liput ovat näistä tärkeimpiä. Kansakunnan luomista ja ylläpitoa auttavat monet muutkin tahot, kuten koululaitos, urheilu ja sanomalehdistö. Kansakunnan osana ihmisen elämä voi saada uusia merkityksiä ja jatkua jonain yksittäistä elämää ikuisemmaksi koettuna. Ainakin se antaa yhden tulkintahorisontin maailmaan ja saattaa siten tehdä elämästä ymmärrettävämpää ja hallittavaa.
Kansakunnat opitaan ymmärtämään alkuperäisiksi yhteisöiksi, jotka kansallisen tietoisuuden nousu on herättänyt pitkästä unestaan. Koululaitoksella ja moderneilla tiedotusvälineillä, kuten lehdistöllä ja radiolla, on ollut hyvin tärkeä rooli nationalismin ylläpitäjinä. Ne ovat olleet käypä keino yhtenäistää ja standardisoida nationalistista ideologiaa ja tuoda se osaksi ihmisten arkea. Esimerkiksi kansallisvaltioita edustavat urheilijat ja se, mitä heistä tiedotusvälineissä kerrotaan, muuntuvat luontevasti kuviteltujen yhteisöjen ilmauksiksi.
Tässä näkyy hyvin se miten keinotekoisia kulttuuriset luokitukset voivat olla. Kulttuuri perustuu usein erottamiseen, rajoittamiseen ja eristämiseen. Kulttuuri sekä edistää keinotekoista järjestystä että arvottaa sen. Ajatus kansakunnasta sisältää oletuksen siitä, että kansakunta on yhteisö, joka ylittää mahdolliset eroavuudet ja konfliktit ihmisten välillä. Ajatukseen liitty oletus muiden kansakuntien olemassaolosta. Tällainen oletus tukee jakoa meihin ja muihin, ja jako puolestaan vahvistaa ajatusta siitä, että kansalliset kulttuurit ovat kiinteitä ja toisistaan erottuvia kokonaisuuksia.
Kieli on usein tärkeä kansakunnan yhdistäjä. kansallisvaltioiden myötä vahvistui ajatus, että sen ihmiset puhuvat jotain tiettyä, heitä yhdistävää kansallista kieltä.
Kansallisvaltioon liittyy läheisesti hyvinvointivaltio. Sosiaalipolitiikka on ilmeisin osa hyvinvointivaltion tehtäväkenttää. Hyvinvointivaltio on kuitenkin sosiaalipolitiikka laajempi käsite, ja hyvinvointivaltiolla on paljon muitakin tehtäviä. Modernin hyvinvointivaltion tavoitteena on ollut tarjota kansalaisille kohtuullinen toimeentulo, mutta tämän lisäksi hyvinvointivaltio on tasoittanut sosiaalisia eroja ja tuottanut erilaisia sosiaali- ja hoivapalveluja. Yleisesti hyvinvointivaltion käsitteellä viitataan siis yhteiskuntaan, joka pyrkii huolehtimaan kansalaistensa sosiaalisista olosuhteista. Hyvinvointivaltion taustalla on käsitys, jonka mukaan työttömyyden, köyhyyden tai syrjäytyneisyyden kaltaisia sosiaalisia ongelmia ei niinkään katsota yksilön omasta tahdosta johtuviksi epäonnistumisiksi, vaan ne ymmärretään yhteiskunnallisesti tuotetuiksi.
Hyvinvointivointivaltioiden muotoutuminen on ollut erityinen historiallinen projekti, joka on käytännössä toteutunut toisen maailmansodan jälkeen. Englantilaista Sir William Beveridgeä on usein pidetty ensimmäisenä systemaattisen hyvinvointivaltio-ohjelman kehittäjänä. Hän oli brittiläinen ekonomisti ja sosiaalireformisti. Vuonna -42 Beveridge julkaisi raportin Social Insurance and Allied Services, joka sitten toimii Ison-Britannian sotien jälkeisen hyvinvointipolitiikan pohjana. Tavoitteena oli, kuten hän kirjoitti, voittaa kurjuus, sairaudet, tietämättömyys ja toimettomuus. Tämä sittemmin Beveridge-ohjelmana tunnetuksi tullut projekti pyrki yhdistämään liberalismin ja kollektivisimin parhaat puolet. Taloudellista liberalismia tuli pehmentää tuomalla mukaan sosiaalista yhteisvastuuta. Samalla tuli kuitenkin pitää huoli siitä, että markkinointitalous toimi.
Beveridgen raportin taustalla oli Yhdysvalloissa vuonna -29 tapahtuneesta suuresta pörssiromahduksesta käynnistynyt maailmanlaajuinen lamakausi. Lama oli johtanut useissa maissa laajaan työttömyyteen ja edelleen vakaviin sosiaalisiin ongelmiin. Monissa länsimaissa ajateltiin, että talouden suhdannevaihteluja tulisi pyrkiä tasaamaan ja että tämä olisi julkisen sektorin tehtävä. Valtion tulisi pystyä tarjoamaan kansalaisilleen taloudellista turvaa huonoinakin aikoina. Tälle ajattelulle saatiin teoreettista tukea Maynard Keynesin talousteoriasta. Keynes ei uskonut markkinoiden kykyyn pitää yllä täystyöllisyyttä. Sen sijaan julkinen sektori voisi omilla tulontasaukseen pyrkivillä toimillaan ylläpitää kulutuskysyntää myös laskusuhdanteen aikana.
Talouspolitiikassa julkisen sektorin merkitys alkoikin kasvaa. Toisen maailmansodan jälkeinen aika oli länsimaissa nopean talouskasvun, massatuotannon ja massakulutuksen aikaa. Elintaso ja väestön koulutustaso kohenivat. Uskottiin jatkuvaan taloudelliseen kasvuun. Ammattiyhdistysliikkeen merkitys kasvoi, ja tuloerot kapenivat. Yhä useammalla oli varaa uusiin kestokulutushyödykkeisiin, autoihin ja kodinkoneisiin. Täystyöllisyys oli selvä tavoite. Korkea työllisyysaste on ollut hyvinvointivaltion edellytys; tuottava työ on välttämätöntä hyvinvointivaltion rahoittamiseksi.
Beveridgen raportin suositusten ydinajatus oli se, että kaikille kansalaisille tuli taata sosiaalinen turva. Suunnitelman oli tarkoitus koskea kaikkia kansalaisia tulorajoista välittämättä mutta ottaa silti huomioon erilaiset elämäntavat. Kysymys oli hyvinvointivaltion mallista, jota myöhemmin kutsuttiin universalistiseksi. Sillä tarkoitetaan sellaista sosiaalipolitiikan järjestelmää, jossa sosiaalipolitiikka on kaikkia kansalaisia varten. Julkisella sektorilla on käytännössä lähes monopoliasema monien hyvinvointipalveluiden tuotannossa. Koulutus, päivähoito tai sosiaalipalvelut kuuluvat näihin. Järjestäemän rahoitus hoidetaan osin verotuksen avulla. Periaatteena universalismi on ollut tyypillinen nimenomaan Pohjoismaissa, ja siksi usien puhutaan erityisestä pohjoismaisesta hyvinvointivaltion mallista.
Richarm M. Titmus on esittänyt universalistisen mallin lisäksi kaksi muuta ideaalityyppistä sosiaalipolitiikan mallia: marginaaalinen ja suoritusperustainen. Näistä ensimmäisen, marginaalisen eli residuaalisen mallin, peruspiirre on se, että sosiaalinen turva perustuu ennen kaikkea yksityisen sektorin varaan, yksityisiin vakuutuksiin ja yritysten tarjoamiin sosiaaliturvaetuuksiin. Valtion rooli pyritään pitämään kapeana. Yhteiskuntapoliittinen ajattelu lähtee siitä, että markkinat ovat ensisijainen hyvinvoinnin lähde. Valtion avustukset ovat pääosin tarveharkintaisia, ja ne suunnataan nimenomaan köyhälle väestönosalle. Hyväntekeväisyyttä käytetään yleisesti paikkaamaan julkisen sektorin tarjoaman sosiaaliturvan aukkoja. Yhdysvaltojen sosiaalipolitiikka voidaan pitää esimerkkinä residuaalisesta mallista.
Suoritusperustaisen eli ansioperustaisen mallin ydin taas on se, että hyvinvointipalvelujen rahoitus rakentuu sosiaalivakuutusten varaan ja etuudet hankitaan tekemällä palkkatyötä. Sosiaalturvan tulee näin perustua ensi sijassa työsuhteeseen ja rahoituksen tulee perustua yksityisiin vakuutusmaksuihin.
Globalisaation haaste hyvinvointivaltiolle
Verotus on konkreettinen esimerkki siitä, kuinkan hyvinvointivaltio ja kansallisvaltio limittyvät toisiinsa. Valtiolle maksetaan veroja, ja verojen avulla kustannetaan hyvinvointivaltion toiminta. Samalla verovaroin kustannettu hyvinvointijärjestelmä on ollut teollisissa maissa kansallisvaltion legitimaation kannalta tärkeä. Kansalaiset ovat voineet kokea, että valtio huolehtii heistä ja että juuri heidän maansa, heidän valtionsa ja heidän päättävät elimensä pyrkivät huolehtimaan heidän hyvinvoinnistaan.
Monet, muun muassa Manuel Castells ja Ulrich Beck, ovat kuitenkin valmiita sanomaan, että globalisaation edetessä valtioiden valta kaventuu ja kansallisvaltioiden merkitys käy epäselväksi. Uhkana on, että valtiot menettävät kontrollin veroihin samalla kun joutuvat yhä huolehtimaan lakisääteisistä sosiaali- ja muista palveluista.
Globalisaation lisäksi on samanaikaisesti käynnissä toinen, globalisaatioon nähden osin ristiriitainen prosessi. Sitä voidaan kutsua alueellistumiseksi, toisin sanoen alueiden merkityksen kasvuksi. Yhtäältä kyse on siitä, että päätöksentekoa on haluttu lähemmäs kansalaisia. Toisaalta globaalin talouden kehitys on myös avannut paikallisille toimijoille mahdollisuuksia osallistua suoraan, ilman valtiollisia välikäsiä, kansainvälisille markkinoille. Alueiden, kuntien ja kaupunkien on selviytäkseen pakko tehdä itsenäisiä ratkaisuja. Niiden keskinäisestä ja kansainvälisestä yhteistyöstä on tullut välttämätöntä, jotta ne eivät jäisi talous- ja informaatiovirtojen ulkopuolelle.
Alueellistuminen tarkoittaa samalla sitä, että globaali kohtaa paikallisen suoraan. Alueellistumisessa on kuitenkin toinen puoli. Se on väkivaltainen fragmentoituminen, hajoaminen. Siihen voi liityä nationalistinen korostus, joka pahimillaan johtaa etnisiin puhdistuksiin, kansanmurhiin ja jatkuvaan alueelliseen terroriin.
Globalisaatio ei ole monoliitinen ulkoinen voima, joka vaikuttaa samalla tvaoin kaikissa maissa. Pikemminkin kyse on mutkikkaasta ideologioiden ja käytäntöjen yhdistelmästä.
Tekstilähde: Kimmo Jokinen, Kimmo Saaristo / Sosiologia
