Uskonpuhdistus vai uskonpuudutus?
Kun kuulen kehotuksen ”palata Lutheriin” tms osa minua nyökyttelee myöntyvästi. Samalla ihmettelen kehoni reaktioita: kädet ja tulevat voimattomiksi, silmissä sumenee, hengitys käy pinnalliseksi, veri lakkaa kiertämästä. Hartiat lysähtävät kumaraan ja katse painuu maahan.
Tällainen kokovartalopuudutus on itse asiassa hetken aikaa hyvin miellyttävä, kunnes erehdyn liikahtamaan, olemaan eri mieltä, ajattelemaan jotain aivan muuta, kyselemään.
Silloin sattuu ja kovasti! Tiedäthän – samalla tavalla kuin puutuneeseen jalkaan, jota kuitenkin on ihan pakko liikuttaa.
Tätä on uskonPUUDUTUS: jähmettymistä, liikkumattomuutta, muuttumattomuutta. Se on pitäytymistä, pysymistä, puolustautumista ja palauttamista. Sen pitämistä itsestään selvänä, että jokin menneisyydessä tapahtunut uskonmuotoilu on oikeampaa ja parempaa kuin mikään nykyinen saati tuleva ja vielä tuntematon.
Minä olen ihan iloisesti 1500-luvun uskonPUHDISTUKSEN eli reformaation (=uudelleenmuotoilu!) jatkaja. Luther ja kumppanit tekivät 500 vuotta sitten ihailtavaa työtä. He kuorivat vereslihalle oman suhteensa siihenastiseen kristilliseen perinteeseen ja yhteiskuntaan. He vaativat siihen jotain tolkkua ja syvempää merkitystä.
En silti halua ”palata Lutheriin”. Minulla on ihan omat lehmät ojassa. Mutta niiden ylöskiskomiseen, puhdistamiseen ja nimeämiseen kuulen oikeutuksen ja kehotuksen juuri siitä tosiasiasta, että olen tuosta muinaisesta uskonpuhdistuksesta syntyneen kirkkokunnan jäsen ja pappi.
Ei puutuneilla käsillä paljon ojaa kaiveta.
Olisiko uskonpuhdistuksen perinteen jatkaminen sitä, että jatkuvasti kieltäydytään tekemästä mistään ehdottomasti pysyvää perinnettä? Oltaisiin enemmän kiinnostuneita liikkeestä kuin pysähtymisestä, eteenpäin menemisestä kuin takaisin palaamisesta? Tuoreena jakamisesta kuin säilömisestä?