Mandelan perintö
“Maa kuuluu kansalle!” jyrisee televisiossa Jacob Zuma, Etelä-Afrikan kiistelty presidentti. Apartheidin päättymisestä on yli 20 vuotta, mutta etninen tausta määrittelee valtaosaa kansasta aivan kuten ennenkin. Pohdin vaan että eikö ne valkoiset maanomistajat ole ihan samalla tavalla Zuman kansaa kuin mustatkin. Me istuttiin baarissa Cape Townissa ja meidän vieressä oli pari tummaihoista miestä viettämässä iltaa. Paikalla oli myös valkoinen afrikaaner, buuri, joka aivan ympärikännissä heitti ensin mustille syyttävästi “tekin äänestätte varmasti Zumaa”. Tästä herrat ottivat melkoisesti lämpöä, joten buuri päätti heittää vielä vettä myllyyn ja kutsui miehiä sanalla “kaffer”, jossa on todella vahva apartheidin maku ja joka on Etelä-Afrikassa pahin mahdollinen loukkaus mustia kohtaan (niin paha ettei sitä sivistyneet ihmiset halua sanoa edes ääneen). Buuri heitetään baarista ulos (baarimikko on valkoinen nainen), ja hän lähtee autolla itse ajaen pois, vaikka hädin tuskin pysyy pystyssä. Etelä-Afrikka on äärimmäisyyksiä täynnä. Se on ihana, täynnä uskomattomia paikkoja. Cape Town on ihana, kaikki on mieletöntä, mutta pinnan alla täällä on ihan valtavia ongelmia. Niin suuria että sitä väkisin miettii voiko Mandelan unelma kansojen tasa-arvoisesta valtiosta koskaan toteutua.
Jeffreysbayssa ei tullut surffia. Maailmanluokan surfmestassa meri oli täysin aalloton. Huoltoaseman tankkaaja (täällä joka paikassa auto tankataan sulle ja samalla pestään tuulilasi ja tarkastetaan öljyt ja nesteet, pienen tipin toivossa) kysyi meiltä onko käsityksemme Afrikasta muuttunut täällä ollessamme. Jutusteltiin ja hän kertoi, että välillä kohtaa ihmisiä jotka luulevat tullessaan Etelä-Afrikkaan että ihmiset edelleen kulkevat alasti norsujen keskellä ja tanssivat sadetansseja. Naurettiin porukalla ajatukselle. Me jatkettiin matkaa kohti länttä ja yövyimme Witsand nimisessä pienessä rannikkokylässä. Seuraavana aamuna reitti vei Agulhasiin, Afrikan mantereen eteläisimpään pisteeseen. Ajoimme pikkutietä ja matkalle osui kohta jossa joen yli ei oltu rakennettu siltaa, vaan rannassa oli vaijerissa kiinni oleva ponttoonilautta, ja kolme mustaa miestä lihasvoimin siirsi lautan autoineen toiselle rannalle.
Viereisellä rantatontilla valkoihoinen isäntä ajoi istuttavalla ruohonleikkurilla kartanonsa pihaa. Hyvin hämmentävää, hyvin kahtia jakautunutta. Agulhas oli tuulinen ja kallioinen paikka. Mielenkiintoista, että sieltä eteenpäin on pelkkää merta etelämantereelle asti! Reitti Agulhasista Hermauksen kautta Kapkaupunkiin oli todella kaunis ja me kuvattiin hyvää settiä autosta ja komea auringonlasku.
Kapkaupungissa (Cape Town, Kaapstad) asuu mun kaveri Leevi ja hän ystävällisesti majoitti meidät muutamaksi yöksi. Leevin ja sen kämppiksen Johanin kanssa puuhailtiin viimeiset afrikkapäivät. Käytiin viininmaistajaisissa, kaupungin ulkopuolella kun on mielettömiä viinitiloja. Mukana oli myös eräs eteläisen Afrikan alueella toimiva diplomaattiaseman omaava EU:n työntekijä. Herra oli monessa sopassa keitetty ja valtavasti tietoa omaava tyyppi, mutta aika kyyninen eikä hänen maailmankuvansa ollut ainakaan liian lohdullinen. Toki mun omatkin asenteet ja ajatusmaailmat ovat muuttuneet valtavasti kehitysmaissa reissatessa, eikä todellakaan pelkästään positiivisemmiksi. Toimenkuva hänellä vaikutti olevan pitkälti raporttien kirjoittamista (sanahelinää) ja turhissa kissanristiäisissä juhlimista. Miehelle oli tarjottu täällä tilaisuutta ruveta mukaan pimeään timanttibisnekseen, niiden salakuljetus (kuten kaikenlainen muukin epämääräinen) kun on Afrikassa diplomaattisuojan turvin melko yleistä. Oli kuulemma kieltäytynyt tarjouksesta.
Yksi päivä vietettiin Boulders Beachillä, missä pesii joukko afrikanpingviinejä. Pingviinit ovat tosi kesyjä, ja ne kulkevat rannalla ihmisten seassa ja paikoin jopa pesivät talojen alla. Samalla reissulla käytiin katsomassa hyväntoivonniemeä, joka oli tärkeä paikka löytöretkien aikaan, ja josta oli nyt mielettömät maisemat valtamerelle.
Cape Town oli Etelä-Afrikan ensimmäinen paikka, jonne eurooppalaiset perustivat siirtokunnan, se kun sijaitsi puolivälissä laivareitillä Euroopasta Intiaan. Maata hallitsivat vuoroin hollantilaiset ja britit, ja hollantilaisten jälkeläiset, afrikaanerit eli buurit muodostavat melko pienen mutta taloudellisesti merkittävän väestönosan edelleen. Afrikkalaisten lisäksi maassa on runsaasti aasialaistaustaisia, joita siirtomaa-aikana tuotiin orjiksi. 1948 valkoinen hallinto aloitti apartheid- eli erottelupolitiikan, joka voimakkaasti suosi valkoihoisia. Eri “rodut”, valkoiset, mustat, aasialaiset ja “värilliset” asutettiin omille alueilleen ja heillä oli erilliset palvelut, työt oli jaettu etnisen taustan mukaan ja ei-valkoisten liikkumista rajoitettiin kaikin keinoin. Tutustuimme aiheeseen District Six museossa, joka ei tosin ollut niin vaikuttava kuin oletin, mutta antoi hyvin kuvaa miten järjetön systeemi oli. Kansainvälisestä painostuksesta huolimatta järjestelmä oli toiminnassa vuoteen 1991, ja vasta 1994 maassa järjestettiin ensimmäiset koko kansan vaalit jotka tietysti voitti Nelson Mandela.
Mandela johti maata kohti autuasta tulevaisuutta, mutta nyt kun kansakunnan isää ei enää ole, maa hakee suuntaansa. Valkoiset omistavat edelleen lähes kaiken viljelymaan, apartheidin aikaiset townshipit, mustien slummit, ovat edelleen valtavia ja esimerkiksi Cape Townin ympärillä on aaltopeltihökkeliä kymmenien kilometrien säteellä. Maan presidentti Zuma rypee korruptioskandaaleissa ja poliittinen eliitti suhmuroi minkä kerkeää. Maa on raiskaustilastojen kärjessä, maassa raportoidaan kymmeniä tuhansia raiskauksia vuodessa ja sen uskotaan olevan vain jäävuoren huippu. Väkivaltarikokset ovat järkyttävää luettavaa ja tuloerot täysin käsittämättömiä, edelleen pitkälti ihonväriin perustuen. Zuma uhkailee valkoisia maareformilla, mutta kysymys kuuluu, miten maat voi jakaa uusiksi, kun valkoiset omistavat ne kuitenkin täysin laillisesti? Maassa tapahtuu jonkin verran valkoisiin maanviljelijöihin kohdistuvia suoranaisia teloituksia, joissa entiset työntekijät tai rikolliset mestaavat tilallisia. Netistä löytyy näistä todella järkyttävää materiaalia, ja ne tietysti ruokkivat entisestään turvattomuutta, yksityisien vartiointifirmojen valtaa (niillä on enemmän kapasiteettia kuin maan poliisilla), aseistautumista, muureja, syrjintää ja rasismia…
Kiipesimme vielä Kapkaupungin tunnetuimmalle nähtävyydelle eli Table Mountainille. Johan väitti, että vaikein polku pöytävuorelle oli hänelle tuttu, mutta kun jyrkimmissä kohdissa piti kiivetä ketjuista ja kahvoista tukea ottaen, selvisi että mies olikin mennyt eri reitin…
Onneksi päästiin ylös ennen pimeää, ja tultiin mukavasti gondolilla alas niinkuin kunnon turistit. Maisemat reitiltä ja ylhäältä olivat tietty ihan uskomattomat! Tämä reissu oli tässä, ei kun uutta suunnittelemaan!
Timo & Sami