Osuma (Petter Sandelin. Suomennos Katriina Huttunen. S&S, 2024) luettu:
Jatkosodan asemasotavaiheeseen sijoittuva pienisuuri (130 sivua!!) romaani, jossa rintamalle saapuva keltanokkasotamies Tallgren päätyy kokeneen Ståhlin suojelukseen ja rakastuu tähän tietysti ensinäkemältä. Muistot juoksuhaudoista ja korsuista vuorottelevat toisen kertojaäänen, korvessa kasvava männyn kanssa. Mänty, joka on joskus ollut ihminen, muistelee menettämäänsä rakkautta.
Ja kyllä, Ståhl on viittaus Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoihin. Tarinassa on myös muita henkilöhahmoja, joilla on Vänrikeistä tuttuja nimiä. Luonnollisesti kirjassa korostetaan eroa Runebergin romanttisen runoilun ja raa'an 1940-luvun sotakoneiston välillä, mutta toisaalta tuntuu siltä, että tässä yhteydessä olisi syvempiäkin sävyjä, joita en ehtinyt analysoimaan. Luonnollisesti ajatukset kääntyvät myös Tuntemattomaan sotilaaseen, jolla on kirjana paljon yhteistä Osuman kanssa.
(Osaan kuvitella, että sellainen persoona joka oli kovasti innostunut siitä Tuntsa-fandomista saa myös hyvät kicksit tästä kirjasta..........itse en siihen kuulunut, mutta tällainen fiilis on)
Luontokuvaus on erottamaton osa kirjaa, ajatus suomalaisesta metsästä taistelun, kuoleman ja rakkauden hiljaisena todistajana jää kummittelemaan mielen perukoille pitkäksi aikaa. Päähenkilö Tallgren katsoo ympäristöään luonnontieteilijän tarkkuudella.
Tarina on rankka, surullinen ja osin masentavakin. Kun lopetin lukemisen, pyyhkäisi ensimmäisenä yli sellainen epätoivon aalto, että olin langettamassa kirjalle paljon huonomman arvostelun: miksi kahden miehen rakkaustarinalle ei voida suoda edes katkeransuloista loppua – onnellisesta puhumattakaan? Sitten söin jotain, nukuin yön yli ja rauhoituin.
Nämä ovat niitä vaikeita keskusteluja: arastelisin suositella kirjaa ihmiselle, joka on lopen uupunut kertomuksiin homoista, joita elämä ja yhteiskunta moukaroivat päähän uudestaan ja uudestaan. Mutta jos koskettava, herkkä teos kiinnostaa muuten, tämä on lukemisen arvoinen.
