Postmodernismi kuten metamodernismi ovat kulttuurisen "sodankäynnin" muotoja. Ne eivät sinänsä taistele toisiaan vastaan. Käydä sotaa strategiaa tai mitä tahansa konstruktiota vastaan on hulluutta, kuten sota huumeita tai terrorismia vastaan on osoittanut. Metamodernismi, jota pidän lähinnä modernismin uutena tulemisena, on jo taantumuksellisten voimien ase, joten jos kamppailu käydään taantumuksen ja edistyksen välillä, on edistyksen opeteltava uudelleen vilpittömyyden ja aitouden merkitys. Kulttuurisota käydään yhäkin taantumuksen ja edistyksen välillä modernismin ollessa molempien keinona. Unohtamatta sitä, että futurismi, josta fasismikin sikisi, oli modernismin tuote.
Kulttuurisotaa tullaan jatkossa käymään siis uusmodernismin keinoin puolin ja toisin, ja tällä hetkellä konservatiiveilla on siitä yliote. Mutta heillä on eräs selvä ongelma - he luulevat, että vilpillisyyttä voi harjoittaa vilpittömästi. En usko, että tämä kohta kestää ja siihen on iskettävä. Joka kerta, kun taantumukselliset sanovat jotakin vilpillistä, esiintyivät he kuinka vilpittömästi hyvänsä, joka kerta kun he vetoavat hyvään tahtoonsa, tietämättömyyteensä tai luonnon voimiin, heidän vilpillisyytensa ja voimattomuutensa on paljastettava. Mutta samoin on edistyksellisten harhautuminen vilpillisyyteen ja sitä kautta takaisin postmoderniin osoitettava, ehkäpä vieläkin tarkemmin.
