seittemän sataa riksiä!

kirjoista mitä olen lukemassa! mainly in finnish

[rappiokausi]

Nelly ei vieläkään vastannut. Hän tuntui äärettömän kaukaiselta. Arsène jatkoi: – Muista niitä hetkiä, älä ajattele sitä, mitä nyt tiedät. Yhtyköön mennyt nykyiseen! Etten olisi se, jonka näit viime yönä, vaan se toinen, silloinen, ja katsoisit minua, edes hetken, niin kuin katsoit minua… silloin. Minä pyydän. Enkö ole enää hän? Nainen nosti katseensa, niin kuin mies oli pyytänyt, ja katsoi häntä. Sitten mitään puhumatta hän kosketti miehen etusormea kiertävää sormusta. Vain rengas oli näkyvissä, mutta kämmenen puolelle kääntynyt kivi oli muhkea rubiini. Lupin punastui. Sormus oli Georges Devannen. Hän hymyili kitkerästi. – Olet oikeassa. Mikään ei ole muuttunut. Arsène Lupin ei voi olla muuta kuin Arsène Lupin, eikä sinun ja hänen välillä saa olla edes muistoa. Anna anteeksi. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että pelkkä läsnäoloni sinun vierelläsi on häväistys.

Herlock Sholmès myöhästyy. 1906. Teoksessa Arsène Lupin. Mestarivarkaan kootut kertomukset. Maurice Leblanc. Suomennos Kaisa Sivenius. Teos, 2017.

[rappiokausi]

Viimeisen ratsukon mentyä Herlock Sholmès astui esiin ja pudisteli mitään puhumatta tomut vaatteistaan. Hänen laukkunsa hihna oli takertunut piikkipensaan oksaan. Arsène Lupin ehätti auttamaan. Miehet tarkastelivat toisiaan vielä tovin. Jos joku olisi yllättänyt heidät tuolla hetkellä, hän olisi saanut palkinnokseen mieltä liikuttavan näyn, noiden kahden ylivertaisen, voimallisen miehen ensi tapaamisen hetken, kohtalonomaisen yhteen sattumisen, johon kummankin poikkeukselliset erityistaidot heidät johdattivat, niin kuin kaksi yhtä suurta voimaa törmää avaruuden halki. Sitten englantilainen sanoi: – Kiitos. – Palveluksessanne, vastasi Arsène Lupin.

Herlock Sholmès myöhästyy. 1906. Teoksessa Arsène Lupin. Mestarivarkaan kootut kertomukset. Maurice Leblanc. Suomennos Kaisa Sivenius. Teos, 2017.

[theinternetarchive]

evening gloves of different lengths, france c. 1900-09.

[rappiokausi]

Tottelin innokkaasti, onnellisena siitä, että Lupin vihdoinkin sanelisi minulle muutaman sivun, sillä hän osaa loihtia tarinoihinsa sekä vauhtia että mielikuvituksen lentoa, kun taas minä pilaan ne lisäilemällä selitysten painolastia ja turhantarkkaa juonenselostusta.

Aurinkoleikki. 1911. Teoksessa Arsène Lupin. Mestarivarkaan kootut kertomukset. Maurice Leblanc. Suomennos Kaisa Sivenius. Teos, 2017.

[rappiokausi]

Tällä hetkellä lukemassa — Maurice Leblanc: Arsène Lupin. Mestarivarkaan kootut kertomukset. Suomennos Kaisa Sivenius. Teos, 2017.

Niin kirjoista, elokuvista kuin tv-sarjoistakin tuttu veijari Arsène Lupin on riemastuttanut charmikkaan jännityksen ystäviä yli 100 vuoden ajan. Nerokkaana varkaana Lupin ei koskaan surmaa ketään. Hän hurmaa ne, jotka asettuvat hänen ja saaliin väliin. Maurice Leblanc on luonnehtinut Lupinia "urheaksi sieluksi vahingoittumattomassa ruumiissa". Kaisa Siveniuksen upeasti suomentama kokoelma sisältää kaikki 19 kertomusta, joissa Lupin itse esiintyy pääosassa.

[rappiokausi]

Suursodan unohdetut kasvot. Naiset 30-vuotisessa sodassa (Olli Bäckström. Gaudeamus, 2025) luettu:

Tietokirja naisten kohtaloista kolmikymmenvuotisessa sodassa (1618–1648). Teos on jaettu kolmeen osaan: naiset taistelijoina sotakentällä, naiset hallitsijoina sodan aikana, sekä naiset sodan uhreina. Käsittelee myös laajemmin siviilien asemaa.

Olen aiemminkin sivunnut sitä, että sotahistoria on minulle vähän karvasta kalkkia, mutta halusin antaa kirjalle mahdollisuuden, koska naishistoria kiinnostaa. Niistä lähtökohdista teos onnistui opettamaan tällaiselle noviisillekin kolmikymmenvuotisen sodan alkuasetelmat ja tärkeimmät käänteet, vaikka tietysti vuodet ja paikannimet vilisivät silmissä. Lähinnä tuli selväksi se, että uskonnollisilla syillä oli lopulta hyvin vähän merkitystä ja kaikki tahtoivat vain valtaa / rauhaa / vatsansa täyteen.

Merkittävä osa tekstistä on esimerkkitapausten loputonta listausta, mistä paljastuu uskomattomia tarinoita, järjetöntä väkivaltaa ja mustaa huumoriakin. Vaikka teoksen käyttämä lähdeaineisto onkin ollut paljolti aikalaispropagandaa, on helppo kuvitella sodan kaaoksen ja mielettömyyden ainakin vahvasti inspiroineen tarinoita.

Lopulta päällimmäiseksi jää tunne, että aihe on liian laaja käsiteltäväksi näin lyhyehkössä tietokirjassa. Erityisesti siinä vaiheessa, kun siviileihin keskitytään yleisemmin — mikä on täysin ymmärrettävää, kun suurin osa naisistakin oli sodassa siviilejä — alkaa asiaa tulla jo niin monesta suunnasta kulkutaudeista pakolaisuuteen, että pohdinnan terävin kärki tylsistyy. Naishallitsijoita tarkasteleva osuus oli sinällään mielenkiintoinen, mutta sen leikkaisin pois, jos jotain.

[oldpaintings]

Apollo killing the Cyclops, 1616-18 by Domenichino (Italian, 1581--1641) and assistants

[rappiokausi]

uusi url ! hiidenneiti > rappiokausi

[rappiokausi]

Eksoottisin Mercuriuksen uutinen kantautui Italiasta, missä saksalainen sotilas nimeltä Daniel Burckhammer oli kuulemma synnyttänyt tyttövauvan. Lähempi tarkastelu oli paljastanut biologisen ihmeen: Burckhammer oli "puoliksi mies ja puoliksi nainen, joita kutsutaan hermafrodiiteiksi". Mercurius tiesi kertoa, että Burckhammeria oli pidetty syntymästään asti miehenä ja kastettu sellaiseksi. Burckhammer oli nuorena oppinut räätälin ammatin mutta oli sittemmin liittynyt Habsburgien armeijaan. Sillä tiellä hän oli palvellut Unkarissa turkkilaisia vastaan ja Alankomaissa espanjalaisten puolella. Burckhammer oli sotilaana ottanut itselleen vaimon, joka kronikan mukaan oli autuaan tietämätön aviomiehensä erikoisesta biologisesta tilasta. [...]

Daniel Burckhammerin tarina on nykylukijalle aidosti hämmentävä. Sukupuolentutkimuksen teoriaan nojaten on todettava, että biologinen ja ymmärretty sukupuoli ovat aina olleet kaksi eri asiaa. Burckhammer oli selvästi elänyt elämäänsä tavalla, joka vastasi yhteisön odotuksia ja olettamuksia miehisyydestä. Hänet oli kasteessa nimetty mieheksi, hän oli kouluttautunut miehiseen räätälin ammattiin ja tehnyt pisimmän uransa ammateista miehisimmässä eli sotilaana, jollaisena hän oli osallistunut aikakauden pisimpiin ja verisimpiin sotiin Euroopassa. Burckhammer kuitenkin synnytti lapsen, mikä oli räikeässä ristiriidassa hänen oletetun miehisyytensä kanssa. Jos Burckhammerin sukupuoli-identiteettiä tarkastelee feminismin teoreetikko Judith Butlerin käsitteellistämällä tavalla performanssina, joka on suunnattu ympäröivälle yhteisölle, Burckhammer näyttäytyy toimijuudessaan objektina eli normien odotusten ja olettamusten kohteena eikä niinkään itseohjautuvana tekijänä eli subjektina. Burckhammer ei toisin sanoen kapinoinut sukupuolinormeja vastaan, vaan hän eli miehenä sillä tavalla kuin yhteiskunta sitä miesoletetulta odotti.

Suursodan unohdetut kasvot. Naiset 30-vuotisessa sodassa. Olli Bäckström. Gaudeamus, 2025.

[rappiokausi]

Eräs todennäköinen selitys pinttyneisiin uskomuksiin naissotilaista oli se kiistaton tosiasia, että naisia oli sodan oloissa aihetta varoa. Syynä tähän oli se, että miessotilaat saattoivat pukeutua naisiksi. Kolmikymmenvuotisen sodan aikalaislähteet kertovat useista sotajuonista, joissa hyökkääjät yrittivät vallata linnoja ja kaupunkeja naisiksi naamioituneiden sotilaiden avulla. Vuonna 1629 alankomaalaiset lähettivät naisiksi pukeutuneita sotilaita surmaamaan keisarilliset vartijat Düsseldorfin kaupungin porteilla, minkä jälkeen kaupunki oli tarkoitus vallata vankkureiden kyydissä kulkeneiden apujoukkojen voimin. Apujoukot eivät kuitenkaan edenneet porteille riittävän nopeasti, "mistä syystä", Mercure François kirjoitti, "koko yritys haihtui savuna ilmaan". Vuonna 1641 espanjalaiset yrittivät vallata Aardenbourgin alankomaalaisilta aivan samalla juonella, johon tosin sisältyi myös talonpojiksi naamioituneita sotilaita. Valepukuisilla sotilailla oli vaatteittensa kätköissä miekkoja, tikareita, pistooleita ja jopa räjähtäviä käsikranaatteja, joiden voimin kaupunginporttien vartijat oli määrä nujertaa ennen vankkureihin piiloutuneen pääjoukon päästämistä kaupunkiin sisään.

Suursodan unohdetut kasvot. Naiset 30-vuotisessa sodassa. Olli Bäckström. Gaudeamus, 2025.

[classic-art-favourites]

Santa Dorothea by Francisco de Zurbaran, 1645-1650.

[rappiokausi]

Tällä hetkellä lukemassa — Olli Bäckström: Suursodan unohdetut kasvot. Naiset 30-vuotisessa sodassa. Gaudeamus, 2025.

Koko Eurooppaa 1618–1648 ravisuttanut kolmikymmenvuotinen sota piirsi maanosan poliittisen kartan uusiksi ja sinetöi lopullisesti läntisen kristikunnan jaon katolisiin ja protestantteihin. Suursodan unohdetut kasvot kuvaa, miten ”kristityksi amatsoniksi” kutsuttu Barbe d’Ernécourt ja lukuisat muut naiset luovivat tässä taisteluiden, kulkutautien ja nälänhätien kurittamassa maailmassa.

Teos rikkoo perinteisen sotahistorian rajoja nostamalla esiin naisten näkymättömiksi jääneet kokemukset ja moninaiset roolit. Samalla se hahmottaa sodankäynnin laajempia sosiaalisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia. Pölyisille taistelukentille ja niiden reunamille astelee taistelijoita ja vakoojia, leskiä ja sotilasvaimoja, nunnia ja prostituoituja, pakolaisia ja hallitsijoita – yhteiskunnan koko kirjo.

[rappiokausi]

Frans Leijon – kuurosokean ihmeellinen elämä (Hannu Salmi. Otava, 2025) luettu:

Elämäkerta 1800- ja 1900-luvun vaihteessa eläneestä kuurosokeasta miehestä, kirjailijan sukulaisesta. Tosi koukuttava lukukokemus, asia oli onnistuttu tiivistämään hyväksi paketiksi. Luin päivässä.

Henkilöhistoriallinen lähestymistapa laajenee käsittämään suomalaista yhteiskuntaa monesta eri kulmasta, hyväntekeväisyyslaitoksista lainsäädäntöön, kuurojen ja sokeiden järjestäytymisestä maailmanpoliittisiin tapahtumiin.

Olen lukenut useampia elämäkertoja, joissa kirjailijalla on ollut niin laihat eväät varsinaisen kohteensa suhteen, että materiaalia on etsittävä kaikenlaisista yhteyksistä. Useimmiten siinä on onnistuttu tai ainakin olen ymmärtänyt tutkijan tuskan. Tämä kirja oli kyllä siinä sarjassa poikkeuksellisen taidokas esimerkki: Frans Leijonin elämänkäänteet puikkelehtivat kontekstin lomassa vaivatta eikä missään vaiheessa tullut sellainen olo, että ???? mihin tää liittyy.

Eikä Frans Leijon suinkaan lähtenyt jättämättä maailmaan jälkiä. Kirjailija on kaivanut esiin hämmästyttävän määrän yksityiskohtia ja esittää loogisia päätelmiä aukkojen yli. Tietysti Leijon oli omana aikanaan pieni julkkis, jota haastateltiin lehtiin ja radioon asti, mutta tämä on silti hyvä esimerkki siitä miten yhteiskunnan marginaalissakin elävät ovat loistavasti tutkittavissa.

Totta kai tarina on hämmästyttävä. Tämä on niitä juttuja, joilla tekisi mieli lyödä ihmisiä päähän, kun he ajattelevat, että aistivammaiset eivät ikimaailmassa olisi selvinneet esimodernissa yhteiskunnassa, koska "kaikki oli niin kurjaa". On rakenteita ja sitten on ihmiskohtaloita, kaksi eri asiaa.

[rappiokausi]

Tällä hetkellä lukemassa — Hannu Salmi: Frans Leijon. Kuurosokean ihmeellinen elämä. Otava, 2025.

Palkitun tietokirjailijan koskettava tositarina kuurosokeasta isosedästään. Frans Leijon (1878-1947) menetti jo pienenä näkönsä ja kuulonsa. Poika unohti oppimansa sanat ja juoksi nelinkontin villilapsena, johon kukaan ei saanut yhteyttä.

Kuin ihmeen kaupalla Frans pääsi Pietarsaaren kuurojenkouluun, jossa hän oppi viittomakieltä ja pistekirjoitusta. Hänestä tuli taitava käsityöläinen ja kuurojen yhteisön arvostettu jäsen. Hän osoitti rohkeudellaan, miten vastoinkäymiset voi voittaa.

[nobrashfestivity]

J.W. Chapman-Taylor Botanical hothouse 1900-1930 color photograph from autochrome plate Museum of New Zealand - Te Papa Tongarewa; Collection: Photography

[rappiokausi]

Tällä hetkellä lukemassa — Richard Mcguire: Here. Hamish Hamilton, 2014.

Here is Richard McGuire's unique graphic novel based on the legendary 1989 comic strip of the same name. Richard McGuire's groundbreaking comic strip Here was published under Art Spiegelman's editorship at RAW in 1989. Built in six pages of interlocking panels, dated by year, it collapsed time and space to tell the story of the corner of a room - and its inhabitants - between the years 500,957,406,073 BC and 2033 AD.

[rappiokausi]

We solve murders (Richard Osman, Viking, 2024) luettu:

Osmanilta tuttua cozy crimea mutta vähän hurjempaa, vähän väkivaltaisempaa. Voisi kutsua veijaritrilleriksi.

Aloitin tämän lukemisen... viime lokakuussa. Eikä ollut erityisen paksu kirja. Jostain syystä ei imaissut yhtään mukaansa.

Kirjan koominen päähenkilökolmikko ovat henkivartija, appiukko sekä romaanikirjailija/superstara. Sitten on iso joukko ympärillä pyöriviä koviksia, jotka paljastuvat pehmoiksi. Meininki on vähän found familya, mikä toi mieleen Torstain murhakerhon sekalaisen vanhuskaartin apureineen.

Olihan tarina hauska. Mutta en missään vaiheessa välittänyt mitä hahmoille käy, ja kun pikku hiljaa paljastui miten kiltti juoni oli niin jännitys suli kuin jäätelö. Vähän tyhjänpäiväinen lukuelämys, mutta eipä tämä vakava kirja olekaan.