Kuka on tuo Kylmä Ämmä
Tervetuloa lukemaan blogiani! Kylmä Ämmä eli kavereiden kesken Kylmis:
31 vuotias nainen, joka on ollut lähes vuoden sairaslomalla. Entinen työnarkomaani joka ei “pikku” kivuista piitannut. Kaiken korjasi burana, epämääräinen uni, liian raju liikunta sekä lähes täysi välinpitämättömyys omaa fyysistä ja henkistä hyvinvointia kohtaan. Pidin itseäni särkymättömänä, vahvana kuin peruskallio ja niin nuorena, että jaksan mitä vain! Kunnes tuli totaallinen romahdus…
Päätin, että on korkea aika alkaa oksentamaan johonkin matkaani kohti kivutonta päivää. Haluan kertoa (hoito)kokemuksistani, hiljalleen alkaneesta elämäntaparemontistani, kivuista, iloista, suruista, masennuksesta, alakulosta, melankoliasta, ärhäkkäästä halusta parantua, lääkkeistä, lääkäreistä, tunteista, toiveista…. Elämää siis siinä kaikessaan; Päivistä jolloin en saa mitään aikaan kivun ja alakulon takia. Päivistä jolloin olen täynnä tarmoa ja päättäväisyyttä. Päiviä joina en kestä ajatusta ihmisistä. Päivistä jolloin kaipaan entistä sosiaalista elämääni ja kierin yksinäisyydessä.
Joku ehkä löytää vertaistukea täältä. Jollakin on ehkä joku tarina minulle ja muille jakaa.
Vinkkejä. Neuvoja. Sen sellaista. Myös tulen taatusti kertomaan täysin aiheeseen liittymättömistä asioista! Noin niinkö kevennyksenä. Pahoittelen jo valmiiksi kielenkäyttöäni, sillä joskus oikeasti ottaa päähän.
Niin mistä se kylmyys on tullut?
Syyskuussa 2014 töissä satutin selkäni. Pää enää kääntynyt, kävely tuntui kivuliaalta, hengitys pisti ja kädet toimivat juuri sen verran, että sain hoidettua työpäiväni loppuun. Kotona vedin kourallisen buranaa enkä aamulla herätessäni päässyt enää ylös. Jalat olivat täysin tauolla. Sain jotenkin hilattua itseni lattialle ja lopulta ylös. Ilmoitin pomolleni, että käyn työterveyslääkäriltä hakemassa vähän lihasrelaksanttia ja buranaa - nyt on vähän jumissa paikat. Tuomio: Lapojen välissä välilevyn pullistuma (ja muutakin tullut sitten siinä sivussa ilmi). Resepteissä hurjia lääkkeitä ja lähete magneettiin sekä neurokirurgille. Olin murtunut. Lopulta hipsin töihin kuin sohvatyynyt hajoittanut koira, anteeksi pyydellen ja sekaisin tuntein sairaslomalappu kourassa. Tästä alkoi pitkä ja kivinen tie - Tai pikemminkin helvetin kuoppainen. Joka kulman takana piikkimattoa ja telamiinoja, korkeita ylämäkiä, joista sitten Mariaanienhautaa myöten on möyritty pohjalla.
Tässä sitä ollaan yhä kahdeksan kuukautta myöhemmin.
En ole saanut kirjoitettua ajatuksiani mihinkään ja olen vain elännyt simpukankuoren sisällä mähmätellen itsekseni. Blogini on päiväkirja, dokumentaario ja muistelua kokemuksista tähän hetkeen asti.
Semmoista. Tervetuloa matkaan!