Kaukosen pojan sota, 1. osa
Paritus/Hahmot: Kaukonen (Tuntematon sotilas)
Genre: Canon era
Varoitukset: alkujakso ei sisällä romantiikkaa, erotiiikka, kunnollisia shippauksia tai muuta hykerryttävää. Koruton, ankaran realistinen armeijakuvaus.
Disclaimer: en ota vastuuta murreasusta tai Paloaukean infrastuktuurin yksityiskohdista. Varuskunnan layout ja toimintatavat ovat täysin headcanon. Teksti on oikolukematon.
Tiivistelmä: Tarinan ensimmäisessä jaksossa pohjoissavolainen Kari Kaukonen lähtee suorittamaan asepalvelustaan välirauhan keväänä pian talvisodan päätyttyä. Kaukonen lähtee sotatielle hermostuneena ja pelonsekaisin tuntein. Hän tapaa junassa muita armeijaan lähteviä, ja Kaukonen tulee hyvin juttuun erään Janne Rahikaisen kanssa. Armeijassa tulokkailta otetaan heti luulot pois. Miten vaatimattomista ja leppoisanrauhallisista kotioloista lähtenyt Kaukonen pärjää näin kovassa pelissä...
I
-Oha se tuota sellanen vittumainen paikka.
Sillä tavalla oli Kustaa-veli evästänyt Karia viimeisenä iltana ennen sotaväkeen lähtöä. ”Kustu” oli ollut armeijassa neljä vuotta aiemmin, ja oppinut omien sanojensa mukaan kaksi asiaa: kiroilemaan ja polttamaan. Molemmista oli äiti ollut kovin pahoillaan.
-Armeijassa tehhään miehiä, sano. Jos se miehen mitta tänäpäevän on rivvouvet ja tupakinpolotto, niin sanon minä jotta vähästä tuota otetaan.
Kotiin ei Kustu ollut juuri kirjoittanut. Kaksi korttia, joista ensimmäisessä hän oli pyytänyt rahaa tupakkaan ja toisessa, josko kotoa olisi herunut kärrykyyti Kuopiosta. Armeijan littera ei kotiin Karttulaan asti ulottunut.
Kustaa oli ollut talvisodassa, ja kotiutunut juuri ennen Karin lähtöä.
Nyt sitten Kari matkasi vastakkaiseen suuntaan kohti itää, Joensuuta ja Ylämyllyn varuskuntaa. Isä lähti viemään, vaikka Kari olisi mieluummin odottanut Kustaan kuskikseen kuullakseen armeijajuttuja. Tämä oli kuitenkin ollut ihan liian väsynyt marssittuaan kolme päivää rintamalta esikuntaan ja sitten kotiin. Puhumattakaan kolmen kuukauden tulimyrskystä. Niinpä niin.
Matka oli vaitonainen. Karia jännitti liikaa pitääkseen keskustelua yllä, eikä hän muutenkaan ollut puheliaimpia. Isä jupisi armeijan touhusta ja varsinkin siitä, että talo joutui taas tulemaan toimeen ilman miestä parhaassa työiässä. Ei niistä pienimmistä vielä ollut talon töihin – ainakaan siinä määrin kuin Kustaasta ja Karista. Niinpä niin
-No… Äkkiäkös se vuos siitä sujahtoo, Kari sanoi ujosti.
Niin sanoessaan hän yritti pikemminkin rauhoittaa itseään tekemällä mielessään armeija-ajasta odotettua siedettävämmän. Ei hän siitä paljoa tiennyt, mutta ei sotaväki kaikesta päätellen mikään mukava homma ollut. Eihän sitä muuten olisi niin pelonsekaisesti odotettu. Niinpä niin. Kustaa oli aiemmin puhunut, miten siellä vaan juoksettiin edestakaisin, huudettiin, putsattiin paikkoja joka päivä. Metsissä vietettiin kesällä teltoissa viikkokausia. Marssit kestivät koko päivän, joskus läpi yön. Alokkaat pistettiin käymälävuoroihin, ja ne piti tyhjentää joka päivä. Kersantit olivat täysiä mulkkuja, mutta vastaan ei saanut sanoa eikä ruveta mököttämään niin kuin kotona. Ruoka oli mitä oli ja vaatteiksi saattoi hyvällä onnella saada sopivan kokoiset. Onneksi Kari oli saanut evääksi kalakukon ja parin omia villasukkia.
-Tiijäppä tuosta, isä Kaarlo tokaisi äänensävyllä, joka teki tyhjäksi Karin otaksumat nopeasta vuodesta.
He saapuivat asemalle. Laituri oli täynnä muitakin aloittavia miehiä saattajineen. Jotkut olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, jotkut tavanomaisesti. Kari itse oli päätynyt jälkimmäiseen. Ei nyt sentään mistään varsinaisesta juhlatilaisuudesta sentään ollut kyse. Ja hukkaanhan se koreilu menisi viimeistään varuskunnassa.
Varsinkin äideillä tuntui olevan paljon puhuttavaa, vaikka lähtijät itse vain odottivat päästäkseen junan kyytiin ja siten lähtöjännityksestä eroon.
-Tuleha terveenä takas. Tai aenkin täyspiäsenä. Koetahan jos suvena heinään piäsisit, isä sanoi.
Junanvaunu oli tupaten täynnä, ja Kari oivalsi nopeiden syövän hitaat. Hoikkana ja melko notkeana poikana pääsi solahtamaan jonon viereltä mukavalle ikkunapaikalle, jossa oli käsinojakin. Sellaista ei joka istuimella ollutkaan. Joku istuutui hänen viereensä, mutta Kari ei kiinnittänyt häneen. Hän tuijotti ulos ikkunasta aivan kuin taltioiden viimeistä piirtoa myöten viimeiset näkymät siviilimaailmasta muistiinsa.
-Ka, päevee!
Häntä vastapäätä istahti salskeanoloinen vaaleakiharainen kaveri, joka heti saapuessaan tervehti innokkaasti sattuman suomaa matkaseuruettaan. Kiharapää kätteli jokaista, ja kertoi nimekseen Janne. Hänen puheensa oli niin tuttavallista, että Kari alkoi epäillä, tunsiko hän Jannen entuudestaan jostain.
Kari hätkähti ensin, sillä tämän välitön käytös oli hyvin erilaista kuin se, mihin hän oli tuttavapiirissään tottunut. Hän puristi kohteliaasti Jannen kättä.
-Päevee. Minä uon Kari. Vaekka tiällä taijetaankii puhuva vuan sukunimellä. Minä luulen, jotta se kannattaapi oppija ajoissa.
-Tokkiisa nuin, Janne vahvisti. Sanotaan sitte jotta Rahikainen.
-Kaukonen.
Karin ja Rahikaisen vierellä istuneet osoittautuivat nimiltänsä Uimoseksi ja Saastamoiseksi. Savosta olivat hekin kotoisin.
Janne Rahikainen tarkkaili vaunuosastoa ja erityisesti kanssamatkustajiaan katseella, joka Karin silmiin tuntui samanaikaisesti uteliaalta, viekkaalta, epäilyttävältä ja selittämättömältä.
-Mistäs päin työ ootta?
-Karttulastahan minä.
-Ihanko kirkoltae?
-Ee… Sieltä kauvempaa. Kuivaniemeltähän minä.
-Elähän. Rytkösen Simon veljentytärhän se sieltä on. Se on minun äitee.
Kari ei tuntenut ketään Simo Rytköstä, mutta Rahikainen oli jo siirtynyt puheenaiheessa eteenpäin. Hän kaivoi korttipakan taskustaan.
-Veetäänkö venttijä tupakasta pojat?
Toiset suostuivat paremman ajanvietteen puutteessa, mutta Karilla ei raittiina miehenä ollut savukkeita.
-Kyllä minä laenaan, Rahikainen vakuutti. Jos keljusti käyp niin voet maksoo sitte kuha piästään väläjemmille vesille. Vae onkohan sinulla Kaukonen jottain suuhunpantavoo?
Kari mietti hetken kukkoaan mutta tajusi että hänen empimisensä kieli muille, että jotain hänellä oli. Hän oli laskeskellut eväänsä riittävän juuri ja juuri Ylämyllylle asti, mutta mitäs nyt, kun jakajia olisi ainakin neljä ja ties kuinka moni tulisi haaskalle.
Lopulta Kaukonen kaivoi kukkopaketin repustaan, kuitenkin hermostuneesti ympäristöään tarkkaillen, ja aivan kuin hänen levottomuutensa syyn aavistaen nojasi Saastamoinen vähän eteenpäin tarjoten näkösuojaa. Kukko oli jäähtynyt aikoja sitten, eikä siitä enää noussut tuoksua.
He aloittivat venttipelin käyttäen Saastamoisen ja Uimosen matkalaukkuja jonkinlaisena pöytänä. Kari ei ollut hyvä pelaaja, mutta voitti yllätyksekseen pari jakoa. Tunnin pelailun jälkeen huomasi Kari hävinneensä sekä lainaamansa tupakat että kukkonsa Rahikaiselle. Tämä kuitenkin suostui jakamaan saaliinsa pitämällä itsellään puolet, ja loput jaettiin kolmeen pekkaan.
Rahikainen teki matkanteon mukavaksi tarinoillaan. Ne olivat tyyliltään sellaisia juttuja, joita ei Karin kotona olisi pitkään suvaittu. Mutta Rahikaisen pölpötys sai heidät kaikki rentoutumaan ja hetkeksi jopa unohtamaan koko armeijatouhun.
Kari käänsi katseensa ulos junan ikkunasta. Kaunis lopputalven päivä, pieni pakkanen. Olisi ollut täydellinen keli hiihtää. Se toi jälleen armeijan Karin mieleen, sillä armeijassa kuulemma hiihdettiin paljon, ja varmasti talvisota oli entisestään korostanut suksilla kulkemisen tärkeyttä. Olihan Kari hiihtänyt koko ikänsä kuten kaikki muutkin, eikä asia sinänsä ollut merkittävä. Nyt siihen vain sekoittui tympeitä aatoksia odotettavissa olevan asepalveluksen takia. Hän tunsi ikävän muljahtavan tunteen vatsassaan.
II
-Alokkaat! kuului kimeä-ääninen huudahdus linja-autojen vaihteilta. Kari näki siellä harmaaseen univormuun pukeutuneen miehen, jonka pystyyn nostettu käsi viittoi väkijoukkoa kohti. Ihmismassa valui epävarmasti autoja kohti. Aivan kuin he olisivat yhteisessä mielentilassa pelänneet tekevänsä jotain väärin ja joutuvansa vaikeuksiin. Armeijassa kyllä keksittiin, jos jonkinlaisia keinoja asioiden korjaamiseksi – oli aihetta tai ei. Niinpä niin.
Alokkaat nousivat hermostuneesti linja-autoon. Heitä opastanut sotilas mulkoili heitä halveksivasti ja tuimasti. Hieman iäkkäämpi kuljettaja piti tupakkataukoa eikä tuntunut olevan kiinnostunut uusista miehistä. Kummallakin oli kaksi olkaimiin ommeltua väkästä. Jokin arvo se oli, mutta Kari ei millään saanut mieleensä, mikä niistä se oli. Kustu oli usein puhunut kersanteista. Ehkä nämäkin olivat niitä.
Karin matkatoverit olivat kadonneet väenpaljouteen. Bussissa hänen viereensä istuutui uusi kaveri, joka vaikutti olevan toisia vieläkin hermostuneempi. Mies suorastaan vapisi ja puristi nyrkissään palvelukseenastumismääräyksensä ruttuun. Olihan Karikin arvokasta asiakirjaa hipelöinyt useammin kuin kerran matkan aikana ja edellisenä iltana. Eihän sen katoamisella ollut suurta merkitystä. Olihan niillä siellä kopiot, mutta Kari pelkäsi joutuvansa silmätikuksi, jos hänen ensivaikutelmaansa liittyisi moinen hutilointi. Silmätikuksi joutumista piti välttää. Niinpä niin.
Tunnelma oli vielä hermostuneempi kuin junassa, ja sieltä täältä alkoi kuulua puheensorinaa miesten yrittäessä hallita jännitystään tyhjällä höpinällä. Kaukosen vierustoveriinkin tarttui puheripuli, ja tämä hoki höpöttävään tapaan ’tiijetään, tiijetään, tämän tietää, männään vuan, heleppoa’. Pulina ilmeisesti ärsytti heidän matkanjohtajaansa, joka käski tekaistun römeästi heitä tukkimaan turpansa.
-Nyt ollaan armeijassa. Täällä puhutaan vain luvan kanssa ettäs tiedätte!
Ajo vei taajaman ulkopuolelle. Tien päässä odottaisi paljon puhuttu varuskunta-alue, jota yleisesti kutsuttiin Paloaukeaksi. Sillä oli toki virallinen nimensä, jota Kari ei muistanut. Mutta kyllä ne muistuttelisivat ihan riittämiin. Tuntui kuin tämä viimeinen etappi olisi mennyt kuin siivillä. Pian tulivat näkyviin ensimmäiset parakkirakennukset ja päävartio. Se ajettiin läpi ilman tarkastusta, sillä suurin osa sotilaspoliiseista oli määrätty valvomaan järjestystä lääkintäparakkiin. Sen edustalle autot pysähtyivät.
-Ajoneuvosta nouse!
Aliupseerin ääni riipi Karin selkärankaa. Mies oli luultavasti ainoa ihminen maailmassa, joka piti tuosta äänestä, sillä heti kun matkustajat olivat purkautuneet autosta ja asettuneet jonkinlaiseen muodostelmankaltaiseen, tämä jatkoi.
-Siirrytte hyvässä suorassa jonossa tuohon viereiseen parakkiin. Siellä vääpeli ottaa vastaan ilmoittautumiset. Omalla vuorollanne sanotte: Alokas Nönnönnöö ilmoittautuu palvelukseen ja ojennatte palvelukseenastumismääräyksenne.
Joku sai hädin tuskin tukahdutetuksi tirskahduksensa kuultuaan tuon armeijassa käytetyn muka-hauskan yleisnimen. Aliupseeri kuitenkin kuuli äännähdyksen ja jatkoi virallisella viileällä äänellä.
-Leiki on leikitty, alokkaat. Muistakaa hyvällä, että armeijassa on lupa hirnua vain hevosilla. No niin. Onko kysyttävää?
Kukaan ei sanonut mitään. He olivat liian hermostuneita, jotkut jopa peloissaan, kysyäkseen mitään, jos olisivat jotain kysyä osanneetkin. Tuskin kukaan tiesi tarkalleen, mitä tuleman pitää, mutta jännitys sai sanat takertumaan kurkkuun. Kari tunsi päänsä aivan tyhjäksi.
III
Jono valui eteenpäin pari askelta kerrallaan. Paikallaan he eivät pitkään ehtineet seistä, sillä jonon päässä vääpeli hoiti hommansa tehokkaasti ja rutiininomaisesti. Kari oli jonon keskivaiheilla ja odotti vuoroaan. Parakin oviaukko näytti hänestä pelottavan luolan suulta, jonka sisällä vaani jonkinlainen tuntematon vaara.
Astuttuaan sisään hän näki jo vilauksen työpöydästä, jonka ääressä istui iäkäs vääpeli, joka oli kietonut manttelin hartioilleen, sillä avonainen ovi toi sisään ikävää vetoa.
-Seuraava, sanoi vääpeli arkisella äänellä. Sillä oli Kariin rauhoittava vaikutus. Vanhan vääpelin tavanomaisuus teki tilanteesta ikään kuin normaalin, vaikka Kari ei ennen ollut ollut juurikaan tekemisissä valtion virkamiesten kanssa.
Yksi toisensa jälkeen alokkaat kävivät ilmoittautumassa ja allekirjoittamassa jonkun paperin. Vääpelin vieressä istui kirjuri, joka lajitteli palvelukseenastumismääräykset arkistolaatikkoon. Kari oli toistellut ohjeistettua ilmoittautumislitaniaa, ja viime hetkellä hän alkoi pohtia, pitäisikö ilmoittautuminen tehdä tavallisella yleiskielellä. Ei sillä, että Kari olisi kotitaustaansa hävennyt, mutta jotenkin tuntui asiaankuuluvan arvokkaalta yrittää asioida ”puhtaasti”. Elä jiä silimätikuksi.
-Seuraava.
Kari astui ajattelematta pöydän ääreen ja hermostuksissaan suorastaan sysäsi paperinsa vääpelin kouraan.
-Herra viä…v
Kari takelteli siinä määrin, että vääpeli rykäisi tyytymättömänä, ja se sai Karin puuskahtamaan sanansa ulos hätäisesti ja yhtämittaisesti.
-Herra viäpelj. Alokas Kaukonen ilimottauttuu palavelukseen.
Vääpeli tarkisti palvelukseenastumismääräyksen, täytti kantakortin ja osoitti Karille tyhjän ruudun allekirjoitusta varten. Kari kirjoitti nimensä suurella ja kulmikkaalla käsialalla, edelleen levottomana siitä, että oli töpeksinyt heti ilmoittautuessaan ja siitä koituvia mahdollisia seuraamuksia peläten.
-Seuraava, tokaisi vääpeli vain ja niin oli Kari Kaukosen asepalvelus alkanut.
Jatkuu seuraavassa jaksossa.
