Kuvittelin katkaisseeni välit demoniin called mama.
Vähän taustaa..
Kolme viikkoa eroni jälkeen, kuulin hänen kertoneen täysin kuviteltuja asioita minuun ja entiseen puolisooni liittyen. Kuten, että he olivat olleet keskenään yhteydessä ja keskustelleet minun käytöksestäni. Elämäni oli tuon kuullessa eron jälkeen…
Ei mikään sellainen teksti mitä yleensä löytyy narsisteista. Mutta hyvä artikkeli ja saa miettimään.
Huomaan kuten muidenkin tekstien perusteella, että menneisyydestäni löytyy jopa entisistä parhaista ystävistä ihmisiä, joilla on näitä artikkelissa mainittuja narsistisia piirteitä, vaikken ketään syytä narsistiksi (paitsi isääni, mutta se on toinen juttu). Jokaisella meillä on narsistisia piirteitä, eikä se tee kenestäkään narsistia. Toisilla niitä piirteitä on enemmän ja vahvemmin, toisilla heikommin. Ja terveellä ihmisellä niitä todellakin on, mutta ne eivät hallitse elämää kuten narsistilla. Minusta on useampi läheinen sanonut, että minä itse asiassa ENEMMÄNKIN TUON esille muissa vahvemmin narsistisia piirteitä, kuin olisin muita kohtaan itse narsistinen… Sekin kertoo paljon minusta.
Tämä on epätoivinen vuodatus viime vuoden lopulta. Osan allekirjoitan ja osaa en enää. Tekstin tarkoitus EI ole loukata ketään!
PS. Muokkasin tekstiä hieman ja mm. poistin erään paljastuksen, joka ei loppujen lopuksi kovinkaan merkittävä ollut tämän tekstin sisältöä ajatellen...
Olen viimeisten kuukausien aikana ruvennut miettimään omaa käytöstäni ihan todenteolla. Voin myöntää, että olen ihan ymmälläni. En tiedä mikä minua vaivaa. Tai sitten enhalua tiedostaa ongelmaani.
Minä toivon sydämmestäni, että tämä blogimerkintä herättäisi pienen keskustelun narsismista!
Olen huomannut sen, että minun käyttäytyminen on muuttunut radikaalista siitä mitä se on ollut. Ennen minä olin hyvä ihminen. Minä uskallan myöntää sen, koska näin minulleon sanottu.
En ole enää. Eilen kyselin teiltä, voiko narsisti tajuta olevansa narsisti. Aika moni oli sitä mieltä että voi.
Olenko siis narsisti? Hyvin todennäköistä on, että olen.
Minulla on ollut todella hyvä lapsuus. Äitini on huolehtinut minusta todella hyvin kuten myös isänikin. Mikä siis aiheuttaa tämmöisen käytöksen, ja varsinkin niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat pyrkineet tekemään lapsuudestani hyvän ja antamaan mahdollisimman paljon hyviä eväitä, jotta pärjäisin elämässäni?
Luin, että narsismi viittaisi joko lapsuuteen tai nuoruuteen. Korjatkaa jos/kun olen väärässä!
Lapsuus on poissuljettu, joten enää voin tarkastella nuoruuttani, siis ikävuosiani 13 - 20 (13-22).
Minua alettiin jo oman itsekriittisyyteni takia hyljeksimään, kun olin kutosella. Lopulta minut hylättiin yläasteelle mennessä, jolloin "kaverit" saivat uusia ja parempia.
Tilanne meni siihen, että "kaverit", joita olin pitänyt kavereinani kääntyivät nyt minua vastaan. Eli suomeksi, minua koulukiusattiin entisten kavereideni taholta.
Voiko tämä laukaista narsismin? Mutta miksi uhreina ovat vanhempani? Äitini yritti parhaansa saada lopetettua koko touhun ja onnistuikin siinä melkein. Nyt en syytä äitiäni, vaan sanon sen, että koulukiusaaminen on todella vaikeaa lopettaa. Jopa opettajat (tosin omia opettajiani ei kiinnostanut...) itse ovat varsin voimattomia sen edessä. Tämä meni sitten eräänlaiseen kostokierteeseen, eli minusta alettiin levitellä juoruja, jotka oli vääristelty menneistä. Pahimmillaan puhelinnumeroni pistettiin yleiseen jakeluun ja sain soittoja tyyliin "Onko tämä Riston hautaustoimistolla" yms.
Puhelinnumeroni vaihdettiin ja se soittelu jäi siihen. Jos vanhempiani ei olisi kiinnostanut tämä, olisivatko he puuttuneet, tai yrittäneet edes mitään? En usko.
Toki itse kiusaaminen jatkui epämääräisenä juoruiluna aina ysille saakka, jonka jälkeen tiemme erkanivat.
Voisiko narsismini johtaa tuosta? Onko mieleni tiedostamattani katkera vanhemmilleni kun eivät saaneet kiusaamistani loppumaan? Onko tämä edes mahdollista?
Voiko narsismini syntyyn vaikuttaa aikani amiskassa.
Kesällä 2009, tarkemmin 12. kesäkuuta 2009, postilaatikkoon kilahti ilmoitus. Se ilmoitus sisälsi tiedon, että olen päässyt opiskelemaan media-assistentiksi. Jihuu. Riemu oli katossa.
Mutta.
Kuinkas ollakaan. Osa ihmisistä, joiden kanssa minulla aina oli ollut pientä kärhämää, seurasivat mukanani. Ja itseasiassa "ystävystyin" erään näiden kanssa.
Kaksi ihmistä jotka olivat yläaste aikoina nokitellut keskenään olivat nyt kavereita... Mitä ihmettä?
Onko maailmankirjat sekaisin? Kyllä olivat.
Meidän "kaveruus" oli sitä, että harva se päivä oli erimielisyyksiä, ja pahiten hänen hampaisiinsa tuntui joutuvan senaikainen mieltymykseni Black Metallia kohtaan. Ja aika-ajoin tuli kuittailua yläaste ajoista. Kait me pari kertaa meinattiin lähteä ihan turpakäräjille, kun minä halusin tehdä toisin ja hän toisin. Heh.
Aika monesti hyökkäys tuntui tulevan sieltä taholta, ja kesällä 2011 minulla kilahti mielessä. Olin todella vihainen tälle kyseiselle henkilölle mielessäni. Syyllistin jopa manipuloinnista parhaimmillani.
Pidin häntä manipuloijana koska olin jättänyt raskaan musiikin ja vaihtanut "kevyempään", sekä hylännyt lopullisesti yläaste aikojeni kaverit. Onko tässä syy narsisimille,
vai olinko narsistinen jo tuolloin?
Toki, minut "pakotettiin" ottamaan myös possunuharokote, jonka seuraukset oli sitten ne, että pidin vanhempiani alistajina, kunnes tajusin kesän 2010 alussa, että ei tämä nyt näin mene... Oliko pelkästään jo vuonna 2009 narsismista viitteitä? Olin tuolloin alaikäinen, joten rokote oli pakollinen ikäisilleni.
Paljon hyvääkin mahtui amiskan aikoihin. Sain ensimmäisen todellisen naispuolisen ystävän. Sen suhteen ylläpitämiseen minulla oli todella paljon intohimoa, ja satsasin aikaani todella paljon. Ne oli mahtavia aikoja, ja muistelen niitä edelleen todella lämmöllä.
Noh, tilanne kärjistyi marraskuun lopulla 2010, kun jotain epämääräisen vitsin lohkaistua, luulin suututtaneeni hänet. Lopulta tämä johti siihen, että en puhunut hänen kanssaan moneen viikkoon. Näiden viikkojen aikana elämässäni alkoi todella pitkä ränni.
Rakkausmurheet, autokoulu, äidin sairastuminen, alkaisiko tässä olla jo paketti koossa, miksi pää meinaa levitä.
Ystävälläni meni hermot ja aika suorasukaiseen sävyyn ilmaisi mielipiteensä tilanteestani itsenäisyyspäivänä 2010. Suutuin. Ja mustaksi muutuin. Ystäväni pyysi anteeksi minulta käytöstäni ja annoin, mutta jonkun syyn takia en enää halunnut olla hänen kanssaan...
Alamäkeni jyrkkeni entisestään.
Vuosi vaihtui 2011 ja olin jo aikamoisen löylytyksen käynyt henkisesti. Vain muutama päivä ennen joulua äitini oli kuolla, kun lääkäri oli tehnyt virhediagnoosin.
Vuosi 2011 toi paljon uusia murheita. Autokoulu ei mennyt ollenkaan niin niinkuin sen olisi pitänyt mennä. Vanhempani yrittivät auttaa parhaansa mukaan, mutta minä en sitä apua suostunut ottamaan vastaan. En jaksa käydä tätä asiaa enää läpi.
Nämä asiat kummittelivat todella pitkään. Jopa ihan vuoteen 2012 asti!?!?!?!?
Yritin vuoden 2011 aikana monta kertaa elvyttää "tuhoutunutta" ystävyyssuhdettani, mutta vastaus oli varsin nuivaa. Toki yritykseni tapahtuivat netissä. Jokaisesta "epäonnistumisesta" katkeroiduin lisää. Lopulta olin niin katkera ja v*ttuuntunut, että syytin häntä mielessäni kaiken sen kauniin pilaamisesta...
Voin siis sanoa, että vuosi 2011 meni tämän takia pilalle... Oman käytöksen takia, vaikka olisin voinut tehdä asiat toisin... :(
Voisiko tässä olla jo jotain narsismin pirteitä? "Syyllistää" ihmisiä olemattomista?
... Itsehän en koskaan ole tehnyt mitään... Hehheh.. Huono vitsi
Vuonna 2012 tämä kyseinen ihmissuhde taas elpyi ja juteltiin hetken aikaa, mutta koin, että hän ei välttämättä jaksaisi koko ajan höpötellä minun kanssani, joten päätin antaa hänen "mennä"...
En tiedä... Pahimillaan vuoden 2012 aikana syytin äitiäni unelmieni pilaamisesta, kun hän halusi minut terapiaan... Että joo...
Parhaimmillani taisin vetää jo herneet siitä nenään, kun minua pidettiin omahyväisenä. Uskon, että omahyväisyydelläni tarkoitetaan niitä menneiden virheiden kaivelua tai keksimistä. Taisin kait kuitata koko homman tylysti olankohautuksella... Varsin narsistista...
Nyt vuosi 2013 syksyn osalta on ollut varsin riitaisa. Varsinkin Rockyn kuoleman jälkeen.
Erehdyin viikkoa ennen Rockyn kuolemaa "työpaikallani" puhumaan eräänlaisessa haastattelussa yli-innokkaalle sossutantalle siitä, mitenkä minun ja vanhempieni välit ovat niin "huonot". Totuushan on siis se, että minulla ja äidilläni oli siihen mennessä pieniä erimielisyyksiä, jotka kuuluvat elämään. Nämä minä olin tulkinnut väärin.
Tämä yli-innokas sossutantta keksi sitten siitä, että minulla on huonot olot kotona (ja yrittää nyt siis savustaa minua pois sieltä!!!)
Parhaimmillaan tämä meinasi jo ottaa kotiin yhteyttä!!!!
Onko tässä jotain narsistisia piirteitä? Vatvoa mitättömiä asioita, jotka kuuluvat elämään tai syyllistää epämääräisistä asioista toisia ihmisiä???
Nyt tämä tilanne on se, että olen mukavassa riidassa isäni kanssa, ja välit saattavat nyt olla aika katkeamispisteessä kumpaankin. En toivo tätä!!! Oikeasti!
Käytökseni on aiheuttanut harmaita hiuksia... Tämä ei ole normaalia ollut.
Jotain vikaa minussa täytyy siis olla. Ei tämä voi mennä näin!!
Onko nuoruusaikani saanut tämä aikaan, vai mikä tässä mättää!?!??!?!!!
Tukinetistä kyselin asiaa jossa todettiin, että minulta löytyy kyllä tekstin perusteella empatiakyky...
Mutta sitten kun rupeaa ajattelemaan, niin netissähän voi kirjoittaa ihan mitä vain, netissä voi antaa itsestään täysin erillaisen käsityksen, mitä todellisuudessa on...
En tiedä...
Tämä on ihan helvetin vaikeaa...
Minulla alkaa pikkuhiljaa tulemaan sellainen käsitys, että minä olen...
...NARSISTI...
