”Pakkoliikkeitä”, osa 1.: Albahiihtely
Mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän pukee ylleen alban? Siis sen valkoisen kaavun, jota esim konfirmaatiossa moni on käyttänyt. Vai tapahtuuko mitään? Kyllä tapahtuu, paljonkin, ainakin minun kokemukseni mukaan. Pappi nimittäin saa tai joutuu pukemaan alban päälleen jatkuvasti.
Alban sisällä sitä on toisaalta suojassa ja toisaalta framilla . Albavermeissä totisesti erottuu joukosta! Ja se kai on tarkoituskin: näyttää kuka on pappi. Vähän niin kuin poliisi, lääkäri tai sotilas erottuu univormullaan. Univormulla jotkut ”erotetaan”, oikeutetaan, valtuutetaan ja velvoitetaan johonkin erityiseen tehtävään, jota eivät ” tavalliset ihmiset” edes saa tehdä.
Univormun sisällä ihminen alkaa käyttäytyä, puhua ja liikkua niin kuin olettaa, että ”tän kuuluis tehdä”. Onhan se oikeastaan rooliasu.
Se mitä ”tän kuuluis tehdä” alban sisällä tuli ainakin minun pappiskoulutuksessani aikanaan hyvin selväksi: älä missään nimessä ole oma itsesi! Alban tarkoitus on peittää ja häivyttää sinun epäilyttävä ihmisyytesi (erityisesti sukupuolisuutesi!) mahdollisimman vähiin, jotta voisit palvella Jumalaa ja seurakuntaa “puhtaasti”. Edustat Kirkkoa – et itseäsi! Symboloit Jeesuksen läsnäoloa seurakunnan keskellä.
Sitten opeteltiin muutama ”liturginen ele”: ristinmerkki, siunaamisele, missä-pidän-käsiä-kun-en-oikein-tiedä – ratkaisuja. Kuinka albapukuisen ihmisen kokonaisliikehdinnän tulee olla rauhallisen juhlallista. En muista käskettiinkö näin tehdä mutta niin vain me kaikki vähän yli kaksikymppiset aloimme yhtäkkiä hiihdellä hartaanhitaasti, kun menimme alttarille alboinemme harjoittelemaan. Mallioppimista vanhemmilta kollegoilta varmaan. Toisaalta: alban helmoihin kompastuu helposti.
Opin siis valehtelemaan kehollani. Olemaan joku muu kuin olen. Häpeämään ihmisyyttäni. Patsastelemaan. Sanalla sanoen: minusta alkoi tulla epäinhimillinen. Sellainenko Jeesus oli?
Nyt, parikymmentä vuotta ja kolme loppuunpalamista myöhemmin en kissa vieköön enää jaksa hiihdellä. Olen alkanut sallia itselleni oman luontaisen liikekieleni tilanteessa kuin tilanteessa. Voin paljon paremmin. Toisinaan minulla on jopa hauskaa ”albasillani”.
Osaratkaisu etäiseksi koetun luterilaisen jumalanpalveluksen muuttumiseksi: Entä jos olisimme – tadaa - inhimillisiä, liikkuisimme kukin omalla tavallamme niin alban sisällä kuin ilman sitä? Olisimme ainakin lähempänä Totuutta. Ehkä lähempänä koko kirkonmeiningin tarkoitusta?