yksi syy sihen, miksi suomalaiset tykkäävät niin kovasti käyttää sanaa “se” viitatessaan toiseen ihmiseen — vaikka meille kaikille toitotetaan ala-asteelta lähtien, että silloin pitäisi käyttää sanaa “hän”, ja “se” on vain varattu eläimille ja elottomille asioille, on se, että……..niin on aina tehty:
[Hanna Lappalainen: Kielikello 4/2010: Se ja hän puhutussa kielessä]
Nykykielessä ilmenevän vaihtelun selitys löytyy niistä ratkaisuista, joita jouduttiin tekemään, kun suomen kielelle 1800-luvulla rakennettiin yhteistä kirjakieltä. Kirjakieleen vakiinnutettiin tietoisesti käytäntö, jonka mukaan 3. persoonassa ihmiseen viitataan pronominilla hän ja eläimiin, esineisiin ym. olioihin pronominilla se; monikossa pronomineina ovat he ja ne. Murteissa tällaista työnjakoa ei ole ollut, vaan sekä hän- että se-pronominia on vanhastaan käytetty niin ihmisiin kuin eläimiinkin viitattaessa. Useimmissa murteissa se on yleisin ja neutraali muoto ja pronominin hän käyttö poikkeuksellista. Hän-pronominia on käytetty ja käytetään edelleen ennen muuta epäsuorassa esityksessä seuraavaan tapaan: ”se sano että hän tulee”, jolloin se ja hän viittaavat samaan henkilöön. Kirjakieleen tehty työnjako hän- ja se-pronominin välille on siis ristiriidassa puhekielen käytännön kanssa.
eli kyseessä on hyvin keinotekoinen systeemi, eikä mikään ihme ettei se ole koskaan täysin juurtunut puhekieleen.
[…] Olennaista lienee se, että 3. persoonan pronomini ei ole mikä tahansa kielenpiirre: kyse on tavasta, jolla puhutaan toisesta ihmisestä. Kun jo kouluopetuksessa on korostettu, ettei ihmisiin ole sopivaa viitata se- ja ne-sanoilla, näiden pronominien käyttöä saatetaan varoa ja pitää epäkohteliaana ja huonon kielenkäytön merkkinä. Tästä käsityksestä kertoo erään raamattupiiriläisen kommentti kyselytutkimuksen yhteydessä: ”Kyllä sitä se-sanaa tulee käytettyä, vaikkei se tietysti niin kaunista ole puhua sillä tavalla ihmisestä.” Pronominin valinnalla on siis erilainen asema kuin esimerkiksi sillä, sanotaanko pojat pelaavat vai pojat pelaa tai käyttääkö puhuja muotoa kaikkea vai kaikkee. Nykyään se-pronomini on monille luonteva valinta, sillä se on muoto, jota on totuttu käyttämään jo lapsuudessa. Vanhastaan sen käyttöön ei ole liittynyt mitään halventavaa. Useimmat käyttävät kuitenkin rinnan hän- ja se-muotoja, joille on vakiintunut omia tehtäviään vuorovaikutuksessa. Puhekielessä se-pronominilla on siis oma paikkansa, eikä sen käyttämistä ole syytä leimata taitamattoman kielenkäytön merkiksi.
