Vesi valtion tuolla puolen
kirjoittaja: Marcela Olivera
Autonomia ja horisontaalisuus ovat Bolivian perinteisten organisaatiomuotojen selkeitä piirteitä. Ne tukevat arkipäivän, käytännöllistä ja konkreettista ymmärrystä siitä, mitä ”julkinen” tarkoittaa, sekä siitä, miten muokata osallistavaa demokratiaa, joka voi olla olemassa myös ilman valtiota ja hallitusta. Bolivian neljänneksi suurimman kaupungin, Cochabamban eteläpuolella sijaitsevat vesikomiteat ovat esimerkki tällaisista autonomisista ja horisontaalisista rakenteista. Monista vastoinkäymisistä huolimatta niiden verkosto on edelleen erittäin aktiivinen, ja se on tullut näkyvämmäksi yleisölle niin kutsutun ”vesisodan” jälkeen vuonna 2000, jolloin massiiviset mielenosoitukset pysäyttivät yritykset yksityistää Cochabamban julkinen vesihuolto.
Monet ihmiset yhdistävät tämän vesisodan todellisen demokratian käsitteeseen. Mutta sota – mikä tahansa sota – tarkoittaa väkivaltaa, energian ja resurssien tuhlausta, kuolemia ja konflikteja; sitä vastoin demokratian (kuten me sen länsimaissa tunnemme) on tarkoitus välttää kaikki tämä. Vesisota ei ollut vain taistelu luonnonvarojen puolustamiseksi; se oli osa bolivialaisten naisten ja miesten laajempaa, historiallista kamppailua oikeuden turvaamiseksi tehdä päätöksiä omista asioistaan autonomisten ja horisontaalisten menettelyjen kautta. Vesisodan konfliktit olivat siis ilmaus kiireellisestä ja toistuvasti lykätystä halusta todelliseen demokratiaan.
Syyskuussa Cochabamban kunnallinen juomavesihuolto- ja jätevesijärjestelmä (Servicio Municipal de Agua Potable y Alcantarillado de Cochabamba, SEMAPA) myytiin Aguas del Tunari -yhtiölle, jonka suurin osakkeenomistaja oli yhdysvaltalainen rakennus- ja projektinhallintayritys Bechtel. Myynti on ymmärrettävä osana Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston Latinalaiselle Amerikalle – mukaan lukien Bolivialle – 1980-luvun puolivälistä lähtien asettamia pitkän aikavälin rakennesopeutusohjelmia. Nämä ohjelmat ovat helpottaneet julkisten omaisuuserien myyntiä yksityissijoittajille ja yrityksille.
Cochabamban vesijärjestelmän yksityistämisen jälkeen Cochabamban laakson asukkaat kokivat kohtuuttomia hinnankorotuksia; osuuskunnat ja vesikomiteat itse asiassa hallinnoivat vettä, mutta niillä ei ollut siihen valtion myöntämiä toimilupia. Tämä tarkoitti, että Aguas del Tunari pystyi haastamaan ne oikeuteen laittoman kilpailun perusteella ja jopa ottamaan haltuunsa komiteoiden hallinnollisen rakenteen. Nämä synkät tosiasiat olivat syy siihen, miksi perustettiin ”Veden ja elämän puolustamisen koordinointi” (Coordinadora de Defensa del Agua y la Vida), joka tunnetaan myös nimellä ”Vesikoordinointi” (Coordinadora del Agua). Useiden kuukausien hallituksen kanssa käytyjen neuvottelujen ja armeijan kanssa käytyjen yhteenottojen jälkeen Coordinadora onnistui ajamaan Aguas del Tunarin pois.
Monet asiat tulivat päivänvaloon vasta tämän vuoden 2000 vesisodan seurauksena – esimerkiksi lukemattomat organisaatiomuodot, mukaan lukien Cochabamban vesikomiteat, joita länsimaisen demokratian rakenteet eivät tue. Vuosituhannen alun yhteenottojen jälkeen näillä komiteoilla on ollut erittäin tärkeä rooli vesikoordinaation työssä yhdessä muiden kamppailuihin aktiivisesti osallistuneiden väestöryhmien kanssa.
Vaikka Cochabamban vesikomiteat sijaitsevat enimmäkseen kaupungin eteläosassa, niitä on kaikkialla kaupungin laitamilla. Puolet kaupungin väestöstä – yli 200 000 ihmistä – asuu kaupungin eteläosassa, joka on jaettu kuuteen kaupunginosaan. Pelkästään tällä alueella on 100–120 vesikomiteaa; kansalaisjärjestö CeVI:n Stefano Archidiaconon mukaan niitä on 400 lisää koko kaupungissa. Toisin sanoen tämä on merkittävä sosiaalisen osallistumisen ilmiö: tuhannet ihmiset järjestäytyvät hallinnoidakseen vesihuoltoaan.
Vaikka kaksi rakennetta Boliviassa toimivat harvoin täysin samalla tavalla, on silti selvää, että vesikomiteoilla on sama perussitoumus veteen elävänä olentona, jumalallisena olentona, vastavuoroisuuden ja täydentävyyden perustana. Vettä pidetään olentona, joka kuuluu kaikille eikä kenellekään. Se on ilmaus suurimmasta mahdollisesta joustavuudesta ja sopeutumiskyvystä; se auttaa luontoa jatkuvasti luomaan ja muuttamaan elämää. Ilman sitä yhteiskunnallinen uusintaminen olisi mahdotonta. Näin ollen tämä ymmärrys sekä yhteisöjen tavat ja perinteet heijastuvat vesikomiteoiden kokousten pitämistavoissa; ne toimivat välineenä kaupunkiyhteisöjen muodostamiselle, jotka muistuttavat maaseutualueiden kokouksia.
Aikaisemmin vettä jaettiin Cochabambassa eri tavoin. Vaikka kaupungissa itsessään vesilaitos oli tärkein vedentoimittaja, lähes kaksi kolmasosaa Cochabamban kaupunkialueista tai lähiöistä sai vettä suoraan joista, kaivoista tai sadevesijärjestelmistä. Joissakin lähiöissä asukkaat keräsivät rahaa omien vesihuoltojärjestelmiensä perustamiseksi ja niiden toiminnan ja ylläpidon turvaamiseksi. Toiset yhteisöt turvautuvat vesisäiliöihin tai jopa yksityisiin vesihuoltojärjestelmiin eräänlaisten vesiautojen suurissa säiliöissä. Näiden yhteisten vesivarojen syntyminen ja menestys antavat ihmisille mahdollisuuden itse päättää, miten vesi hankitaan – rakennetaanko ja minne säiliöitä, porataanko kaivo vai halutaanko (osittainen) yhteys kunnalliseen vesihuoltoon.
Nykyään vesikomiteoiden käyttämien autonomisten käytäntöjen juuret voidaan jäljittää Inkavaltakuntaan. Ne ovat sitkeitä sosiaalisia normeja, jotka selvisivät siirtomaa-ajan yli. Tästä syystä komiteoita pidetään usein eräänlaisena modernisoituna yhteisöllisenä käytäntönä. Bolpressin julkaisemassa artikkelissa ”Estado y autonomía en Bolivia, una interpretación anarquista” Carlos Crespo selittää tätä autonomian ymmärrystä: ”Se ei ole saavutettava ihanne, vaan pikemminkin etnisten ryhmien, yhteisöjen tai käyttäjäryhmien päivittäinen käytäntö” (Crespo 2001). Nämä horisontaaliset prosessit ovat aina olleet sosiaalinen ja poliittinen käytäntö käsiteltäessä valtiota ja hallitsevia valtoja tiettynä aikana: inkojen ajoista lähtien, koko siirtomaa-ajan, tasavallan aikana sekä nykyään Bolivian monikansallisessa valtiossa. Tämä on myös tehtaan työntekijöiden Cochabamban vesisodan aikana julkaiseman manifestin viesti: ”Ei julkinen eikä yksityinen. Kansan itsensä hallinnoima!”
Vesikomiteat edustavat näkemystä autonomiasta ja itsenäisyydestä ilman valtiota; tämä liittyy myös siihen, että ne on perustettu niin kutsutuille köyhyysvyöhykkeille kaupungin laitamille. Sinne asettuneet maanviljelijät, jotka ovat tuoneet mukanaan Andien perinteensä (tunnetaan nimellä ayni) työskennellä vuorotellen ja solidaarisesti uusiin kaupunkiyhteisöihinsä, kohtaavat siellä asuvia kaivostyöläisiä. He ovat tuoneet organisointikokemuksensa paikallisyhteisöihin näissä valtion unohtamissa kaupunginosissa.
Vesikomiteat ovat myös itseohjautuvuuden ja tehokkaiden autonomiaprosessien tuotetta. Ne perustuvat käytäntöihin, joita valtiot tai kansainvälinen yhteisö eivät ole tunnustaneet – ja jotka eivät tarvitse tunnustusta ollakseen olemassa. Kunkin yhteisön jäsenet jakavat keskenään roolit ja tehtävät, jotka on jaettava kunkin naapuruston vesihuollon varmistamiseksi. Komiteat verkostoituvat keskenään ja vaihtavat tietoja toimintastrategioistaan oppiakseen toisiltaan. Ne eivät järjestäydy julkisia laitoksia vastaan, vaan voidakseen itse päättää, miten ja missä määrin ne haluavat olla yhteydessä julkisiin vesihuoltojärjestelmiin. Ne ovat aito ilmaus poliittisen yhteisön autonomisesta muokkaamisesta.
Miten se toimii käytännössä? Vuonna 2008 pidetyssä kokouksessa Cochabamban eteläpuolella sijaitseva naapurusto päätti selvittää parhaan tavan tuoda vettä alueelleen. He keräsivät tietonsa ja näkemyksensä ja keskustelivat sitten siitä, olisiko parempi kehottaa paikallista kunnallista yritystä asentamaan putket naapurustoon vai rakentaa itse valtava vesisäiliö ja neuvotella kiinteähintainen sopimus yksityisen vesisäiliöyrityksen kanssa, jotta se olisi aina täynnä.
Vesikomiteat lähestyvät ja ratkaisevat tärkeimmät yhteiskunnalliset kysymykset aina yhteisön (comunidad) tasolla, minkä vuoksi niillä on erilainen käsitys yhteiskunnallisista liikkeistä kuin valtiolla, joka usein esittää ne vain valtiolle asetettuina vaatimuksina. Ihmiset järjestäytyvät komiteoissa ottaakseen omat asiansa omiin käsiinsä, eivät pyytääkseen hallitukselta suosiota. Ne järjestäytyvät myös muilla aloilla kuin vesialalla. Vaikka vesiasiat olivat katalysaattorina vesikomiteoiden perustamiselle, ne käsittelevät myös monia muita asioita, kuten yksittäisten jäsenten hyvinvointia, yhteisön turvallisuutta, juhlia, jalkapalloa ja paljon muuta. Eräs komitean jäsen selitti asian näin: ”Kun joku kuolee, istumme alas ja mietimme, kuinka voimme lahjoittaa perheelle, tai vuoden lopussa annamme jokaiselle komitean jäsenelle korin päivittäistavaroita. Kokouksissamme keskustelemme myös yksityisistä asioista” (Zeballos 2013). Vesikomiteat ovat toiminnassaan niin itsenäisiä, että joissakin paikoissa niitä kutsutaan ”valtiosta vapautetuiksi vyöhykkeiksi”. Ihmiset eivät järjestäydy esittääkseen vaatimuksia valtiolle tai neuvotellakseen oikeuksistaan, vaan voidakseen itse määrittää ja muokata oman elämänsä ehtoja.
Bolivian nykytilanne on monimutkainen, ja lukuisat vesikomiteat ovat saavuttamassa sekä tekniset että taloudelliset rajansa. Niiden neuvottelut valtion kanssa autonomiakysymyksistä ovat usein täynnä esteitä. Tekniset ongelmat koskettavat kaikkia organisaatio- ja yhdistymisprosesseissa, minkä vuoksi näitä kysymyksiä pohditaan hyvin harkitusti, mukaan lukien keskustelut yhteisön omista rajoista. Esimerkkinä tästä on Gastón Zeballos, San Miguelin Km 4:n komitean johtaja, joka osallistui Uruguayn, Kolumbian ja Bolivian vesihuoltojärjestöjen ensimmäiseen kansainväliseen kokoukseen (URCOLBOL) Montevideossa lokakuussa 2013. Kokouksen aikana bolivialaiset osallistujat olivat kiinnostuneempia teknisistä kysymyksistä, kuten kloorauksesta, juomaveden puhdistuksesta ja jäteveden käsittelystä, kuin mistään muusta aiheesta. Kuten Gastón Zeballos selittää: ”Olemme kiinnostuneita teknisistä näkökohdista lähinnä siksi, että sosiaaliset näkökohdat ovat hallinnassamme. Komiteoissamme meillä on aktiivinen osallistuminen ja yhtäläiset oikeudet, sosiaalinen valvonta ja rotaatio. Se, mitä meiltä puuttuu, on toinen puoli.”
Tällä Zeballos tarkoittaa rahaa, varsinkin kun asialistalla on välttämättömiä hankkeita, jotka ovat ehdottomasti komiteoiden omien resurssien ulkopuolella, kuten investoinnit viemärijärjestelmiin alueilla, joista yksittäiset valiokunnat ovat vastuussa. Tällaiset hankkeet vaativat valtion tukea ja investointeja, ja tuen on ilmennyttävä haluna kunnioittaa vesikomiteoiden autonomiaa ja niiden erityistä näkemystä siitä, mitä kyseessä oleva yhteisö tarvitsee. Tämä tarkoittaa sitä, että vesihuoltoon ja veden hallintaan tehtävät investoinnit on tosiasiallisesti tehtävä kaikkien saataville ja kohtuuhintaisiksi sen sijaan, että ne hyödyttäisivät tiettyä äänestäjäkuntaa, erityisesti poliittisen kampanjan aikana.
Kun Evo Moralesista tuli presidentti vuonna 2006, toivottiin, että hänen hallituksensa vahvistaisi ja laajentaisi yhteiskunnallisten liikkeiden autonomiaa ja niiden itseorganisoitumisprosesseja. Päinvastoin kävi. Valtio laajensi vaikutuspiiriään, myös vesihuollossa, ja puuttui yhä enemmän asioihin, jotka aiemmin olivat sen ulottumattomissa, mikä johti erittäin keskitettyyn poliittiseen ja tekniseen hallintoon. Viimeisimmät vesihuoltolait antavat valtiolle vallan puuttua yhteisöllisiin järjestelmiin – joita se ei aiemmin tunnustanut – ja tehdä niistä päätöksiä.
Bolivian hallituksen Yhdistyneissä Kansakunnissa esittämässä vesioikeussopimuksessa1 ja Maan äitien oikeuksien julistuksessa Moralesin hallitus antoi luonnolle oikeuksien haltijan aseman ja loi samalla ”oikeuskehyksen”, joka siirtää vastuun ja vallan vesienhallinnasta asianomaisilta ihmisiltä valtiolle. Vaikka näitä toimia on kansainvälisesti laajalti kiitelty ja Evo Moralesia pidetään ympäristöuudistusten edelläkävijänä, juuri tämä strategia heikensi itsehallinnon voimia. Perinteiset hallintomuodot mitätöidään, ja jokainen, joka tarvitsee vettä, voi kääntyä vain valtion puoleen tai valittaa laeista ja tuomioistuimista.
The water committees are faced not only with technical and economic challenges, but must also deal with the attempts by the state to co-opt them. Yet their success to date shows that Bolivians organizing on an equal footing with one another have retained their ability to manage their common resources autonomously. They have also established their own counterpowers and a concept of democracy seeking to maintain existing structures.
Lähdeviitteet
Crespo, C. 2001. Estado y autonomía en Bolivia, una interpretación anarquista, bolpress.com, https://www.bolpress.com/art.php?Cod=2011041902
Zeballos, G. Interview with the author, August 2013.
Lähde: https://patternsofcommoning.org/water-beyond-the-state/
https://kapitaali.com/vesi-valtion-tuolla-puolen/
