eli fic jossa vanha nelonen perseilee menemään, Heikinarolla on vihainen homo veli, Kariluoto on mustasukkainen, Ukkola janoaa panssarimiehiä ja Hellström on iso mieliala.
En voi edes laskee tän kuuluvan On siinä korviketta-sarjaan, sillä tää on vaan perseilyä ja roskaa mutta ai että tätä on kiva kirjottaa. Toinen osa pian tulilla!
Ei suurempia varoituksia, kiroilua jonkun verran. Betaamaton teksti.
Kauno Heikinaro & panssarimiehet Kuisma ja Tuomarmäki on mun omia hahmoja
Parituksina Ukkoluoto
”Jos minä noin paahtahisin ittiäni niin loisin nahkaani seuraavan kuukauden.”
Heikinaro istui visusti paahtavalta iltapäivältä suojassa valtavan männynrungon kupeessa. Lampioinen ja Ukkola makasivat muutaman metrin päässä ruohon täplittämällä hiekkarinteellä.
Lampioinen päristi huuliaan kasvoilleen aurinkosuojaksi asettamansa lakin alta. ”Vajaalaatuista tuotetta toi sun riemunkirjava hipiäs.”
Heikinaro hymähti. Hän veti käärityt hihat takaisin pisamaisten käsivarsiensa peitoksi.
Oltiin päästy pariksi viikoksi takalinjaan kauan kaivatulle huilitauolle. Kolme päivää sitten heiltä oli vielä kaatunut kaksi miestä tykistökeskityksissä. Koko joukkueeseen oli iskenyt yhteinen muistinmenetys ja noiden nimiä eikä tekoja mainittu enää.
Nyt oli helle joka hyväili varpaita ja poskia. Kiusana vain korvissa pärräävät, seuraavaa ateriaansa etsivät paarmat.
Heikinaronkin käsien tärinä oli taas lakannut. Lampioisen ei tarvinnut enää hinkata silmälaseja puhtaaksi hänen puolestaan.
Aikaa kuluttaakseen Toivo oli päättänyt alkaa heitellä auringossa loikoilevia pienillä hiekan muovaamilla kivillä, risuilla ja kävyillä. Vaikeusasteen nostamiseksi hän oli taitellut silmälasinsa rintataskuunsa. Kiviä oli ropissut useampia Ukkolan viereen kuin tämän tai Lampioisen paljaille rauhallisesti lämmössä kohoileville rintakehille.
”Ukkolasta tulee yksi ja Lampioisesta kolme pistettä. Jos osuu suuhun niin kaksi ylimääräistä, ” hän selitti syli täynnä vehnäpullia saapuneelle Hellströmille, joka istui hänen viereensä ja tähtäsi nyt Ukkolaa valtavalla ja painavalla männynkävyllä. Sen lento loppui lyhyeen ja päätyi vierimään alas ruohikkoista rinnettä. Hän puristeli keittiöstä saamiaan pullia ja valitsi niistä tiiveimmän.
Ukkola nosti käsivartta kasvoiltaan ja käänsi päänsä kohti Heikinaroa ja Hellströmiä silmät sirrillä. Saman tien hän laski käsivarren takaisin.
”Mitä se sellaanen on että minä oon arvolta vähemmän?”
”Sulla on niin valtavan leviä ja ihana rintakehä,” Hellström päätteli ja sai aikaan Heikinaron nauruntyrskähdyksen ja Ukkolan myöntyväistä yninää. Heikinaro asetti lasinsa takaisin nenälleen. Hän kaivoi samasta taskusta Hellströmille pieneksi neliöksi taitellun paperilapun. Lemmenlurituksista hän sai maksuna neljä ruskeankiiltävää sokeripullaa.
”Lampioinen on tommonen keskenkasvunen nälkäkurki niin siihen on vaikeampi osua.”
Heikinaro konttasi valuuttansa kanssa kohti yhteen kasaan pinottuja varusteita. Hiekka painautui kämmeneen jättäen jälkeensä pieniä kuoppia.
”Lampioonen on mua ehkä puoli otsaa lyhyempi –aissaatana!” Pulla läsähti suoraan Ukkolan kasvoille ja tämä ponkaisi istualleen nauraen.
Säteiden kirkkaus melkein viilsi silmiä. Hän käänsi selkänsä auringolle ja kömpi ylös, heittäen pullan onnistuneesti avonaiseen leipälaukkuunsa Heikinaron ohi.
”Kolomeko mää sain?” Hellström laski sormiaan.
Heikinaro nyökkäsi nauraen ja vilkaisi Ukkolan ruohon kuvioittamaa selkää, sitten Lampioista. ”Mutta kyllähän se Alpiparka vaan laihalta minun silmiini näyttää.”
”Olkaa nyt jumalauta hetki hiljaa,” lakin alta kuului. Lampioinen oli joutunut eilen tekemään yhden ylimääräisen yövartion, kun Korpela oli sairastunut hyvin äänekkääseen ja eritteiseen vatsatautiin. Hän ajatteli ottavansa ylimääräiset työt aina vakavasti –hänen oli siis saatava suhteessa tarpeeksi lepoa suorittamiinsa vuoroihin.
”Eikun nyt menooks,” Ukkola veti henkselit ylös valkoisille hartioille ja tunki varsikengät jalkaan nauhat auki. Kesälakin hän heitti päähän lippa kohti niskaa. Hän viittoili Heikinarolle ja Hellströmille, joka kävi läpi Heikinaron kirjoittamaa kirjettä. ”Lähdetään perimään Sammilta tai Kuusistolta korviketta että päästään nuotiolle. Mulla ei ole ainakaan yhtään purua enää. Mites Topilla?”
Heikinaron punaiset kiehkurat kimaltelivat auringossa hänen pudistaessaan päätään. Hän tarttui Ukkolan ojentamaan käteen, kammeten itsensä ylös. Hellström seurasi ja tallusti Lampioisen viereen. Mies intti yhä vastaan.
”On vallan vehnästäkin,” Ukkola totesi. Hänellä oli jo kiire katsomaan, josko Kariluoto olisi palannut komentokorsulta.
”Kariluoto meinas aamulla, että viihdytyskomppania aloittaa kolmen maissa. Lottiakin varmaan paljon, että tuu ny,” sanoi Hellström kumauttaen varovasti Lampioista saappaankärjellä kylkeen. Saattoi melkein nähdä, kun Lampioinen höristi korviaan. Lakki lensi miehen kasvoilta kaaressa ja hän venytteli kuin kissa, selkä kohoten maasta. Kylkiluut törröttivät nahan alta kun miehen jalat kuopivat hiekkaa hänen pyrkiessään ylös. Hellströmin mieleen kävi ajatus, että täytyisi sittenkin antaa Lampioiselle loputkin pullat, jotka hän oli aikonut säästää itselleen. Ukkolaa kopioiden Lampioinenkin nosti henkselit paljaille hartioille ja heitti puseron olalle talteen. Oltiin sentään melkein vapailla.
Lottia oli toden totta saapunut paikalle useita kymmeniä. Miesten riemu oli suuri, kun he ymmärsivät, että heidän ei tarvinnutkaan etsiä nuotiota. Lotat kun olivat jo sitä keittäneet ja myivät nyt pystyyn pistämistään kioskeista. Tupakkaakin näkyi olevan enemmän kuin mies jaksoi kantaa.
Sovittiin, että Heikinaro ja Hellström jäivät koivujen keskelle vedetyn pitkän puisen pöydän ääreen varaamaan paikkoja sillä aikaa, kun Ukkola ja Lampioinen lähtisivät korvikekaupoille. Hellström kun oli jo hakenut heille kasan pullia eikä ollut lottien perään, hänellä kun oli jo useampi kirjeheila ympäri Suomea Heikinaron ansiosta. Lampioinen toki halusi käyttää kaikki mahdollisuutensa hameiden perässä juoksemiseen, ja päätti, että Ukkola lähtisi hänen kaverikseen.
Heikinaro tyytyi pyörittelemään silmiään pariin kertaan. Menkööt mokomat. Hänen mielessään oli tilaa vain eräälle kipakalle konekirjoittajalle, joka ei millään tuntunut vastaavan hänen lemmenosoituksiinsa.
Hellströmiä mietitytti kuitenkin, myytäisiinkö moisille paitaressuille mitään. Hän joutui harmikseen toteamaan, että moni muukin sotapoika oli käyttänyt helteistä päivää hyväkseen ja hankkiutunut eroon kesäpuserostaan ja aluspaidastaan. Punavalkoista nahkaa vilkkui joka puolella, joku oli onnistunut ruskettumaankin.
Ainoastaan kolmannen panssarikomppanian miehet olivat täydessä varustuksessa, kun he mekastaen ja rempseästi astellen saapuivat paikalle. Ukkola ja Lampioinen joutuivat vaipumaan mustien panssaripukujen ylivoimaisen vallan alle, mikä ei sinänsä ollut uutta. Lampioisen yritykset aukoa päätään eräälle punatukkaiselle panssarivänrikille ja tämän kolmelle panssarimiehelle olivat lähes onnistuneita ajamaan Ukkolan puolustuskannalle, kun eräs miehistä töytäisi Lampioisen Ukkolaa päin ja käski painumaan takaisin mistä oli aikoinaan maailmaan tullut. Punatukkainen vänrikki tuijotti kuitenkin Ukkolaa niin erikoisesti jäänsinisillä silmillä, että Ukkola totesi parhaaksi palata Lampioisen kanssa tyhjin käsin mieltään osoittavien Heikinaron ja Hellströmin luo.
”No ei perkele saatu ku panssarirunkut tunki eteen. On se kumma kun vähän nahkaa natisuttaa niin naisilta menee kuulo ja näkö millekkään muulle,” Lampioinen valitti, rojahtaen Heikinaron viereen, ”Tavallinen sarkajermu jää nuolemaan näppejään.”
Ukkola ajatteli, että on parempi jättää sanomatta että hänellekin oli käynyt niin, kun oli nähnyt panssariunivormut. Tyttöjä ei voinut siitä syyttää ollenkaan. Kariluoto oli joskus sanonut, että ne olivat kieltämättä Suomen armeijan sotilaallisimmat ja upeimmat, eikä sitä käynyt kieltäminen. Ei olisi Kariluoto varmaan katsonut hyvällä hänen ja Lampioisen paidoitta heilumista. Ukkola päätti pukea ainakin aluspaidan takaisin päälleen.
Hellström murahti ja oli nousemassa penkistä, nyrkit puristettuna kiinni. Heikinaro pudisti päätään. Kuin yhteisestä sopimuksesta Ukkola ja Heikinaro tarttuivat kumpikin häntä hartioista ja painoivat miehen takaisin istumaan. ”Annaha olla, ” Ukkola komensi asettuen Hellströmin viereen kuin esteeksi. Miehen vasen poskipää oli vieläkin turvoksissa edellisestä kinasta.
Hellström totesi, että jos ei kohta saisi korviketta niin ei saisi kyllä kukaan muukaan. Ettei hän alkanut katsella mitään helvetin nahkapellejä kun oltiin juuri itse päästy helvetistä hetkeksi pois. Heikinaro myötäili, taputti miestä olkapäälle. Samaa mieltähän hän oli.
Ukkola tarjosi Hellströmille tupakkaa ja Hellström otti sen vastaan nykivin liikkein. Ukkola hymyili vinosti ja lupasi lähteä panssarimiesten puheille hänen kanssaan kunhan Rekomaa ja Rauhala saapuisivat pyykkireissultaan. Sopisi kai pieni paini tähän väliin, mutta tarvittaisiin isompi kööri jotta touhusta tulisi tasaväkisempää.
Heikinaro ei koostaan ja lempinimistään huolimatta halunnut ryhtyä moiseen leikkiin ellei ollut aivan pakko ja Lampioisen leuhkiminen oli vain lätinää joka piti ohuen miehen lämpimänä. Hän katseli panssarimiehiä edelleen viekkaana ja tönäisi Heikinaroa hetken mietittyään.
”Tuolla on yks teerennahkakin mustassa puserossa. ”
Nyt oli Ukkolankin pakko kääntää katseensa takaisin panssarimiehiin. Siellä hän oli, punertava tukka puski itsepäisesti tarkasti vinoon asetetun upseerilakin alta. Nahkapusero kiilsi auringossa. Mitenhän kuuma sisällä mahtoi olla?
Samassa hän puuskahti omille ajatuksilleen. Hän oli näköjään kuin pahainen pikkutyttö, joka oli laota jokaisen komean upseerin jalkoihin.
Mutta miksi sekin oli katsonut häntä?
Heikinaro kurtisti kulmiaan lasien takana ja hän irrotti Hellströmistä. Hän kurkotti kaulaansa ja työnsi silmälasit ylös nenälle, haravoiden katseellaan mustapaitaisten miesten joukkoa lottien järjestämän korvikepöydän edessä.
”Ei kai se voi olla Kauno? Missä?”
Ukkola muisti, että Heikinaro oli joskus kertonut veljistään, joista yksi oli juurikin Laguksen miehiä. ”En usko, ei se muuton näyttänyt sinulta yhtään-”
Lampioinen kumartui Heikinaroa kohti ja osoitti kohti kahta panssariupseeria, joista punatukkainen tuijotti epäuskoisena takaisin.
”Perkele!” Heikinaro puuskahti, ponnahti pystyyn ja alkoi huitoa kädellään kuin eriskummallinen lipputanko. ”Kauno! Kauno!”
Panssarivänrikki sanoi jotain toverilleen ja otti pari epäröivää askelta kohti ihmeellistä joukkoa. Ukkola nielaisi ja pisti kätensä puuskaan. Heikinaro ryntäsi nauraen miehen luo. Vänrikkikin puhkesi leveään hymyyn ja syleili Heikinaroa. Sitten hän huomasi Lampioisen, joka näytti nyt hyvin pieneltä. Hänen hymynsä muuttui viekkaaseen virnistykseen kun hän asteli Lampioisen eteen.
”Jaa, irvileukakin näköjään täällä. Onko tää sun joku kaveri?”
”Juu… se on… Lampioinen. Eihän se mitään pahaa tarkota, suu käy vaan nopeemmin ku järki. Pojat, tässä on isoveikka. Siinä on Hellström ja Ukkola.”
”Herra vänrikki.” Lampioinen vikisi.
”Älä nyt herroittele kun ei äskenkään irronnut.” Mies tuijotti Lampioista pistävästi. Hellströmin hartiat hytkyivät pidätetystä naurusta. Lampioisen piina oli hänelle sitä suurinta huvia.
Ukkolankin oli pakko hymyillä. Panssarivänrikki Kauno Heikinaro ei juurikaan jakanut piirteitä Toivo Heikinaron kanssa. Heitä yhdisti lähinnä leiskuva tukka ja pisamien täplittämät kasvot. Muuten mies oli paljon vahvapiirteisempi ja tuimakatseisempi kuin veljensä.
”No älkää nyt. Kavereitahan tässä kaikki ollaan.” Mies alkoi nauraa räkättää ja puristi Lampioisen, sitten Hellströmin ja viimeiseksi Ukkolan kättä. Ukkolan kädenpuristus jäi löysäksi ja vänrikin pistävät silmät pureutuivat hänen omiinsa. Ukkola toivoi, että olisi jo pukenut aluspaidan päälleen.
Pupillit väreilivät ja yhtäkkiä Ukkola alkoi epäillä oliko mies täysin selvin päin. Jos heillä oli ollut vaikeaa, niin ei voinut kuvitella ahtaassa hyökkäysvaunussa istumisen olevan yhtään sen helpompaa.
Heikinaro istuutui takaisin Lampioisen viereen.
”Ootte niin tutun näkönen, Ettette vaan oisi saanut kultaa Kannuksen kesäjuhlilla -38 miesten viitosella?” Vänrikki kysyi ja irrotti viimein otteensa. Ukkola keikautti päätään. Odottamaton kysymys.
”…kyllä vaan sain. Mistäs vänrikki sen tietää?”
Paksut huulet paljastivat jälleen suorat hampaat ja mies istui Ukkolan viereen nahkapusero nitisten. Hän heitti toisen kätensä Ukkolan hartioille ja puristi olkapäästä. ”Eihän sitä saata unohtaa ku tuommoinen prinssi uljas juosta jolkottahaa ohitse viime metreillä kuin vettä vaan. Kirveli niin maan perkeleesti se hopea.”
Ukkola naurahti. Käsi hartioilla tuntui hyvältä. Nahka oli auringon kuumentama ja poltti lempeästi niskaa.
”Ei kai oo tottakaan! Ei Heikina- Topi ikinä ole maininno että te ootte siellä olleet kisaamassa.”
”No Topi nyt o viihtynyt aina paremmin papereiden äärellä.” Vänrikki naurahti rennosti, vilkaisten Heikinaroa.
Kauno Heikinaro oli kova suustaan ja Ukkola huomasi nauravansa tämän jokaiselle kaskulle. Pian pari hänen panssarimiestäänkin, Kuisma ja Tuomarmäki, liittyi seuraan ja vänrikki käski näiden hakea koko seurueelle korviketta hänen kustannuksellaan. Hellströminkin ilme kirkastui ja puhe alkoi sujua, kun hän sai höyryävän korvikekupin eteensä. Tuoksusta päätellen korvikkeeseen oli eksynyt kahvia astetta enemmän. Ukkola ei edes huomannut, että Kariluoto oli viimein saapunut paikalle. Tämä oli huoliteltu. Parta ajettuna ja hyväntuoksuisena hän katkaisi porukan jutun, laski kätensä pöydän päässä istuvan Hellströmin hartialle.
”Jaahas, päivää pojat. Olette näemmä jo hoitaneet tärkeimmän.” Kariluoto totesi hymyillen, katse käväisten korvikekupeissa ja pullanmurusissa pöydällä. Hänellä oli hyvä olo. Miehet naurahtelivat, tervehtivät luutnanttiaan.
”Mutta mitäs miehiä te olette?” Kariluoto jäi tuijottamaan Ukkolan paljaiden hartioiden ympärillä olevaa käsivartta ja lämmin tunne hänen sisällään katosi, muuttui kiristäväksi renkaaksi.
”Törmättiin velimieheen. Ja sen pari poikaa.”
Ukkola ei uskaltanut katsoa Kariluotoa silmiin. Hän oli taas niin hienona ja tarkkasanaisena. Vänrikki tervehti Kariluotoa, ei huomannut tämän otsan mietteliästä poimua.
”Olette Topin joukkueenjohtaja.”
Kariluoto nyökkäsi nopeasti, katsoen jo vaativasti Ukkolaa.
”Ukkola, minulla olisi asiaa. Eikö poikienkin pitäisi jo alkaa katsella paikkoja? Esitys alkaa ihan pian.”
”Älä nyt, istukaa alas. Meillä oli tämän Ukkolan kanssa juttu kesken.” Vänrikki hymyili, käsi kiertyen tiukemmin Ukkolan ympärille. Ukkola toivoi jälleen, että olisi pukenut edes sen helvetin aluspaidan päälleen. Kariluoto hymyili tiukasti.
”Ihanko totta?”
Ukkola uskalsi nyt nostaa katseensa kohti Kariluodon silmiä ja hämmästyi ankarasta tuijotuksesta.
”Eikö se voi hetkisen oottaa?” Hän kysyi vilpittömästi. Vänrikin kanssa oli niin mukava puhua. Eikä vähiten siksi, että mies oli vähä vähältä hivuttautunut aivan likelle, kylki kylkeä vasten.
Kariluodon suupieli nyki.
”En usko.”
Ukkola huokaisi. Hän oli nousemassa penkiltä, kun jokin puristui hänen ranteensa ympärille, veti lujasti.
”Jäisit nyt. Kun tarjosin korvikkeetkin. Ettei ihan hukkaan rahat mene.” Maanitteli vänrikki. Hänen vaalea kämmenensä piti rystyset valkoisina kiinni Ukkolan ranteesta. Ukkola naurahti, koitti kiskaista. Vänrikki ei päästänyt irti. Katseessa oli epätoivoa.
”Kauno.” Heikinaron silmät olivat lautasen kokoiset pöydän toisella puolella. Hiljaisuus laskeutui lautapöytään. Ukkola oli hetken aivan kuin halvaantunut.
”…päästäkäähän irti Ukkolasta.” Kariluoto sanoi kylmän rauhallisesti.
Vänrikki tajusi, että koko pöytä katsoi ja päästi irti, irrottamatta kuitenkaan katsettaan Ukkolasta. Mies kurtisti kulmiaan, ei käsittänyt mitä tapahtui. Hän kömpi pois penkin takaa ja poimi maasta kesäpuseronsa, puki sen päälleen. Vänrikkikin nousi pöydästä. Silmänsä kulkivat pitkin Kariluotoa kun hän otti pari askelta tätä kohti. Hän joutui kuitenkin myös jaloilleen nousseen Hellströmin pysäyttämäksi. Tämä nimittäin seisoi nyt Kariluodon ja vänrikin välissä, naksautteli niskojaan.
”Mikä tuossa ilonpilaajassa on niin ihmeellistä että sinä lähdet sen mukaan?” Vänrikki kysyi Ukkolalta. Kariluoto olisi naurahtanut, jos ei olisi ollut niin pöyristynyt.
Heikinaro suorastaan kohahti. ”Käyttäydy nyt!” Hän keräsi kinttunsa penkin ja pöydän välistä ja nousi ylös, kiersi pöydän toiselle puolelle.
Ukkola ei osannut sanoa miehelle mitään. Sen esiintyminen oli muuttunut järjettömäksi sekunneissa. Sen sijaan hänkin hakeutui Kariluodon viereen. Kuisma ja Tuomarmäki liittyivät vänrikkinsä seuraan, Lampioinen yritti olla mahdollisimman pieni pöydän ääressä. Jännityksen saattoi aistia ilmassa. Heikinaro ravisti veljeään hartiasta, koitti rikkoa jännityksen vänkyrällä hymyllä. ”Mikä ihme suhun meni?”
Ei mikä, vaan kuka, Topi ajatteli. Näin oli käynyt joskus ennenkin. Kaunolla oli niitä heikkouksia.
Vänrikki työnsi Heikinaron pois. ”Älä vikise! Pelkkiä pellejä koko porukka.”
Nähtävästi leikki oli nyt saanut riittää ja vänrikki Heikinaro oli valmis jättämään kiväärimiehet rauhaan. ”Terve menoa, luutnantti. toivottavasti ei törmätä.”
”Samat sanat.” Kariluoto totesi hitaasti, odotti että kolmen mustapuseron kopla oli kävellyt heidän ohitseen ja hetken matkaa poispäin, seurasi heitä tarkasti silmillään. Sitten hän avasi suunsa.
”Panssarvänrikki muistaa vielä, että nahkapusero ei ole asiallinen lomapuku. Ja ohjeistaa miehiäänkin.”
Hellström pärskähti. Heikinaro ei voinut uskoa omia korviaan.
Vänrikki pysähtyi kuin seinään.
”Mitä?”
Kääntyi, suorastaan syöksyi Kariluotoa kohti, ruumis palaen vihasta.
”Mitä mitä mitä se kiljukaula mutisee?”
Vänrikki ja Kariluoto seisoivat vastakkain kaulat pitkinä kuin kaksi kukkoa.
Kariluoto pihisi.
”Kyllä minä painiakin osaan.”
”Älä rupee uhoomaan, rasvatakki.” Hellström työnsi hitaasti vänrikkiä pois.
”Pääs kiinni, mutakuono.” Kuisma sylkäisi, Ukkola ja Heikinaro saivat vipinää raajoihin ja tunkivat miesten väliin.
”No niin. Herrat ottaa nyt ihan rauhassa.”
”Pidä toi seiväsperse luutnantti kurissa.”
Ukkolan oli vaikea pitää kasvojaan peruslukemilla. Koko tilanne oli absurdi. Kariluoto suorastaan haastoi riitaa ja Heikinaron kasvot hehkuivat häpeästä punaisina. Hellström oli nyt aina nyrkit pystyssä, mutta että tämä panssarivänrikkikin.
Vänrikin silmät paloivat, mutta Heikinaro tarttui tätä päättäväisesti hartioista ja veti poispäin.
”Kauno, ala painua.”
”Jos kukonpoika pitää nokkansa kiinni.”
”Eiköhän tuo pidä,” Ukkola sanoi merkitsevästi. Vänrikki käänsi selkänsä ja Heikinaro saattoi hänet ja tämän kaksi miestä pois sadattelujen saattelemana.
”Saatana! Ei olla nähty melkein vuoteen ja heti sä alat riehumahan!”
Ukkola pudisti päätään ja katsahti Kariluotoon, joka pöyhisteli edelleen rintaansa. Hellström murahti ja meni jatkamaan korviketta välittämättä siitä, että se oli jo kylmää. Lampioinen oli käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja evakuoinut panssarimiehiltä jääneet särpimet, unohtanut jo koko selkkauksen.
”No. Sulla oli jotakin asiaa mulle.”
Kariluoto nykäisi niskaansa kohti jonkin matkan päässä olevia teatterilavaa esittävien kahden valtavan lautapöydän suuntaan. Miehet lähtivät astelemaan pingottunein askelin sitä kohti. Kariluoto puhkui.
”Uskomatonta millaisia tyyppejä upseereissakin on. Ei uskoisi, että on Heikinarolle sukua, siinä kyllä on omena pudon-”
”Uskomatonta tässä on vain tuo sinun hommasi. En oo koskaan nähnyt moista uhoomista sinun suunnaltas. En mä väitä, ettenkö itsekin joskus, mutta-”
”No perhana! Kun hän sillä tavalla tarttui-” Kariluoto heilautti kiivaasti kättään. Ukkola tuhahti.
”Pikkuisen ranteesta puristi, raukka. Muista, että minulle –meille on käynyt pahempaakin. ”
Kariluotoa alkoi hävettää. Hän ymmärsi oman järjettömyytensä.
”Olet oikeassa… en tiedä… mikä minuun meni. Tulisi varmaan mennä ja pyytää anteeksi-”
Ukkola kosketti Kariluotoa käsivarteen pysäyttäen tämän. Hän hymyili. ”Älä nyt kun Hellströmkin juuri pääsi takaisin kupin ääreen. On meinaan kurjaa porukkaa tankkimiehet kun sille päälle sattuu.”
Kariluoto naurahti helpottuneesti. Hän katsoi Ukkolan paitaa, otti varovaisesti kiinni kauluksista ja napitti pari aukiolevaa nappia, hipaisi olkapäätä. Ukkola tutki Kariluodon näpellystä lempeästi.
”Olisitko oikeasti ottanut erän, arvon painimestari?”
Okay so one 25mg quetiapine pill didn’t have any effect at all. Second night, two of them didn’t seem to have any effect. After two hours, I felt nothing different. Went and tried sleeping, and success! I fell asleep nicely and didn’t wake up until noon.
Minus side was that I had enormous brain fog and drowsiness all day. I felt like a zombie, and for example, it took me 30 minutes to bring dry clothes back in from the clothesline. Normally it takes 5-10 minutes.
Last night I didn’t take quetiapine at all, because today is juhannus (midsummer day) and I’m gonna go to say ”hi” to my boo at their summer cabin! Last time I visited there was a decade ago!
Second night trying to finally get some proper sleep with quetiapine. Tried it for the first time last night, one pill didn’t do shit. Took two an hour ago, nothing’s happening at least yet.
