“No sehän on hyvä että voi tehdä mitä haluaa”, hän sanoo yrittäen kuvailla elämäntilannettani. Ja minä jään jälleen kerran ansaan ja vastaan hieman hämilläni myöntävästi, vaikka tiedän sisälläni että asettelussa on jotain pielessä.
Kyse ei ole siitä että voisin tehdä mitä haluan, vaan että minun on tehtävä mitä minun on tehtävä. En minä halua tehdä sitä. Päinvastoin, minä taistelen kynsin ja hampain sitä vastaan. Siinä on olemassaoloni dynamiikka.
Kutsumukselle ei ole modernia selitystä. Modernin jälkeisellä tasamaalla ei ole olemassa mitään syvempää, joka voisi kurottautua minun itseni sisältä minua kohti esittäen minulle eettisiä vaatimuksia. Etiikka selittyi sosiobiologiseksi konstruktioksi ja kutsumus hedonismin harhaiseksi muodoksi.
Niin sumentui itse kunkin ymmärrys omasta sisäisestä kokemuksesta. Jos kaikki on vain itsekeskeistä nautinnontavoittelua niin itsekeskeisessä nautinnontavoittelussa ei tietenkään voi olla mitään väärää. Eettiseksi ohjennuoraksi muodoistui: Nauti, kunhan annat muidenkin nauttia.
Me kaikki tiedämme sisällämme että tämä ei pidä paikkaansa.
Integraalissa on kyse kutsumuksen paluusta. Kompassi, joka postmodernissa maailmassamme pyörii villisti ympyrää, löytää jälleen suuntimansa. Ei, en minä tee sitä mitä minä haluan. Minä antaudun sille mitä minun pitää tehdä.
Kyse ei ole kulttuurisesta vaateesta, vaan sisäisestä vaateesta. Minä kurotan itseni sisältä nykyistä itseäni kohti. Kyvyttömyydessään tehdä tätä eroa Minun ja minun välille modernismi erotti nämä toisistaan. Tämän kuilun ylittäminen on integraalin ihmisen tehtävä.
