Kuvien sanotaan olevan tuhansien sanojen arvoisia. Ne kertovat meille usein enemmän elämästä kuin osaisimme kuvitellakaan. Ne välittävät tunteita, jotka ovat niin monisanaisia, ettei niitä voi pukea sanoiksi, tai ei ainakaan sanakirjoista löytyviksi sanoiksi. Jos kerran kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mitä kertovat liikkuvat kuvat, joissa on tuhansia ellei jopa miljoonia kuvia liitettyinä toisiinsa ja päälle lisätty vielä äänet ja musiikki?
Hyvä elokuva saa vangittua meidät paikoillemme ja ravisteltua meidät hereillä. Se saa meidät kiinnittämään huomiot pienimpiinkin yksityiskohtiin ja luomaan mielipiteitä niistä. Ja myöhemmin elokuvan loputtua, ja näkymättömien kahleidemme katkeuduttua, se saa meidät keskustelemaan siitä ja sen teemoista ja tapahtumista. Se muokkaa maailmankuvaamme, ja maailmankuviemme kautta koko maailman menoa.
Elokuvien tuottajat ja käsikirjoittajat luulevat olevansa ovelia. He piilottavat elokuviinsa opettavaisia ja varoittavia tarinoita. He tiedostavat otteensa meistä katsojista ja käyttävät sitä hyväkseen. Tietyllä tapaa he kasvattavat meitä ja yrittävät ohjata meidät tietyille elämän poluille. Elokuvien myötä viimeistään olemme oppineet, että valheet paljastuvat ennemmin tai myöhemmin, pitää elää hetkessä, paha saa melkein aina palkkansa ja Disneyn prinsessasadut eivät ole totta.
Sadunomaisen, iloisen arjen illuusion vääräksi todistamisen ohella elokuvat ovat myös opettaneet meidät unelmoimaan. Disneyn elokuvat saavat pikkutytöt ja teinitkin huokaamaan ihastuksesta, kun prinsessa saa prinssinsä ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Myös romanttisilla komedioilla on sama vaikutus: mies ja nainen törmäävät toisiinsa aamuruuhkassa, heidän katseensa kohtaavat, ja elokuvan naisyleisö on myyty. “Miksi minulle ei ikinä käy noin?” on yksi kysytyimmistä kysymyksistä, joita elokuvateatterista poistuttaessa kuulee. Vastaus kysymykseen löytyy aina jostain, jota lähdetään sitten muuttamaan, kuten hiuksista, minkä jälkeen marssitaan päättäväisesti kampaajalle kertomaan, että halutaan näyttää tismalleen samalta kuin esimerkiksi Anne Hathaway Morsianten sota -elokuvan lopussa.
Hiustyylit eivät ole ainoita elokuvien mukana muuttuvia asioita. Usein myös vaatteet ja harrastukset vaihtuvat elokuvien luodessa mielikuvan toisen harrastuksen paremmuudesta ja viehättävämmyydestä. Step Up - elokuvat saavat lumoutumaan tanssista vaikka laji ei itse asiassa kiinnostaisi yhtään. Wimbledon-elokuva saa katsojan kenties rakastumaan tennikseen, vaikka hän ei olisi eläessään nähnyt tennismailaa valkokankaan ulkopuolella.
Samankaltainen vaikutus elokuvilla on myös vapaa-ajanviettotapoihimme ja matkailuumme. Ne saavat meidät kiinnostumaan kirjoista ja musiikista, kuten myöskin eksoottisista lomakohteista, joista meillä ei muuten olisi tietoakaan. Harry Potter -elokuvat innostavat ihmisiä matkaamaan Lontoon King’s Cross juna-asemalle laituria 9 ja 3/4 vilkaisemaan. Walter Mittyn salainen elämä -elokuvan tultua elokuvateattereihin internetin sivustot ja kaupunkien kadut täyttyivät seikkailun haluisista ihmisistä, jotka halusivat Mittyn lailla matkustaa ympäri maailmaa, kokea asioita ja elämyksiä, joista he eivät aiemmin olleet osanneet unelmoidakaan.
Suuri kiitos elokuvien vaikutusvallasta kuuluu näyttelijöiden ja kirjoittajien sijasta musiikille. Oikeissa kohdissa soitetut kauniin hempeät sävelet tai raivokkaat melodiat korostavat liikkuvan kuvan muodostamia mietteitä ja tunteita. Parhaimmillaan musiikki onnistuu kiteyttämään koko elokuvan, jolloin sillä on tunnevuoristoradan ohjakset käsissään. Harry Potter -elokuvia miettiessä heti toisena, rillipäisen päähenkilön jälkeen, tulevat mieleen elokuvien tunnussävelmät. Sama tapahtuu Tähtien sota -elokuvia, Indiana Jones -elokuvia ja Taru sormusten herrasta -elokuvia miettiessä. Näissä tapauksissa musiikki onnistuu tuomaan mukanaan kaiken muun. Ei tarvitse kuin kuulla tunnussävelmän ensimmäiset sävelet kun pystyy jo kiipeämään elokuvan tunnevuoristorataan ja pääsee nauttimaan muistoista ja maisemista.
Elokuvat rajaavat myös aikakausia, joiden myötä ne jäävät historiaan. Omaa sukupolveani nimitetään usein Potter-sukupolveksi ihan vai sen takia, että vartuimme lapsista aikuisiksi kirjojen ja elokuvien mukana. Viimeisen Harry Potter -elokuvan ilmestyttyä muutama vuosi sitten itselläkin oli hieman eksynyt olo: mitä nyt? Ei tule enää uutta elokuvaa, jota voisi innokkaana odottaa ja sitten kavereiden kanssa ruotia.
Elokuvien lumo tai ihanuus ei ole värikkään liikkuvan kuvan katsomisessa vaan niiden esille nostamissa ajatuksissa ja tunteissa. Elokuvat saavat meidät kokeilemaan rajojamme ja muovaamaan maailmankuvaamme, unelmoimaan ja toteuttamaan unelmiamme, mikä tekee meidät onnellisiksi. Niiden herättämät mietteet saattavat ihmisiä yhteen ja yhdistävät jopa maailman toisella puolella asuvia ihmisiä toisiinsa. Näkemämme ja kuulemamme asiat ovat ainiaan vähintäänkin alitajunnoissamme, josta ne salaa aina silloin tällöin laittavat sanoja suuhumme tai saavat meidät uneksimaan mitä erikoisemmista asioista.
Entä sitten jos kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa? Elokuva kertoo enemmän. Elokuva kertoo ainakin miljoona sanaa ja herättää useampia tunteita kuin kuvat. Ei elokuvien turhaan sanot herättävän niitä niin sanottuja elämään suurempia tunteita.
