Turhakevalmentaja ja perusturva
MTV3.fi –sivuilla julkaistiin juttu, jossa kerroin vinkkejä, mitä kannattaa tehdä, jos rahaa jää käteen 300 euroa kuussa. Yleensä juttujen kommenttikenttiä ei kannata lukea, mutta en voinut vastustaa kiusausta. Kyllä sieltä löytyi taasen helmiä: idioottivalmentaja, turhakevalmentaja jne. Laidoilta voi kyllä huudella, mutta ei se mitään auta. Katsotaan mieluummin, paljonko ympärillä olevat ihmiset kasvavat loan heittämisestä auttamisen sijaan. Yhden kommentin yksi lause jäi pyörimään päähäni ja sai tarttumaan näppäimistöön.
”Onkohan tämäkään ”valmentaja” elänyt päivääkään perusturvan varassa, epäilen!”
Ensinnäkin moni ihminen olettaa asioita ja tuomitsee aika kepein perustein. Asiat eivät ole todellakaan niin kuin ensimetreillä tuntuu, siis tuntuu. On totta, että minä en itse ole elänyt tukien varassa päivääkään, jos opintotukea ja kodinhoidontukea ei lasketa. Isäni sen sijaan eli 5,5 vuotta ja koin silloin, että minäkin sain siitä osani. Valmistuttuani 2002 olisin voinut ilmoittautua työttömäksi, mutta periaatteesta en halunnut. Mikä tahansa työ oli parempi vaihtoehto kuin työttömyys. Lisäksi päätin silloin, että omaa varallisuutta on oltava, ilman käy köpelösti. Lähdin tutkimaan, miten voisin itselleni varallisuutta kerätä ja mikä olisi se minun juttuni. Ensimmäisenä päätin kerätä vararahaston. Olen tunnistanut vuosien saatossa itsessäni halun tuomita muita, mutta se ei ole koskaan tuonut mitään positiivista. Olettaminen on myös ihan hanurista. Nykyään otan asioista selvää usealta taholta ja sitten vasta teen omat johtopäätökseni.
Toiseksi tekeekö se minusta huonomman ihmisen, että en ole itse kokenut tukien varassa keikkumista käytännössä - siis elänyt perusturvan varassa? Tai enkö mitenkään voi asettua toisen ihmisen asemaan, kun en itse ole ollut samassa tilanteessa? En ole elänyt tukien varassa, mutta yrittäjänä ollessani on ollut useampia vuosia, jolloin tulot ovat jääneet köyhyysrajan alapuolelle. Tilillä on ollut euro työntekijöiden palkkojen maksun jälkeen ja omaa palkkaa ei ole maksettu yhdeksään kuukauteen. Kyllä ihminen voi tuntea empatiaa, vaikka ei tukien varassa olisikaan. Voi se ahdistus tulla siitäkin, kun tietää, ettei itse edes tukia saisi, vaikka niitä tarvitsisi. Siinä nöyrtyy kummasti kun tietää, että on ponnistettava kuopasta eikä kukaan tee sitä puolestani. Itku ei auta, vaikka itkettää ja kukaan ei tule päätä paijaamaan ja tarjoamaan rahaa. Tilanteeseen olisi kuitenkin keksittävä ratkaisuja, jotta montusta pääsisi pois.
Mieleeni tulee väistämättä yksi vuokralaiseni, joka aina puhelun lopussa sanoo rakastavansa minua. Miksi? Koska hän on kiitollinen, että sai vuosia sitten katon päänsä päälle. Isäni tilanne ajoi minut juuri toiseen suuntaan. Tein kaikkeni, että en joutuisi yhteiskunnan tukien varaan.
Mietin usein, miksi minä halusin niin paljon varallisuutta, vaikka kotitaustani ei mitenkään ole ollut otollisin perusta sen rakentamiseksi. Ehkä se johtuu siitä, että raha on vain rahaa, ei mitään sen ihmeempää. Siihen ei liity katkeruutta, ei vihaa, ei mielihyvää eikä mitään muitakaan tunteita. Mutta se mahdollistaa kyllä jonkinasteisen vapauden päättää omasta ajasta. Siihen ajatukseen taas liittyy paljon iloa ja onnen tunnetta.
Ilon täyttämää tiistaita
Terhi
