Uran huippuhetki
Viikonloppuna mulla alkoi taas hiihto-opeilu. Vähän myöhään meni aloitus, kun lomailin melkein koko tammikuun muualla, mutta hyvinhän tässä vielä ehtii. Hiihdonopettajana toimiminen on tapa tehdä harrastuksesta vähän halvempi eli ei sitä ihan oikeasti työksi voi kutsua, ei palkan eikä monenkaan muunkaan asian suhteen. Mutta kivaa se silti on! Kivaa ehkä juuri siksi, että se on kuitenkin enemmänkin vapaaehtoistyötä kuin oikeaa työtä. Vaikka lapsista en muuten niin hirveästi aina välitä, niin hiihtokoululaisina ne on yleensä varsin mukavia. Tykkään siis laskevista lapsista! Viikonlopun hauskin tapaus oli 5-vuotias Maija, joka oli pippurinen tapaus. Olimme olleet ehkä viisi minuuttia yhdessä, kun Maija jo kiukutteli mulle, kun en auttanut häntä pääsemään tasamaalla eteen päin. Autoin, mutta hiljalleen aloin sanoa, että kyllä hänen pitää itsekin opetella, miten tasamaalla liikutaan sukset jalassa ilman sauvoja. Hän kiveen kovaan väitti, ettei hän osaa eikä pysty, mutta minä sanoin, että kyllä pystyy, jos vaan päättää. Hetkeä myöhemmin Maija kulki sukset jalassa tasamaalla eteen päin ja jupisi samalla: "Minä päätän, minä päätän, minä päätän". Muutamaa laskua myöhemmin taito kuitenkin oli taas unohtunut, jolloin otin ryhmäpaineen käyttöön ja osoitin Maijalle häntä pienempää poikaa: "Katso, hänkin pääsee eteen päin ja on sinua pienempi, kyllä sinunkin pitää päästä". Ja taas mentiin hetki eteen päin, kunnes Maija kaatui: "Miksi kaikki muut on minua parempia?" Maija ei ollut mikään tyhmä tyttö. Kysyin häneltä: "Mitäs Maija luulet, miksi kaikki muut on sinua parempia?" Vastaukseksi sain tuhinan kera: "No kun ne on harjoitellut mua enemmän!". Niinpä! Hyvä tyyppi! Hyvin meillä tunti meni! Koko viikonlopun kohokohta oli kuitenkin se, että sain olla Werneri-pupuna!