“Olen keksinyt vihdoin mikä on se voima, joka tuuppii minua eteenpäin päivästä toiseen ja nyt olen selvillä siitä, miksi olen menossa sinne, minne olenkaan menossa, ja miksei siihen mukaan mahdu paljoa muita, ainakaan kovin pitkäksi matkaa, sillä tie on näet kapea, ryömin ilmastointiventtiilissä, ja se on suhteellisen ahdas noin valtaosalle väestöstä, mutta onneksi sentään olen melkein kääpiö, hieman liian pitkä tosin, noin kaksi senttimetriä.
Lapsena sanoin pelastavani erään henkilön, mutta tätä luultiin varmasti vain leikiksi, ehkei se sitä ollutkaan, olen mielestäni nyt elänyt koko tähänastisen elämäni matkalla sinne, mihin hänet on kätketty, tehtävänäni irroittaa kahleet, avata ovi tai mitä nyt siinä tilanteessa hän minulta tarvitseekaan, keksiä pakosuunnitelma tähtien taakse tai salasana hänen aarrekätköönsä hänen sen unohdettuaan, en minä tiedä, mutta sen tiedän, että hän on atmosfäärin toisella puolella, sillä sinne minä olen menossa.
Ehkä hän on se aikamatkaaja, joka sanon joskus oikeasti olevani, ehkä hän on jumissa tässä kaikkeudessa hajotettuaan pakomatkallaan aikakoneensa ja on piiloutunut neljän aurinkokunnan sektorille Maasta, sillä hän puhui minulle kun olin lapsi ja silloin tiesin tietäväni mihin pohjimmiltani haluan.
Hän on istuttanut jostain kumman syystä osan itsestään minuun, sillä luulin joskus tämän lapsuuden henkilön olevan jokin piilotettu osa olemuksestani, mutta kävisi suuremmin järkeen hänen vierailleen niin usein unissani, jotta TUNSIN kuin hän olisi minä, osa minua, sillä täten koen minulle annetun tehtävän edellistäkin tärkeämpänä ja henkilökohtaisempana.
Hän on lapsuuteni sankaritar ja minä hänen suunnitelmansa.
Pidäthän pintasi. Olen tulossa tekemään kaikkeni,” mietti kerran eräs ihminen, minkä jälkeen hän ei tuntenut itseään enää ihmiseksi, vaan pikemminkin merkitykselliseksi.
