Nimetön iltasatu, joka on oikeastaan pätkä viime kesänä (huhhu, vuosi sitten, huhhuh) kirjoitetusta ficinraapaleesta (jonka ainokaisen julkaistun osan saattaa löytää nimellä Kyyneltentie )
Genre: Mä en oikeesti edes tiedä
Paritus: Hietala (Hietanen/Koskela)
Varoitukset: Ei ole. (Paitsi no, en oo korjaillu tätä mitenkään niin....)
Kirjoittaja: No miehä se, Turina
Koskela käyttäytyy oudosti.
Koskela ajatteli jonkun seisomaan viereensä. Hän muisti sen läheisyyden tunnun ja lämmön, joka oli kotoisin Lahtisen kehosta. Itseasiassa se oli tuntunut hyvältä. Mutta luutnantti tiesi, ettei hän voinut noin vain viettää aikaansa miehistön jäsenissä kiinni. Se ei ollut vastenmielistä, vaan sopimatonta.
Yllättäin hänen nenäänsä alkoi kutkuttamaan vieraan tupakan tuoksu. Mahorkanhaju alkoi tuntumaan ilmassa, ja Koskela vilkaisi taakseen.
Alikersantti Hietanen seisoi vähän matkan päässä hänestä kädet miehekkäästi puuskassa rinnan päällä ja samanlainen mahorkkasätkä suussaan kuin aikaisemminkin. Tuo asteli esimiehensä luokse hymyilevin kasvoin.
Koskela katseli tuon liikehdintää tarkasti hetken ajan, kunnes käänsi katseensa takaisin veden välkkyvään pintaan.
"Onks kaik hyvi?" Hietanen kysyi asettuessaan nojaamaan aitaan hänen viereensä. Hän nyökkäsi ottaessaan tupakkansa sormiensa väliin ja puhaltaessaan kevyesti pehmeäntuoksuista savua ilmaan. Hietanen virnisti ja tiputti mahorkkansa järveen, todennäköisesti tahallaan.
"Sää vaikutat hirvee väsyneelt. Mitä sää sanosi jos mää ottasin huomen vastuun pojist ja sää saisit kerranki oikiast nukkua?"
Leikillisen ilmeen takaa paistoi huolestunut, vakava ääni. Koskela pudisti vain päätään. Ohimennen hän hipaisi raskasta alaluontaan. Mies tiesi, että silmäpussit näyttivät ilkeiltä, ja hän varmasti näytti kaikin puolin katuojasta heräävältä, krapulaiselta tapajuopolta.
"Kyllä minä pärjään", unelias mies sanahti koittaen tavoitella huulilleen jonkinmoista hymyntapaista. Ihan vain siksi, että toinen tietäisi, ettei mitään syytä huoleen ollut.
Koskela suoristautui ja polki sätkänsä maahan. Hän kääntyi lähteäkseen kohti majapaikkaa. Hietanen katseli tuon selkää säikähtäneenä, kuin arka jänis. Nuorukaisen teki mieli tarrata esimiestään olasta ja kääntää takaisin järvelle päin. Puhua mukavia. Ihan vain jutella. Ehkä jopa kertoa jotain uutta. Pidätellä toista seurassaan kauemmin.
"Joko sää ny lähet?" Hän kiirehti kähähtämään hätäisesti. Mies ei edes vilkaissut häntä.
"Juu."
