Rakkaudentunnustus
Olipa kerran pieni tyttö, joka rakasti Jumalaa. Hänellä oli tapana kiivetä pihapuun latvaan ollakseen kahden Jumalan kanssa. Siellä hän puhutteli Jumalaa hellästi ja kiihkeästi: Jumalani, minun Jumalani. Tyttö lauloi Jumalalle lauluja, joissa kertoili elämästään, puunlatvasta avautuvasta maisemasta ja sen kauneudesta. Hän itki Jumalalle tytönsydämen suruja ja hyräili iloja.
Tytön perheessä oli tapana kokoontua iltaisin viettämään hartautta. Oli ihanaa painautua äidin tai isän kylkeen ja katsella, kuinka koko perhe oli koolla. Sitä tyttö vain ihmetteli, miksi kaikki olivat niin vakavan ja surullisen näköisiä ja miksi iltavirressä oli murheellinen sointi. Jumalani, minun Jumalani tuntui niin toisenlaiselta kuin puun latvassa. Oliko hän edes sama kuin se Herra, joka virsissä usein mainittiin?
Onneksi iltarukouksessa oli ”Oi Jeesus ota sylihis” ja auringonnousussa Hän, joka taas hymyili: Jumalani, minun Jumalani!
Sitten tuli se päivä, jolloin tyttö oppi lausumaan aivan hirveitä sanoja. Hän oli kuullut ne monesti aikaisemminkin kirkossa, mutta tuona pyhänä hän tajusi ensimmäistä kertaa mitä oikeastaan sanottiin ja kenelle. Tuo hirveä, hirveä lause oli tämä: ”En ole sen arvoinen, että tulet sydämeni saastaiseen huoneeseen.” Ja tämä piti sanoa – oi, Jumalalle, minun Jumalalleni!
Kotiin päästyään tyttö ryntäsi pihalle ja puun latvaan ja itki hätäänsä. Kaikki oli muuttunut. Kuin aurinko olisi mennyt pilveen. Tytön rukouslaulutapa jatkui vielä jonkun aikaa, mutta nyt siinä oli kysyvä sävy: Haluatko kuunnella minua, Jumalani, minun Jumalani? Olenko sen arvoinen? Vai sellainen – miten kauhea sana – saastainen? En tiennyt, että olet vihainen, mitä minä olen tehnyt? Lopulta laulu lakkasi kokonaan.
Tyttö kasvoi ja vuodesta toiseen hän tietäen tai tietämättään toisti sydämessään tuota hirveää, hirveää lausetta. Se sai monia jatko-osia ja se sopi moneen tilanteeseen liiankin hyvin. ”En ole sen arvoinen, että minua kuunnellaan, lohdutetaan, kunnioitetaan, rakastetaan. En ole sen arvoinen, että tahtomisillani olisi väliä. En ole sen arvoinen, että saisin levätä. En ole sen arvoinen… vaan saastainen, hävettävä, piilotettava!” Kaikki nämä lauseet saivat käyttövoimansa Julmalta Jumalalta, joka ei koskaan tarkoittanut oikeasti mitään muuta, vaikka Hänen väitettiin olevan armollinen, pelastava, rakastava…
Kunnes pitkän, yksinäisen pimeän jälkeen tyttö ei enää jaksanut kuunnella tätä kaikkea. Hän hylkäsi kaikki sanat ja lauseet, jotka kertoivat Jumalasta, löytääkseen jotain, mistä ei edes tiennyt mitä se olisi. Jotakin hän oli unohtanut, jotakin oli joskus ollut, jotain hyvää – mutta mitä? Oliko olemassa sellaisia ”Jumalan sanoja”, jotka eivät tekisi jatkuvasti kipeää?
Silloin, vuosikymmeniä myöhemmin, tyttö/nainen kuuli kehotuksen sydämessään. Sen sanoi hymyilevä tutunoloinen Ääni: ”Sinun pitäisi nyt tehdä Bart Simpsonit.” Mitä ihmettä? ”Ota kynä käteesi ja kirjoita päiväkirjaasi 100 kertaa eräs korjaava lause. On nimittäin tapahtunut hirvittävä väärinkäsitys, josta sinun on opittava pois. Kirjoita näin: Olen sen arvoinen, että tulet sydämeni suloiseen huoneeseen!”.
Oletko tosissasi? Ja kuka sinä muuten olet? Ja missä sinä olet?
Täällä, sydämesi suloisessa huoneessa. Olen ollut täällä koko ajan. Olen kaivannut sinua ja ihmetellyt mihin sinä katosit. Mikset viihtynyt enää kanssani? Puunlatvassa olimme yhdessä, ja minusta oli niin mukavaa kuunnella lauleskeluasi. Ajattelin, että sinusta tulisi minun morsiameni!
Silloin tyttö näki ja tunnisti, kuka hänelle puhui. Hän painoi kasvonsa auringontuoksuiseen pölyiseen valkeavaatteiseen syliin ja kaikkien rakkausromaanien väärinkäsitykset oikenivat ja rakastavaiset saivat toisensa. Itkien ilosta ja rakkaudesta tyttö kirjoitti naisensydämensä verellä ja tulella kauan kadoksissa olleen rakkauslaulun Jumalalle, minun Jumalalleni:
”Olen sen arvoinen, että tulet sydämeni suloiseen huoneeseen. Sydämeni on morsiushuone kukkia tulvillaan! ”
Ja kirskuen ja rymisten alkoivat kaatuilla yksi toisensa jälkeen kaikki kipeät lauseet. Kirous heltisi.
-------
Millaisia kertosäkeitä kirkoissamme/ seuroissa/ hartauksissa julistetaan tai veisataan ja mitä ne aiheuttavat? Saako Jumalaa aikuistenoikeasti ja lapsenkirkkaasti vain rakastaa rajusti, pelkäämättä ja häpeämättä? Entä jos messuun laitettaisiin synnintunnustuksen paikalle rakkaudentunnustus?
10.5.2016 Pirkko Olanterä