Tällainen [relativismi] pitemmän päälle sataa vain siihen laariin jonka mukaan minä hyvänsä väite on potentiaalisesti yhtä tosi kuin toinenkin ja niistä voi vapaasti valita omaa ennakkokäsitystä vastaavan.
- tuntematon
Tuossa on eräs hyvin yleinen ja virheellinen näkemys relativismista. Relativismi tarkoittaa kuitenkin monia eri asioita ja ne usein sotketaan, tahallisesti tai tahattomasti keskenään. Karkeasti sanottuna, kyse on siis suhteellisuudentajusta – mitkä asiat ovat suhteellisia ja mitkä eivät, ja nämähän ovat jokaisella hieman eri asioita.
Kaikki lauseet ovat loogisella tasolla samanarvoisia, ”looginen” ei siis ole yhtäkuin ”tosi” (normatiivisessa mielessä on, muttei siis deskriptiivisessä), karkeasti sanottuna jokainen kieliopillisesti oikein muotoiltu lause on ”looginen” huolimatta siitä, onko se totta vai ei. Argumentti A on samanarvoinen kuin B. Jopa A ja -A ovat samanarvoisia, tai paremmin, yhtä arvottomia. Ne vain eivät voi esiintyä yhtäaikaa samassa järjestelmässä. Jos on valittu A oman maailmankuvan tosi lauseeksi, ei voi enää käyttää lausetta -A edes työhypoteesina. Se on hylättävä täysin, poislukien siis deskriptiivinen käyttö.
Semanttisella tasolla ”tosi väite” voi koskea joko maailman tosi lausetta tai eettistä arvostelmaa. ”Helsinki on Suomen pääkaupunki”, ”vesi kiehuu normaalipaineessa sadassa asteessa”, ”murha on väärin” tai ”jäätelö on hyvää”. Lauseina nekin ovat samanarvoisia, mutta voimme erottaa kaksi ensimmäistä ”tieteellisiksi”, maailman tosiksi lauseiksi, jotka voivat olla totta tai eivät, on olemassa yleisesti hyväksytty tapa verifioida ja falsifioida kyseisiä lauseita. Kaksi jälkimmäistä ovat eettisiä ja esteettisiä arvostelmia, jotka eivät enää ole samalla tavalla tosia tai epätosia. Vasta pragmaattisella ja henkilöpsykologisella tasolla nuokin arvostelmat asetetaan järjestykseen suhteessa maailmankuvan muihin lauseisiin, mikä on kenellekin tärkeätä.
Lyhyesti - totuus ja fakta voivat tilanteen mukaan tarkoittaa tismalleen samaa asiaa, mutta myös täysin eri asioita. Erotuksena se, että faktan voi verifioida.
Eli emme voi niinkään ”vapaasti valita omaa ennakkokäsitystä vastaavat” tosiseikat, vaan voimme valita ne tosiseikat, jotka sopivat johdonmukaisesti maailmankuvaamme ja siten vahvistavat sitä – näin toimiessamme olemme maailmankuvamme vankeja, emme suinkaan vapaita. Maailmankuvamme kanssa ristiriitaiset lauseet voimme jättää huomiotta, jopa silloinkin, kun ne olisivat yleisellä tasolla kiistattomia. Emme siis aina halua haastaa maailmankuvaamme, koska se johtaa useinmiten epämiellyttävään tunteeseen – kognitiiviseen dissonanssiin. Kognitiivisesta dissonanssista voi pyrkiä eroon ja siten saada maailmankuvaansa tasapainoisemmaksi ja johdonmukaisemmaksi, tai siihen voi tyytyä ja sen kanssa voi jopa oppia elämään. Sitä voi jopa oppia ihailemaan.
Vastustajan viisaus on kirottua taikauskoa ja oma pötymme pyhää totuutta.
- B Russell
Relativismi jakaantuu ainakin totuusrelativismiin, moraalirelativismiin ja kulttuurirelativismiin. Ensimmäinen sanoo, ettei ole olemassa mitään absoluuttisia totuuksia (mm skeptisismi), toinen ettei ole mitään universaaleja sääntöjä (mm utilitarismi), jokainen yksilö muodostaa oman moraalinsa suhteessa muihin, ja kolmas mikä on jossain kulttuurissa hyväksyttyä voi olla toisessa tuomittavaa, eikä siinä mielessä voi lähtökohtaisesti sanoa, kumpi on ”parempi”.
Tämä kulttuurirelativismi taitaa olla eniten tapetilla, koska emme voi millään tasolla ymmärtää esim Intian joukkoraiskausmurhia tai aborttia vastustavaa mutta kuolemanrangaistusta kannattavaa kristittyä fundamentalistia – varsinkin jos niitä perustellaan perinteillä tai auktoriteeteilla. Oman kulttuurin ja maailmankuvan ristiriidat onkin sitten kuitenkin huomattavasti helpompi selittää - ”pata kattilaa soimaa”. Tässä kohtaa ymmärrän kulttuurirelativismin näin: ”tuomitsen raiskaukset, murhat ja niiden puolustelun ehdottomasti, mutta se ei estä näkemästä niiden taakse”.
Ymmärtäminen tai erilaisten kulttuurien deskriptiivinen selittäminen ei suinkaan ole sama asia kuin niiden hyväksyminen, vaikka se tuntuisi olevan kulttuurirelativismin yleisin vasta-argumentti. Uskon ymmärtäväni monia muitenkin asioita, siis siten, että miten niihin päädytään, kuten hyökkäyssota, kidutus, jne, mutta eihän se tarkoita, että hyväksyisin ne, olemmehan me länsimaisina ihmisinä kaikki ainakin epäsuorasti syyllistyneet tismalleen noihin samoihin rikoksiin.
Koska ”paha on pahuutta”, sitä tulee vain kauhistella, kovaan ääneen tuomita ja ankarasti rangaista. Ymmärtämisestä itsestään on tehty synti. Paitsi oman kulttuurin syntien ymmärtäminen ja puolustaminen – se on jopa velvollisuus – ”suomalaisten tulisi lopettaa itsensä syyllistäminen”. Olen tuostakin toki samaa mieltä, siis heidän osaltaan, jotka itseään turhanpaiten syyllistävät, muttei se tarkoita sitä, että tulisi aloittaa itsensä ylentäminen ja muiden alentaminen. Pahimmillaan antirelativismi johtaa siis silkkaan kaksinaismoralismiin. Jotkut kutsuvat jopa tuplastandardeja joskus virheellisesti ”relativismiksi”. Relativismi jaetaan myös deskriptiiviseen ja normatiiviseen relativismiin, edellisen lähinnä kuvaillessa erilaisia uskomusjärjestelmiä ja jälkimmäisen ottaessa niihin kantaa.
Moraalisen relativismin hylkääminen johtaa väistämättä dogmaattisuuteen, asenteeseen, että on olemassa absoluuttisia universaaleja moraalilakeja huolimatta ajasta ja paikasta ja riippumattomia ihmisestä – ja jostain ihmeen kumman syystä ne maailmankaikkeuden ikuiset lait vastaavat juuri omia ja ympärillämme olevien ihmisten normeja. Itsekin koen, että on kaksi eettistä arvostelmaa, jotka ovat olleet aina, nyt ja tulevat ikuisesti olemaan tosia: ”murha on väärin” ja ”rakkaus on parempi kuin viha”. Mutta en voi niitä perustella muutoin kuin sanomalla, että ”olen niistä varma, en siis väitä tietäväni, ja ymmärrän, että tämä varmuuteni näyttäytyy monelle uskona”. Ja ymmärrän varsin hyvin, että nuokin viattomilta kuulostavat ylevöitetyt lauseet voivat fanaattisuuteen asti vietynä johtaa sortoon ja totalitarismiin.
Bertrand Russell sanoi, että meidän tulisi haastaa juuri ne lauseet maailmankuvassamme, joiden totuudenmukaisuutta vähiten epäilemme. Empirismin perustaja Locke korosti sitä, että saatamme olla väärässä, ja se kannattaa huomioida ollessamme tekemisissä erilaisten mielipiteiden kanssa. Mutta siinä missä dogmatismi on vaarallista, skeptisismi on hyödytöntä - molemmat ovat absoluuttisia järjestelmiä. Toinen on varma siitä, että tietää, toinen varma siitä, ettei tiedä mitään.
Empirismi ei vaadi, että tosiasioita pitäisi vääristellä teorian mukaisesti.
- B Russell
Relativismin vastustamista olenkin viime aikoina miettinyt, ja löytänyt sitä mitä erilaisimmista paikoista. Sitä vastustavat niin uusateistit kuin kristityt fundamentalistit. Richard Dawkins uskoo, että vasemmiston ”kulttuurirelativismi” merkitsee sitä, että tieteellinen lause on vain lause muiden joukossa, vaikka tällaisia näkemyksiä on tullut lähinnä uskonnollisen oikeiston piiristä, jotka hyökkäävät jopa Einsteinin suhteellisuusteoriaa vastaan, koska uskovat sen olevan vain hämäystä, jotta ”hyväksyisimme” kultuurisen relativismin. Relativismista keskustellessa ei siis kannata sotkea sen eri muotoja keskenään ja tulee yrittää aluksi selventää, että mistä relativismin muodosta puhutaan.
Uskon myös, että suuret filosofiset paradigmat ottavat 200-300 vuotta tihkuakseen yleisempään ajatteluun, ja elämme nyt Hegelin renesanssia. Ikävä kyllä. Mutta siitä lisää joskus toiste.
Rationalismi on nykyisin lähinnä odostusarvo sille, että muut käyttäytyvät samoin kuin itse - “rationaalisesti”.
Chissà da cosa cavolo deriva il fatto che si dice "io provo qualcosa per qualcuno". Perchè si dice che si prova, è come dire che uno ci prova a sentire qualcosa per qualcuno , e se non ci riesce beh amen. Invece sentire è molto più profondo come verbo, ma non banalmente legato all'udito, il sentire dentro di sè. Il feel degli inglesi.
Quando loro dicono "i feel happy" intendono proprio che la loro anima si sente felice . Distinto dal semplice "i am happy" che potrebbe anche essere un'illusione. Se uno si sente felice beh in questo periodo della mia vita credo fermamente che quell'individuo sia felice.
Da ciò derivano un sacco di considerazioni. Per esempio se uno si sente meglio vuol dire che di fatto sta meglio.
Se uno si sente attaccato vuol dire che è effettivamente attaccato? Effettivamente no, però è certo che anche se l'attacco è solo nella testa di chi lo subisce in questo caso, il livido rimane comunque. E quindi capita che quel sentire diventi una gabbia, ci si tira pugni mentali da soli e si sguazza nelle paludi sentite costruite da noi stessi.
Prigioni in cemento armato ci circondano e invalicabili vette ci precludono la vista del cielo. Certo questi artefatti non sono fatti solo da noi e è certo che non tutto ciò che "sentiamo" è negativo e di ostacolo.
Ciò che sentiamo può anche essere sublime, la più alta forma di felicità deriva da qui, dal sentire di essere pienamente felici. Il sentire di essere pienamente felici porta alla cancellazione totale di ogni forma di errore che vediamo nel mondo. In quel secondo,mese,secolo in cui ci sentiamo così il mondo ci appare bellissimo e privo di imperfezioni.
Mi sento di concludere che ho trovato per me una maniera di pormi di fronte al mondo. Non più in balia delle correnti in questo uragano infinito, ma attaccato in posizione precaria a un filo . Sono sballottato certo , ma questo filo che è il sentire è attaccato saldamente a un traliccio indistruttibile che non mi fa portare via da folate di relativismi .
