Joulukalenterific: Sinut vain, ja aikaa (luukku 18)
Tämän luukun sanamäärä: noin 2300
Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.
AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/16800100/chapters/40095218
Luukun summary:
Ulkona alkaa sarastaa aamu. Rahikainen istuu tuolissa Lammion sängyn vieressä. Hän on taipunut huonoon asentoon, nojaa poskeaan patjaan. Yöllä hän torkahti tuoliinsa pariksi tunniksi, mutta enää hän ei osaa nukkua.
Lammio nukkuu ihan hänen lähellään, hengittää rauhallisesti. Nostamatta päätään Rahikainen etsii Lammion käden omaansa. Hän sivelee Lammion ihoa ja tunnustelee vakaata pulssia ranteessa.
***
Luukku 18 - Maanantai ja tiistai
Rahikainen ei osaa odottaa mitään erikoista, kun Lammio soittaa hänelle maanantaina puoli seitsemältä illalla. Hän on käynyt kotoa kassillisen vaihtovaatteita voidakseen asua alkuviikon Lammion luona, ja on juuri ehtinyt heittää kassin makuuhuoneeseen ja pakastepizzan uuniin, kun puhelin värisee taskussa.
Hän vastaa iloisesti, muistamatta edes oikeastaan että Lammionhan pitäisi parhaillaan olla hoitamassa sitä pidätystä. Hän odottaa tavanomaista raporttia siitä, että Lammion on jäätävä vielä hetkeksi ylitöihin, mutta että hän yrittää ehtiä kotiin mahdollisimman pian. Se on kuultu tuhat kertaa, ja Rahikainen on varautunut siihen nytkin, sitä varten hänellä on tietokone mukana. Hän osaa kyllä viihdyttää itseään ylimääräisen tunnin tai pari. Hän on pakannut laukkuunsa myös joulukalenteristaan saamansa yllätykset, uusimpana silkkisen siteen, jolla on tarkoitus peittää silmät. Hän suunnittelee jo, miten voisi odottaa Lammiota sängyssä, päällään vain se side eikä mitään muuta, kun Lammion ääni hätkähdyttää hänet mietteistään.
“Janne”, Lammio puuskahtaa. Hän kuulostaa jotenkin… siltä että häneen sattuu.
“Mitä? Ootko sie okei?”
“Älä hätäile”, Lammio pyytää. Hän kuulostaa purevan hammasta, ja Rahikainen kuulee taustalla sireenien äänen.
“Henrik, mitä vittua.” Rahikainen ei voi sille mitään, että ääneen hiipii pelkoa. Hänen sydämensä hakkaa lujaa, hän tuntee sen sykkeen korvissaan.
“Ei hätää”, Lammio rauhoittelee teeskennellyn tasaisella äänellä. “Ollaan matkalla sairaalaan, minä sain vähän puukosta.”
”Mitä -”
“Mutta ei hätää”, Lammio jatkaa. “Verta tulee aikalailla mutta haava ei ole syvä.”
Linjan toisessa päässä Lammio hengittää tuskaisen pinnallisesti, mutta jatkaa kuitenkin puhumista. “Tikkejä se vaan tarvitsee.”
“Mitä vittuu, oikeesti”, Rahikainen äännähtää. Hän puristaa puhelinta niin kovaa, että se nitisee liitoksissaan, ja hänen omakin hengityksensä kiihtyy, pelosta
Joku sanoo Lammiolle jotain, naisen ääni, ehkä Kotilainen.
“Henrik”, Rahikainen sanoo, ja hänen äänensä on käheä ja pelokas. “Ootko varma -”
“Olen, minulla on hyvä ote tästä ja ollaan kohta perillä - olen ihan kunnossa.”
“Mie tuun sinne sairaalalle”, Rahikainen ilmoittaa samalla, kun laittaa uunin pois päältä ja puoliksi paistuneen pizzan jääkaappiin, ja keräilee taskuihin avaimet ja bussikortin. Hän haluaa nähdä Lammion, heti paikalla. Haluaa katsoa, että ne korjaavat hänet, ja heti sen jälkeen hän haluaa takertua Lammioon ja olla päästämättä enää ikinä irti. Ehkä hän saattaa vaatia selitystä ja olla vihainen, mutta päällimmäisenä hänen mielessään on huoli.
“Tule- tule vain.” Lammio kuulostaa kiitolliselta, ja vittu, hänen äänensä on niin väsynyt.
Jossakin lähellä Kotilainen käskee lopettamaan puhelun.
“Ei hätää”, Lammio yrittää vielä rauhoitella Rahikaista. “Saatiin pidätettyä tekijä kuitenkin.”
Rahikainen naurahtaa, mutta nyyhkäisyksi se lopussa sortuu.
Lammio kuulee sen ja äännähtää surullisesti. “Olen pahoillani. Tiedän että lupasin olla varovainen, minun ei pitäisi huolestuttaa sinua näin -”
“Ei mittään tuollasta nyt, jooko”, Rahikainen keskeyttää. Lammio naurahtaa tukahtuneesti.
”Mie tuun sinne”, Rahikainen lupaa kiskoessaan takkia päälleen. “Koita kestää. Mie rakastan sinnuu.”
“Niin minäkin sinua”, Lammio huokaa. “Nähdään kohta. Älä pelkää.”
Lammio lopettaa puhelun, ja Rahikainen on sillä sekunnilla ulkona ovesta.
*
Ulkona alkaa sarastaa aamu. Rahikainen istuu tuolissa Lammion sängyn vieressä. Hän on taipunut huonoon asentoon, nojaa poskeaan patjaan. Yöllä hän torkahti tuoliinsa pariksi tunniksi, mutta enää hän ei osaa nukkua.
Hoitaja kävi äsken tsekkaamassa tilanteen, ja hymyili Rahikaiselle ymmärtäväisesti, ei onneksi käskenyt häntä siirtymään minnekään. Hänen selkäänsä sattuu, mutta hän on kuolemanväsynyt eikä jaksa nousta tästä.
Lammio nukkuu ihan hänen lähellään, hengittää rauhallisesti. Ei Rahikainen haluaisikaan siirtyä tästä mihinkään. Nostamatta päätään, hän etsii Lammion käden omaansa. Hän sivelee Lammion ihoa ja tunnustelee vakaata pulssia ranteessa.
Ovi käy, ja Rahikainen kääntyy sen verran, että näkee huoneeseen tulleen ihmisen olevan Kotilainen. Tämä tulee sängyn luo ja tönäisee Lammion hartiaa hellästi. Lammio herää ynähtäen jotain.
“Kotilainen”, Lammio tervehtii unisella äänellä. “Huomenta.”
Kotilainen raportoi Lammiolle lyhyesti siitä, mitä nyt tapahtuu. Tekijä on kiinni Lammion ansiosta. Muu ryhmä hoitaa prosessin nyt loppuun. Lammio on pakkolomalla ainakin nyt vuodenvaihteen yli.
“Sarastie sanoi, että katsotaan sitten, kun saat tikit pois”, Kotilainen selittää. “Ja sittenkin kun pääset töihin niin sulle on luvassa pelkkää paperinpyörittelyä ainakin kuukausi.”
“Eikö tuo nyt ole vähän liioittelua”, Lammio kommentoi kuulostaen ärtyneeltä.
Rahikainen huokaisee raskaasti. Hänen puolestaan Lammio saisi pysyä turvallisesti sängyssä seuraavat puoli vuotta. Hän kohottaa viimein päätään ja räpyttelee raskaita silmäluomiaan, kohdistaa väsyneiden silmiensä katseen ensimmäisenä Lammioon.
Lammio hymyilee hänelle ja Rahikainen hymyilee takaisin. Tuntuu niin hyvältä olla tässä lähellä ja nähdä hänen olevan okei. Siinä ei pitäisi enää olla mitään ihmeellistä, mutta myös se tuntuu hyvältä, että Lammio antaa hänen olla tässä ja pitää kädestään kiinni, vaikka Kotilainen näkee.
“Huomenta, prinssi Ruusunen”, Kotilainen virnistää hänelle huomattuaan hänen olevan hereillä.
“Huomenta, Rauli”, Rahikainen virnistää väsyneesti ja heittää Kotilaiselle lentosuukon. Hän hymyilee, kun Lammio nostaa väsyneesti kätensä ja pörröttää hänen hiuksiaan.
“Kerropa vielä miks näin kävi siun vahtivuorollas”, Rahikainen piikittelee Kotilaista.
“Vahtivuorolla?” Lammio pistää väliin, koomisen loukkaantuneena.
“Kerro sinä, miksi poikaystäväsi on niin itsepäinen ja sankarillinen”, Kotilainen tokaisee välittämättä Lammiosta. “Miksi pitää lähteä sooloilemaan ja yrittää taltuttaa veitsen kanssa riehuva nainen yksin?”
“Sanopa se”, Rahikainen murahtaa ja mulkaisee Lammiota, joka huokaisee muka kovinkin kärsivänä.
“Uskokaa tai älkää, mutta en minä tarkoituksella puukotetuksi tullut.”
“No se tästä vielä puuttuskin”, Kotilainen tuhahtaa. “Mä lähden nyt töihin. Pidän sut ajan tasalla, pistän sähköpostilla yhteenvetoa kuhan se saadaan valmiiksi. Mee sä nyt kotiin ja ota ihan rauhallisesti ja yritä parantua.”
Lammio myöntyy vastahakoisesti, ja Kotilainen lähtee.
Rahikainen laskee päänsä takaisin patjalle.
“Halluisitko sie viimeinki selittää miulle kunnol et mitä siel oikein tapahtu?”
Lammio nostaa kätensä silittelemään Rahikaisen hiuksia ja selittää koko tapauksen. Kuinka tämän naisen aviomies oli kuollut vuosi sitten syöpään, kuinka hän oli surusta sekopäisenä etsinyt miehiä jotka muistuttivat tätä. Kuinka hän oli nähnyt heissä rakkaansa ja siksi huumannut heitä ja vain pitänyt luonaan, kuvitellut heidät miehekseen. Baarin pojat olivat osuneet ulkonäöllisesti liiankin lähelle, mutta naisen mukaan heistä toinen oli ollut paskiainen, ei niin kuin hänen Mironsa. Poika oli ilmeisesti lähennellyt väkisin jotain toista naista, ja sitä tekijä ei ollut kestänyt. Sitä, että sellainen sai elää kun Miron tapainen hyvä ihminen ei. Hän oli raivostunut ja iskenyt sitten linkkuveitsellä. Sillä samalla, jolla hän iski myöhemmin Lammiotakin yrittäessään karata häntä pidättämään tulleelta poliisipartiolta.
"Hän yritti karata parvekkeen kautta. Minä sain hänet kiinni, mutta otin siinä vähän osumaa itsekin."
"Nyt ei oo sen aika, mut sitten ku sie oot vähän paremmassa kunnossa niin mie halluun puhhuu tuosta siun sankarikompleksistas."
Lammio pyöräyttää silmiään kuin ei näkisi tässä mitään ongelmaa, ja Rahikainen huokaisee syvään. Ei Lammio itsetuhoinen ole, mutta hänellä on tapana laittaa lyönsä ja oikeuden toteutuminen kaiken edelle, myös oman turvallisuutensa. Siitä on tosiaan pian pakko käydä jonkinlainen vakava keskustelu, vaikkei Rahikainen odotakaan sitä ollenkaan innolla.
Lammio pitää tärkeänä vain sitä, että nainen on nyt säilössä ja odottaa analyysia ja oikeuden päätöstä siitä, päätyykö vankilaan vai psykiatriseen hoitoon. Lammio makaa sairaalasängyssä pitkä rivi tikkejä kyljessään ja käyttäytyy, kuin se olisi vain välttämätön paha.
Rahikaista puistattaa. Hän kääntää päätään ja vilkaisee Lammiota. Hän näyttää pieneltä ikävän värisessä sinisessä sairaalakaavussa peiton alla. Hänen kasvonsa ovat kalpeat, ja silmänalusensa tummat.
Mitä jos hän olisi loukkaantunut pahemmin? Tai mitä jos hän makaisi siinä vaikka syövän takia? Kestäisikö Rahikainen sen jotenkin, vai sekoaisiko hän samalla tavalla kuin se nainen?
Hänen ajatuksensa keskeytyvät, kun hoitaja tulee huoneeseen. Hän tervehtii Lammiota iloisesti ja siirtää peittoa ja kaapua syrjään sen verran, että pystyy käärimään haavan päältä siteet pois ja tutkimaan tikkejä.
“Nämä näyttää oikein hyviltä. Olet vapaa lähtemään kotiin, kunhan pidät huolta, ettet riehu niin, että haava aukeaa. Sun pitäs lähteä taksilla tai jonkun muun kyydillä, itse sä et saa ajaa kun sut on pumpattu aika täyteen kipulääkkeitä.”
Rahikainen on helpottunut, sillä tuo kuulostaa ihan hyvältä. Onneksi kyseessä ei ole syöpä tai mikään vakava vamma, joka pitäisi Lammion sairaalassa kauemmin.
Hoitaja varaa Lammiolle ajan tikkien poistoon 28. päivä. Kuulemma se hoituu ihan yhtä hyvin välipäivinä kuin normaalinakin arkena. Hän varmistaa vielä, ettei heillä ole mitään kysymyksiä, ja jättää heidät sitten kaksin.
“Mennäänkö kottiin?” Rahikainen kysyy.
“Mennään.”
Lammio vaihtaa siviilivaatteet päälleen, hitaasti ja hiljaa kivusta sihahdellen mutta ilman apua. Hän valittaa voivansa myös kävellä aivan hyvin, mutta Rahikainen ei ota sitä kuuleviin korviinsa, vaan auttaa hänet pyörätuoliin ja kärrää hänet autolle. Lammio oli eilen antanut autonsa avaimet Sinkkoselle, joka on käynyt ajamassa auton työpaikalta tänne.
Rahikainen laittaa radion hiljaiselle ja ajaa Lammion kotiin. Hänkin on oikeastaan liian väsynyt tähän, mutta matkaa ei onneksi ole paljon. Lammio nojaa ikkunaan uupuneena ja kalpeana, mutta hengissä. Rahikainen laskee kätensä hänen polvelleen ja silittää housunkangasta peukalollaan. Lammio hymyilee hänelle väsyneesti ja nojaa sitten päänsä taaksepäin ja sulkee hetkeksi silmänsä.
Rahikainen antaa hänen levätä, ja Lammio näyttää olevan jo lähes unessa, kun hänen puhelimensa soi. Hän hätkähtää hieman ja etsii sen takkinsa taskusta.
“Hei, äiti”, hän vastaa.
Oho. Rahikainen ei olekaan koskaan nähnyt Lammiota silloin, kun tämä on äitinsä kanssa tekemisissä. Hän pitää katseensa tiessä, mutta kuuntelee tarkasti keskustelun sitä puolta, jonka pystyy kuulemaan. Vaikka Lammio yrittää peittää sen, hänen äänensävynsä on hiukan harmistunut, ja Rahikaien ymmärtää miksi. Tämä soitto tulee hiukan huonoon aikaan ja ilmeisesti aivan odottamatta.
Rouva Lammio taitaa kysyä jotain, sillä Lammio vastaa, “En kumpaakaan. Olen pahoillani.”
Hän kuuntelee hetken ja huokaisee. “Töissä sattui... pieni haaveri.”
Rahikainen pärskähtää naurusta, jossa on enemmän epäuskoa kuin huvittuneisuutta. Ilmeisesti Lammion äitikään ei ota asiaa huumorilla.
“Ei mitään vakavaa!” Lammio yrittää selitellä. “En vain oikein voi matkustaa nyt.”
Niin, totta. Hänen ei todellakaan pidä nyt lähteä Helsinkiin. Toisesta päästä kuuluvasta puhetulvasta päätellen Lammion äiti ei ole aivan samaa mieltä.
“Kyljessäni on seitsemän sentin viiltohaava. En ole lähdössä mihinkään”, Lammio ilmoittaa. Hänen äitinsä on hetken aikaa hiljaa, sitten ilmeisesti kysyy tarkennusta.
“Pelkkä lihasvamma, ei vahinkoa sisäelimille, ei suurta verenhukkaa”, Lammio selittää. Hänen äänensä on pelottavan tyyni ja selitys kliininen. “Minulla on pitkä rivi tikkejä ja pidempi lista lääkkeitä, mutta muuten kaikki on kunnossa.”
Rahikainen tuhahtaa sanoille, eikä Lammion äitikään taida niitä suuremmin arvostaa.
“Et -” Lammio sulkee silmänsä tuskastuneena. “Äiti. Teillä on jo koko loma suunniteltuna.”
Rahikainen vilkuilee häntä ajamisen lomassa. Lammio kiistelee äitinsä kanssa hetken, ja joutuu lopulta myöntymään ilmeisesti siihen, että rouva Lammio tulee itse käymän Tampereella, kun kerran hänen poikansa ei pääse Helsinkiin. Lammio saa hänet kuitenkin varaamaan hotellihuoneen sillä verukkeella, että hänen sohvallaan on muka huono nukkua, vaikka Rahikainen tietää sen olevan oikeastaan yllättävän mukava. Rahikainen kuitenkin ymmärtää että Lammio tarvitsee yksityisyyttään, eikä hänen äidillään ole rahasta puutetta. Hotellissa yöpyminen tuskin on hänen äidilleen mikään ongelma.
“Hyvä on”, Lammio myöntyy johonkin, mitä hänen äitinsä sanoo. “Nähdään sitten. Niin sinäkin.”
Hän lopettaa puhelun ja huokaisee syvään, sulkee silmänsä väsyneenä.
“Minun äitini aikoo nyt tulla tänne”, hän sanoo. “Hän tulee joulupäivänä ja on yön tai kaksi. Isä ei ehdi.”
Viimeisen lauseen kohdalla hän näyttää samaan aikaan sekä helpottuneelta että pettyneeltä. Rahikainen laskee taas käden hänen reidelleen ja silittää rauhoittavasti.
Hänen ei pitäisi, mutta Rahikainen suree vähän heidän yhteistä Joensuun reissuaan, jota nyt ei varmastikaan tapahdu. Lammion olisi hyvä nyt vain olla ja levätä, eikä matkailla ympäri maata. Kyllä hän ehtii tavata Rahikaisen perheen myöhemminkin.
He alkavat olla lähellä määränpäätään. Rahikainen kaartaa Lammion kotikadulle.
“Halluutko, että mie vien miun tavaroit pois siun luota?” Hän kysyy kääntyessään nelikerroksisen talon pihaan. Hänen vaatteita asuu Lammion kaapeissa ja hänellä on keittiössä oma muki, joka ei sovi Lammion kirkkaanvalkoiseen ja kalliiseen astiastoon. Kylpyhuoneeseen on jäänyt hänen hiusvahapurkkejaan ja Tom of Finland -pyyhkeitä. Jos lammion äiti näkisi kaiken sen, näkisi kuinka heidän elämänsä sekoittuvat yhteen Lammion asunnossa, hänelle olisi varmaan aika selvää, mitä on meneillään.
“Minä…” Lammio aloittaa, jää hetkeksi miettimään näyttäen ahdistuneelta.
“Älä vie niitä.”
Rahikainen pysäköi auton ja sammuttaa moottorin. Hän kääntyy katsomaan Lammiota, joka puree huultaan ja tuijottaa kiinteästi ulos tuulilasista.
“Ootko varma?” Pieni hymy uhkaa hiipiä Rahikaisen kasvoille, mutta hänen on pakko vielä varmistaa.
“En ollenkaan”, Lammio huokaisee. “En tiedä onko tässä nyt mitään järkeä. En tiedä, miten ikinä osaisin kertoa hänelle suoraan… mutta jos hän kysyy, niin ehkä minä sitten. Kerron.”
Rahikainen nostaa kätensä koskettamaan Lammion kasvoja, sipaisee kalpeaa poskea hellästi peukalollaan. Hän on niin ylpeä; hän ei olisi koskaan osannut odottaa, että Lammio olisi näin rohkea. Ei olisi edes osannut toivoa sellaista.
“Isälle en… Jos äiti kertoo, niin sitten kertoo, mutta minä en…”
Rahikainen siirtää kätensä Lammion poskelta niskalle, silittää lyhyitä hiuksia siellä.
“Ihan siun tahtiin. Jos et pysty niin sitte ei, vaikka koskaan. Mie tiijän, millanen ihminen se on.”
Lammio nyökkää surumielisesti hymyillen.
“On niin typerää miten minä kuvittelen, että jos vain odotan tarpeeksi kauan, hän muuttuu ja päättää, että tämä on sittenkin normaalia ja okei ja sitten minä voin rauhassa tulla kaapista ja sitten kaikki on maagisesti kunnossa.”
Hänen ääneensä hiipii vanhaa katkeruutta. “Vaikka tiedän aivan hyvin, ettei se mene niin. Olen odottanut sitä viisitoista vuotta, eikä hän ole sinä aikana muuttanut kantaansa ollenkaan, vaikka olen yrittänyt puhuakin siitä.”
Rahikainen huokaise ja ottaa Lammion kasvot käsiinsä, painaa heidän otsansa yhteen.
“Mie rakastan sinnuu”, hän kuiskaa. “Rakastasin vaikka sie et ikinä kertos meistä kellekään.”
Lammio hymyilee ja nojautuu painamaan pehmeän suudelman Rahikaisen huulille.
“Auttaisitko minut ylös?” Lammio kysyy hiljaa ja puoliksi surkeana ja puoliksi ärtyneenä. Häntä selvästi häiritsee olla näin heikkona jonkun toisen nähden. Toisaalta kertoo paljon, että hän oikeasti pyytää apua ja antaa Rahikaisen auttaa, eikä pakota itseään selviämään yksin.
Rahikainen auttaa Lammion ulos autosta, ja tukee häntä hellästi kun he kävelevät sisälle ja hissiin. Huomenna hän voi käydä ostamassa Lammiolle lääkkeet, tämän illan hänen pitäisi selvitä niillä mitä on valmiiksi. Migreenin takia hänellä on aina kotona valmiina kunnon arsenaali lääkkeitä.
Rahikainen vie Lammion suoraan makuuhuoneeseen ja auttaa hänet istumaan sängyn reunalle. Keskivartaloa liikuttavat liikkeet tekevät selvästi kipeää, vaikka Lammio pureekin hammasta sanomatta mitään.
Rahikainen auttaa takin pois Lammion päältä ja polvistuu sitten hänen eteensä riisumaan hänen kenkänsä. Availee nauhat kaikessa rauhassa ja sipaisee ohimennen Lammion nilkkaa sormillaan. Se aiheuttaa tuskin huomattavan värähdyksen, joka hymyilyttää Rahikaista. Hän laskee hetkeksi leukansa Lammion polvelle ja katsoo leikkisästi ylös hänen kasvoihinsa.
“Jos siula ei olis tikkejä, nii mie ottasin poskeen just nyt", hän mietiskelee ääneen ja silitää hellästi Lammion reiden sisäpintaa. "Nyt en vuan uskalla riskeerata ku sie oot menny satuttaa ittes, ettei vuan käy pahemmin.”
“Älä viitsi kiusata”, Lammio tuhahtaa ja työntää Rahikaista kevyesti poispäin. Hän nauraa ja menee kiltisti, nappaa Lammion kengät mukaansa ja vie ne eteiseen. Hän hakee samalla keittiöstä lasillisen kylmää vettä ja tuo sen sekä särkylääkkeen Lammiolle. Tämä nielaisee lääkkeen helpottuneen näköisenä ja käy sitten irvistäen pitkäkseen sänkyyn.
Rahikainen vaihtaa päälleen pehmeät kangashousut ja vanhan harmaan paidan, ja sujahtaa itsekin peiton alle Lammion viereen. Hän kierähtää Lammion lähelle ja kerää hänet hellästi aivan lähelle, siihen rintaansa vasten.
Heidän nilkkansa lomittuvat peiton alla, ja Lammio tuntuu lämpimältä Rahikaista vasten. Rahikainen laskee kätensä Lammion rinnalle, sydämen päälle. Se sykkii vahvana, tasaisesti ja rauhoittavasti. Rahikainen yrittää rauhoittua ja uskoa, että Lammio on kunnossa eikä heillä ole enää mitään hätää.
