#riippuvuus

[kombovompo]

Rukoilen että sielu kestää kolme ajelehtijaa

[magnificentladytheorist-blog]

Onko älypuhelin kaikkea muuta tärkeämpää?

Minä olen varmaan yksi niistä, joilla matkapuhelin on lähes tulkoon kokoajan kädessä. Kyseessä on ennemminkin tapa, kuin pakkomielle roikkua koko ajan sosiaalisessa mediassa ja kytätä toisten ihmisten elämää. Tietyissä tilanteissa se on erittäin ajattelematonta, ja ehkä jopa törkeää. Treffit ystävän kanssa... Onko tarkoitus olla nenä kiinni älypuhelimessa vai nauttia ystävän seurasta?

Älypuhelimet ovat kuitenkin nykyaikaa. Suurin osa väestöstä omistaa nykyään älypuhelimet. Kauppalehden artikkelissa mainitaankin, että esim. Yhdysvalloissa 77% aikuisista omistaa älypuhelimet. Lähes tulkoon puolet heistä myös myöntävät, että he eivät voi elää ilman älypuhelinta. Pitääkö tämä oikeasti paikkaansa? Eikö ilman älypuhelinta pystyisi muka elämään? Ehkä asia on hieman liioiteltu, mutta ymmärrän pointin. Olisihan se varmasti shokki älypuhelin addiktille ja vieroitusoireet olisivat suuret. Mutta oikeasti? Forbesin mukaan riippuvainen katsoo puhelinta noin kerran kymmenessä minuutissa. Tällöin katsotaan olevan jo paha riippuvuus puhelimen käytössä. Mitä riippuvainen sitten tekisi kymmenen minuutin välein puhelimen katsomisen sijaan, jos puhelinta ei olisi?

On väitetty, että kun puhelin riippuvaisilta otetaan puhelimet pois, syntyy siitä heille vieroitusoireita. Kauppalehden artikkelissa mainitaankin, että nyt se väite saa tukea, kun Yhdysvalloissa on tehty pieni tutkimus asiasta. Sen mukaan vieroitusoireita todella syntyy riippuvaisille; verenpaine nousee ja suorituskyky romahtaa. Jos kauppalehden artikkeliin on uskomista, niin minulla on varmasti paha riippuvuus ja vieroitusoireiden pitäisi minullekin tulla. En itse kuitenkaan koe sitä hirveen pahaksi ongelmaksi, jos esimerkiksi unohdan puhelimeni kotiin. Kuitenkin lukiessani näitä artikkeleita, pystyin samaistumaan moneen kohtaan, ja ehkä minun olisi aika ottaa näistä artikkelin neuvoista kiinni, ja alkaa vieroittautua puhelimestani.

Minulla, ja varmaan suurella osalla muistakin ihmisistä, herätyskello on tosiaan puhelimen kautta, eikä perinteistä herätyskelloa ole löytynytkään 15 vuoteen. Joka aamu, kun herätyskello soi, sammutan sen ja avaan Facebookin. Täytyyhän ihmisten yöllä olla päivittänyt sinne jotakin todella kiinnostavaa luettavaa tai jonkun hauskan kuvan. Eli minä ainakin olen yksi näistä ihmisistä, joka saa teknisen ylikuormituksen jo ennen, kuin olen edes noussut sängystä ylös. Ensimmäinen askel; ostan perinteisen herätyskellon, ja katson puhelintani vasta kun olen pissattanut koiran ja syönyt aamupalan. Tämä on siis vasta alkua vieroituksessa, mutta se jatkuu pitkin päivää. Toinen askel: puhelin pois ystävien kanssa ollessa, tai työ tapaamisissa. Tämä on helppoa! Eihän töissä muutenkaan pitäisi puhelinta käyttää, ja ystävän kanssa ollessa keskityt häneen. Eikö näin? Kolmas vaihe: jätä puhelin toiseen huoneeseen. Tämä voi olla minullekin haastavaa. Jotenkin on tottunut siihen, että puhelin on siinä lähellä, ja tapana on, että esimerkiksi sohvalla ollessa ja telkkaria katsoessa, sitä puhelinta vaan selailee koko ajan. Yleensä se on ihan turhaa selailua, eikä sieltä löydy mitään mielenkiintoista. Ei sinne sosiaaliseen mediaan koko ajan ilmesty uutta. Yksi mielestäni paras tapa alkaa vieroittautua olisikin juuri se, että kytketään kaikki turhat ilmoitukset pois, ja käydään Facebookissa ym. selailemassa ehkä muutaman kerran päivässä. Näin mietittynä tämä kuulostaa yksinkertaiselta asialta toteuttaa, mutta mitä se tulisi oikeasti olemaan? Tärinä ja hien valuminen alkaa jo pelkästä ajatuksesta. Pystyisinkö siihen? Pystyisitkö itse? Eiköhän lähdetä kaikki kokeilemaan!

Kuva: https://www.linkedin.com/pulse/v%C3%A4liaika-kahvia-ja-pullaa-minttu-harju

Lähteet:

https://www.forbes.com/sites/francesbooth/2015/02/13/how-to-break-the-habit-of-just-checking-your-smartphone-yet-again/#5e21ddbc3451

https://m.kauppalehti.fi/uutiset/nain-pahoja-vierotusoireita-tuli--kun-koehenkiloilta-vietiin-alypuhelimet/NyGBxX4e

https://m.kauppalehti.fi/uutiset/4-keinoa--joilla-paaset-eroon-puhelinriippuvuudestasi/UuqNbyKj

[oodlenoodleroodle]

Kukaan ei voinut auttaa 35-vuotiasta miestä, joka asuu nyt metsässä – äiti ja isä vievät ruokaa lähestymiskiellosta huolimatta: "Hän on kuitenkin ihminen"

Vanhemmat ovat yhdeksän vuoden ajan toivoneet, että heidän huumekoukussa oleva poikansa pääsee pelastavaan hoitoon. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut aluehallintoviraston moitteista huolimatta. Mies asuu nyt teltassa Kouvolassa.

[laskiliikkuu]

TV Viisi: Outo riippuvuus

Tulipa vilkaistua yksi jakso tätä ohjelmaa, kun yhtenä aiheena oli juoksuriippuvuus. Pitihän se katsoa minkälainen addikti sitä oli telkkariin raahattu. Kyseinen kaveri juoksi maratonien lisäksi myös ultramaratoneja ja treenasi n. 20 h (n. 100 mailia) viikossa, eli käytti käytännössä lähes kaiken vapaa-aikansa juoksemiseen - ihmissuhteista huolimatta. Aika selviä merkkejä jonkin tason ongelmasta. Tämän ongelman pahentamiseksi ohjelmassa esitettiin kolme nimenomaan juoksemiseen liittyvää väitettä:

Maratonien juokseminen on vaarallista. Ihmisiä kuolee.

Juoksemisesta voi aiheutua lihasvaurioita, jotka johtavat munuaisten pettämiseen ja jopa kuolemaan.

Jos koko ajan nostaa rimaa ylemmäs tulee jossain kehon rajat vastaan ja silloin voi käydä huonosti.

Vaikka itse nyt aika amatööri näissä asioissa olenkin niin tässä kuluneen vuoden aikana on tullut luettua aika monta kirjaa, tutkimusta sekä artikkelia maratoneista, vammoista, riskeistä ja sen sellaisista. Myös sellaisia, jotka on kirjoitettu "juoksukriittiseltä" kannalta. Mikäli ohjelman tekijät, ja ohjelmassa haastateltu lääkäri, olisivat hieman perehtyneet asiaan niin ehkäpä olisivat osanneet esittää asiansa paremmin argumentein. Puretaanpas:

Tilastojen ja tutkimusten valossa näin ei ole. Paitsi, jos niitä maratoneja juostaan kylmiltään liian vähällä treenillä. Tämän esimerkkikaverin tapauksessa tuskin voidaan olettaa maratonin olevan hänen elimistölleen juuri minkäänlainen rasitus, kun treenimäärät ovat noinkin kovia. Toki ihmisiä kuolee, mutta harvemmin se kuolinsyy on se itse maraton, vaan pohjalla piilevä muu ongelma.

Totta. Tämä kulkee nimellä rhabdomyolysis (kavereiden kesken rhabdo). Kuitenkin kyseisen tilan muuttuminen hengenvaaralliseksi vaatii melkoista yrittämistä ja onnistuu helpoiten lähinnä jos yhdistetään esim. nestehukka, kuumuus, alamäkijuoksu (tai muu eksentrinen lihastyö) ja hyvin pitkäkestoinen rasitus. Riski myös pienenee mitä enemmän ja säännöllisemmin treenaa eli 100 mailia viikossa juoksevalla on kyllä lihakset siinä kunnossa, että siinä ei kovin helpolla saada mitään isompia terveysriskejä aikaan tälläkään taholla.

Myöskin totta. Mutta ihmiskeho kestää kyllä melkoista rääkkiä, varsinkin jos intensiteettiä lisätään säännöllisesti pikkuhiljaa. Siihenhän se kestävyystreenaaminen nimenomaan perustuu. Toki se ehdoton katto tulee jossain vaiheessa vastaan (viimeistään iän myötä), mutta ei se tarkoita sitä, että kuolee kesken lenkin, vaan sitä alkaa tulemaan erilaisia vammoja ja varoitusmerkkejä, joita fiksumpi osaa kuunnella ja tajuaa keventää.

Jutussa vihjailtiin, että hänelle juokseminen on pakkomielle. Kuitenkaan mitään näyttöä sen tueksi ei esitetty - paitsi ihmissuhteiden kärsiminen, mutta se nyt on täysin subjektiivinen asia ja tuskin riittää yksistään määrittelemään pakkomiellettä. Mikäli hänen tyttöystävänsä olisi ollut myös yhtä innokas treenaaja, niin heidän parisuhteensa olisi varmasti oikein hienolla pohjalla kovista treenimääristä huolimatta. Myöskin jos hänelle juokseminen olisi pakkomielle, niin hän todennäköisesti viettäisi ison ajan vuodestaan kärsien rasitusvammoista. Sellaisista ei hiiskuttu kuitenkaan sanallakaan, vaan hän vaikutti olevan ihan ns. elämänsä kunnossa. Selvää oli, että treenaaminen häiritsee hänen muuta elämäänsä, mutta noin muutoin hänen rutiininsa eivät kyllä eronneet mitenkään siitä miten kilpailumentaliteetilla touhuun suhtautuvat maratoonarit, ultramaratoonareista puhumattakaan, treenaavat. Aamulla yksi lenkki, illalla toinen. 100 mailia viikossa on ihan normaali treenimäärä. Pelkästään kuntoilu- tai terveyspohjalta liikkuvalle tietenkin tuollaiset luvut ovat todella kovia (ja täysin turhia), mutta mikäli oikeasti yritetään kilpailla ja keskitytään itsensä virittämiseen äärirajoille niin ei tuon kaltaisissa treenimäärissä mitään ihmeellistä ole.

Ohjelmassa myöskin käytiin katsomassa kun hän yritti alittaa 24 tunnin rajan 100 mailin juoksulla. Kauhisteltiin sitä, kun häntä sattui ja tuntui pahalta ja silti hän jatkoi matkaa. Mikäli tämä olisi pakkomielteen oire, niin voinemme toimittaa koko suomen olympiajoukkueen myöskin hoitoon. Jos joku olettaa, että sadan mailin, maratonin, 5 kilometrin tai ihan minkä tahansa matkan täysillä paahtaminen tuntuu kivalta, niin suosittelen joskus kokeilemaan ihan käytännössä. Vinkki: Jos se tuntuu pelkästään kivalta, niin et juokse tarpeeksi lujaa. (Täsmennys: tuo pätee siis täysillä juoksemiseen, treenatessa ei juosta täysillä ja sen tuleekin olla suurimmaksi osaksi kivaa ja kevyttä) Sama pätee melkeinpä mihin tahansa urheiluun. Harvemmin se itse suoritus on mitenkään suurta fyysistä nautintoa vaan se palkitsevuus syntyy siitä, että pakotat itsesi tekemään jotain joka on fyysisesti raskasta tai muuten vaikeaa. Näemmä muualla maailmalla tuolle dokumentille on myös naureskeltu ja se on keskustelua aiheuttanut.

Mutta missä sitten menee se hienoinen raja pakkomielteen ja treenaamisen välillä? Minä tunnen esimerkiksi useita ihmisiä, jotka ovat jossain vaiheessa elämäänsä soittaneet jotain instrumenttia huomattavasti enemmänkin kuin 20 h viikossa, jotta kehittyisivät siinä paremmaksi. Varmasti siinä on joutunut perumaan useammankin muutoin kavereiden kanssa vietettävän illan ja täten päässeet ihmissuhteet kärsimään. Minusta tuon kaltainen toiminta on vain ihailtavaa määrätietoisuutta, jollaista minulta ei ole koskaan löytynyt - ja tuskin löytyykään. Pakkomielteeksi ja/tai riippuvuudeksi minä sen mieltäisin vasta siinä vaiheessa, kun "normaalin elämän" sijaan sitä kitaraa on pakko räpelöidä tai ne lenkkarit on pakko laittaa jalkaan ja treenata siitä huolimatta onko siitä mitään hyötyä. Siinä vaiheessa pitäisi tajuta osata myös nauttia siitä touhusta, eikä enää naama irveessä painaa eteenpäin. Tämä oli ainut varoitusmerkki joka minusta tällä kyseisellä kaverilla täyttyi: hän oli 43-vuotias, aloittanut liikkumisen vasta muutama vuosi sitten ja hänen maratonennätyksensä oli 3:38. Tuossa vaiheessa noin kovan tason treenillä tuskin saavutetaan mitään sellaista, mitä ei saataisi aikaan kevyemmällä ja fiksummin suunnitellulla treeniohjelmalla. Toisaalta taas hän vaikutti ihan aidosti nauttivansa siitä touhusta, joten mikä minä olen tuomitsemaan? Hänen prioriteettinsa elämässä nyt olivat erilaiset, kuin ehkäpä monella muulla, mutta ei se nyt aina välttämättä ole merkki mistään sairaalloisesta.

Urheiluriippuvuus on ihan oikea ongelma, mutta tuo dokumentti oli kyllä niin huonosti tehty ja argumentit rakennettu niin väärälle pohjalle, että tuskinpa kukaan sellaisesta kärsivä tuon myötä ainakaan ongelmaansa tiedosti. Sanotaan nyt vielä loppuun, että en ole haaveilemassa itse 100 mailin treenimääristä viikossa eikä minulla ole mitään järkeä alkaa muutenkaan suhtautumaan tähän touhuun mitenkään kilpailupohjalta (muuta kuin itseäni vastaan). Toivoisin silti, että kukaan ei tulisi minulle riippuvuudesta vihjailemaan, ainakaan tuon dokumentin perusteella, jos joskus päätänkin asettaa tavoitteeksi jonkun asian, jonka treenaaminen vie hetkellisesti vähän enemmän aikaa. Sitten jos minä alan kärsiä siitä treenimäärästä, oli se sitten fyysisesti tai henkisesti, niin voi tulla vähän läpsimään poskia.