Tahdon. Olen sanonut "tahdon" papin edessä. Ja kyllä, minä tahdon edelleen. Tahdon niin paljon, että välillä tuntuu kuin sydämeni repeäisi. Vaikka joskus mietin, riittääkö se sittenkään.
Tahdon olla onnellinen täällä, sinun kanssasi. Tahdon rakastaa, vanhentua kanssasi. Tahdon, että me olemme me. Tahdon elää tätä elämää. Tämä on ihan hyvä elämä ja tahdon jakaa sen sinun kanssasi.
Mutta jotain on tapahtunut, eikä minulta kysytty siihen, tahdonko. Minulla on tunne, että jotain on kadonnut. Salakavalasti vuosien varrella, vähitellen. Meitä ei enää ole, on vain sinä ja minä. Lehtijuttu riittämättömästä yhteydestä ja läheisyydestä saa kyyneleet silmiini. Kuinka saan sinut ymmärtämään, että meidän on saatava jotain muuttumaan, pysyvästi. Ei niin, että hetkittäin saamme sen tunteen kiinni ja seuraavassa hetkessä se katoaa jättäen jälkeensä toivon tulevasta ja toivottomuuden nykytilanteesta.
Pelkään. Pelkään, että päädyn tekemään jotain, mistä en voi enää palata. Pelkään, että jatkan tätä elämää ja tulen katumaan menetettyjä mahdollisuuksia. Olen tienristeyksessä, silmät sidottuna enkä tiedä yhtään, mihin suuntaan mennä. Minulla tulee aina olemaan oma polkuni, mutta haluaisin jonkun kulkevan samaan suuntaan kanssani. Tahdon sen jonkun olevan sinä, vaikka nyt polkumme ovatkin kaukana toisistaan.
Uskon. Uskon kuitenkin, että jonain päivänä näen taas eteenpäin ja tiedän, mille polulle jatkaa, ja kenen polku kulkee omani vieressä, vai kulkeeko kenenkään. Siihen asti pyörin ympyrää, silmät sidottuina. Ehkä minun kuuluu tehdä niin juuri nyt, tässä.
