Ikävöin maahan jota ei ole,
sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan.
Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin
maasta jota ei ole.
Maasta, jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti,
maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat,
maasta, jossa vilvoitamme raadeltuja otsiamme
kuun kasteessa.
Elämäni oli kuuma harha.
Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut –
tien maahan jota ei ole.
Maassa jota ei ole
kulkee rakastettuni, otsallansa sädehtivä kruunu.
Ken on rakastettuni? Yö on pimeä
ja tähdet vapisevat vastaukseksi.
Ken on rakastettuni? Mikä hänen nimensä?
Taivaat kaartuvat korkeammiksi,
ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin
vastausta tietämättä.
Mutta ihmislapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus.
Ja se kohottaa kätensä kaikkia taivaita korkeammalle.
Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat
ja aina olet rakastava.
Minulla on unelma,
että nainen ja mies seisovat harjun reunalla käsi kädessä ja
katsovat yhdessä kauas,
että mies lähtee alas rinnettä ja nainen jää harjulle,
että käsi, jolla nainen piti miehen kädestä sulaa raskaaksi vahaksi,
ja nainen jatkaa matkaansa painavaa kättään raahaten.
Minulla on unelma, että nainen ja mies
seisovat harjun päällä käsi kädessä
ja katsovat yhdessä kauas,
että he lähtevät yhdessä alas rinnettä
kulkevat polkua alamäkeen, viistosti vasemmalle.
Minulla on unelma,
että nainen pysyy rakkaudessa,
että nainen antaa kouran kerätä suolensa
ja viskata ne pihalle,
etusormen sorkkia reiän keuhkoon,
ilmat pihalle,
nyrkin vääntää
sydämen sijoiltaan.
Sellainen nainen kävelee sanan sokkelossa,
sydän kytkemättömänä,
veri pysähtyneenä suonissa,
hengettömänä, äänettömänä,
vailla sijaa sanoilleen,
vailla sanojakin.
Minulla on unelma ja siitä täytyy tulla totta,
että veri alkaa virrata,
syvä meri liikkua,
veri valua.
Minulla on unelma, että nainen pysyy rakkaudessa,
että minusta tulee nainen ja
minä olen yksi raadoista
ja raadot parantavat haavansa
nuolen sinut pienellä kielelläni päästä varpaisiin.
Veri alkaa liikkua.
Minulla on unelma ja siitä täytyy tulla totta,
että enää ei kysellä, eikä odoteta vastauksia.
Kun elää kysymyksen, elää myös vastauksen.
Siinä ei ole koskaan ollut mitään epäselvää.
Minulla on unelma ja välttämättömyydellä tulee siitä myös totta,
että pieni poika konttaa isänsä sydämeen ja
ui metsälammessa
elämä on koko ajan virrannutkin
pienen pojan suonissa.
Minulla on unelma,
että vastaus, jonka elämme tulee ylhäältä eikä alhaalta.
Sillä jos se tulee alhaalta, on hän vain vähäinen siistijä
ja alhaalta jos tulee vastaus,
niin semmoinen vastaus,
kun sen elää todeksi
sitä muuttuu pieneksi ja likaiseksi
on petturi.
Minulla on unelma, että ihmiskunta on aikuinen.
Minulla on unelma, että nainen on aikuinen ja
pysyy rakkaudessa,
vaikka sinä upottaisit hampaasi hänen lihaansa,
vaikka raiskaisit ja jättäisit ojaan virumaan,
vaikka tarjoaisit kahvia vieraillesi verannalla,
sulkisit vankileireille ja pommittaisit raunioille,
vaikka kävelisit yli huolettomasti ja
näkisit omaa kylmää ja
välinpitämätöntä untasi
vaikka unesi siivilöisi,
vaikka tarjoaisit vihreää teetä kahvin sijaan.
Kun hän pysyy rakkaudessa,
ei sen tarvitse edes olla sinun kylmyytesi, joka lämpenee,
eikä sen tarvitse olla edes hän, joka pysyy rakkaudessa,
sillä siinä unessa, jota minä näen ja jonka ihmiskunta elää todeksi,
rakkaus pysyy.
Minulla on unelma, josta täytyy tulla totta,
että vielä kerran vietetään kysymyksen ja vastauksen häät
ja vietetään miehen ja naisen häät,
Jeesuksen Kristuksen taivaaseen astumisen päivänä,
kuoleman pelko tipahtaa päältämme,
kuin löysä vaate.
Kuka nyt puhuu? Kenelle hän puhuu? Miksi hän ei saa sanaa suustaan?
Istu alas, kuulija. Sinä, en halua loukata sinua, mutta...
Mutta?
Olet väärässä. Se on minun viestini. Se on aina minun viestini. Istutan sinut siihen, jotta kuulisit kuinka olet väärässä. Mutta juuri siksi… mikä saa minut olettamaan että haluaisit kuulla minua? Ja vielä kehtaan kummastella miksi puhuttelen tyhjää tuolia. Istu alas, kuulija. Sinä, haluan opetella kuuntelemaan sinua.
Mutta?
Ei mitään muttia. Niinhän se on. Keskustelu lähtee kysymyksestä.
Mutta sinä kysyit jo matkalla tänne. Ja sait jo vastauksenkin. Nyt sinulla on vastaus ja haluaisit jakaa sen minulle. Älä siis teskentele kysyväsi. Ei kai aina ole kyse siitä että haluat osoittaa olevasi oikeassa – tai sen että toinen on väärässä? Ehkä haluat vain jakaa oivalluksesi.
Miksi?
Siksi että se on totta ja kaunista. Siksi että se koskettaa. Mikä sun oivalluksesi oli?
Se että ihmisen toimintakyvyn edellytyksenä on että hän jakaantuu kahdeksi... Mutten ole enää niin varma siitä.
Miksi et ole varma? Mikä sumentaa ajatteluasi? Entä jos olisit varma asiastasi? Mitä se muuttaisi?
Voin olla väärässä.
Ha! Juuri siksi olet oikeassa! Olet menettänyt toimintakykysi sillä et suostu pysymään puolikkaana. Yrität olla kokonainen. Yrität puhua totuudesta käsin. Mutta koko oivalluksesi ydin on siinä että vain puolikkaat pystyvät toimimaan. On olemassa vain puolikkaita. Jos puolikas väittää olevansa kokonainen se joutuu taisteluun muita puolikkaita vastaan. Tai jos se yrittää kieltää puolikkuutensa niin se menettää kykynsä ilmaista itseään. Mutta taistelun ja lamaannuksen lisäksi on olemassa vaihtoehto: tanssi. Sillä huomaatko mitä on tapahtunut? Jakaannuit kahdeksi. Tanssit tanssin. Ja se jätti jäljen, joka on tässä.
Väitämme tahtovamme vapautta. Mistä tahdomme vapautua ja mihin? Inspiroidun chakra-meditaatiosta sekä Markun kanssa käydystä keskustelusta koskien vapautta ja vapautumista. Tässä otan täyden vapauden ilmaista, mitä oman kokemuksen tutkailusta ja hyvin pinnallisesta chakroihin liittyvän ajattelun tuntemuksesta nousi.
ENSIMMÄINEN CHAKRA
Vapautta mihin? Vapautta turvallisuuden ja perustarpeiden tyydytyksen kokemiseen, vapautta luottaa ja levätä toisen huolenpidossa.
Vapautta mistä? Vapautta pelosta, häpeästä ja surusta.
TOINEN CHAKRA
Vapautta mihin? Vapautta aistillisen ja seksuaalisen mielihyvän kokemiseen, vapautta nauttia vetovoimasta ja vapautta paritella.
Vapautta mistä? Vapautta syyllisyydestä ja katumuksesta, vapautta tabuista.
KOLMAS CHAKRA
Vapautta mihin? Tahdon ja intentioiden nousemisen vapautta, vapautta tahtoa valtaa.
Vapautta mistä? Vapautta itsesäälistä, vapautta ahneudesta ja julmuudesta.
Vapautta mistä? Vapautta säälistä ja hurskastelusta, vapautta sentimentaalisuudesta ja romantiikasta, vapautta pyhimysmäisyydestä ja marttyyriudesta.
VIIDES CHAKRA
Vapautta mihin? Vapautta yksilöllisyyteen, itseilmaisuun, omalla äänellä ilmaisuun, vapautta isoon ääneen ja oman totuuden kertomiseen.
Vapautta mistä? Vapautta pelosta oman äänen merkityksettömyydestä, äänen heikkoudesta, toisten näkemyksistä ja tuomiosta, vapautta itserakkaudesta, toisten äänten syrjäyttämisestä, vapautta sanomisen pakosta.
KUUDES CHAKRA
Vapautta mihin? Vapautta kuunnella intuitiota ja sitä, mikä on kokonaisuuden kannalta viisainta, vapautta sisäisen näkemyksen ja varmuuden kuuntelemiseen.
Vapautta mistä? Vapautta epäilystä ja epäselvyydestä, vapautta totuuden torjumisesta, vapautta virheellisistä ajatus- ja tunnekuvioista.
SEITSEMÄS CHAKRA
Vapautta mihin? Vapautta ilmentää olemisellaan sitä, mikä on itseä korkeampien voimien ja Jumalan tahto, vapaus antautua suuremmalle tarkoitukselle. Vapautta henkisyyteen ja hengelliseen ohjaukseen.
Vapautta mistä? Erillisyyden, erityisyyden ja yksinäisyyden tunteesta, vapautta egosta ja omasta tahdon toteutumisesta.
Transaktioanalyysissä yksi työskentelyn kohde pelaamiemme psykologisten pelien tunnistaminen ja peleistä luopuminen. Ihmisen, joka päättää luopua peleistä, on ponnisteltava tiedostaakseen erityisesti ne pelit, joissa hän itse toimii aloittajana. Pelien sijaan ihminen oppii ottamaan vastaan tarvitsemaansa huomiota muilla tavoilla ja voi käyttää aikaansa viisaammin kuin pelejä pelaamalla.
Miten psykologisten pelien pelaamisen voi lopettaa? Yksi keino on pelien tunnistamien ja niiden mitätöiminen kieltäytymällä pelaamasta niitä tai kieltäytymällä tarjoamasta pelin palkintoa (kuten suuttuminen tai se, että antaa toisen eristäytyä).
Pelaamisen voi lopettaa myös luopumalla väheksymisestä. Ihminen, joka luopuu itsensä ja toisten väheksymisestä, luopuu myös psykologisista peleistä.
Miksi ihminen väheksyy itseään ja toisia? Luulen, että väheksynnän alla on pelko. En osaa selittää miksi. Onko se pelkoa epätäydellisyyden paljastumisesta? En ymmärrä kuinka sitä kuvittelee, että väheksyminen, itsensä suomiminen asiassa auttaisi, mutta ihminen varmaan opettelee sen tavan ennen kuin osaa arvioida sen hyödyllisyyttä. On kokemusta varmaan, että epätäydellisyyttä ei ole katsottu aina lempein silmin. Tuolta ilkeältä katseelta itseäni suojaan, kun suuntaan sen itseeni ennen kuin muut ehtivät ja suuntaan tuomitsevan katseen toisten epätäydellisyyteen, ennen kuin heidän katseensa sivaltavat minua.
Luuletteko ihmisten saavan apua siitä, että olette heihin rakastuneita? Minullapa on teille uutisia. Ette et ole koskaan ollut rakastuneita kehenkään. Olette rakastuneet vain omaan ennakkoluuloiseen ja toiveikkaaseen mielikuvaan tuosta ihmisestä. Eikö tässä ole myös syy siihen, että rakkaus päättyy? Käsityksenne ihmisestä muuttuu. Sanotte: "Miten saatoit tuottaa minulle pettymyksen, vaikka luotin sinuun niin paljon?" Luotitteko heihin todella? Ette te ole koskaan luottaneet kehenkään. Älkää yrittäkö! Kyse on vain yhteiskunnan aivopesusta! Luotatte vain omaan, tuosta ihmisestä muodostamaanne mielikuvaan . Mitä siis valitatte? Todellisuudessa ette halua myöntää: "Arviointikykyni petti." Sehän ei ole kovin imartelevaa. Niinpä sanotte mieluummin: "Kuinka saatoit tuottaa minulle pettymyksen."
Kun sanon, että en luota sinuun tai olen menettänyt luottamukseni sinuun, on se toinen tapa sanoa, että minä pelkään. Pelko voi olla aiheellinen tai aiheeton. Usein se on aiheeton, sillä uhka kohdistuu vaalimaani kuvaan itsestäni, ei mihinkään sen todellisempaan. Tai uhan tuntu syntyy ärsykkeistä, jotka aktivoivat jonkin menneisyydessä tapahtuneen uhkaavan tilanteen.
Kun sanon, että olen menettänyt luottamukseni sinuun, tulen vihjanneeksi, tai oikeastaan aika suoraakin sanoneeksi, että sinä herätät minussa pelkoa ja syy pelkooni olet sinä. Sanoudun irti vastuustani omaan pelkooni. Luonnollisempaa olisi todeta: “Minä pelkään. Mitä aion tehdä sille?” Ensimmäinen selvitettävä asia olisi, onko pelko realistisesti ajatellen aihetta.
Jostain syystä me ihmiset kuitenkin olemme monesti semmoisia, että pidämme kiinni pelostamme, epäluottamuksestamme ja arkuudestamme. Se on selviytymistä kovassa maailmassa. Vähän ontuvaa, erittäin yksinäistä, mutta selviytymistä kuitenkin.
Yksi tapa pitää kiinni pelosta, näyttää olevan menneisyyden haamun sulkeminen arkkuun, jonka päälle laitetaan lappu: pidetään suljettuna kunnes havaitaan toisessa ihmisessä uhkaavat merkit x ja x. Näin voin pitää silmällä, ilmaantuvatko merkit x ja x ja siten varmistaa, että varmasti huomaan, kun ne ilmantuvat. Tällä vahtimisella suorastaan loihdin ne esiin, koska onhan näiden merkkien olemassaolo varsin tulkinnallinen asia. Merkit siis aina ilmantuvat, arkku aukeaa, haamu pääsee heilumaan ja toimittamaa tehtäväänsä. Olen menettänyt luottamuksen ja “mulle kävi taas näin”.
Menneisyyden haamun sulkeminen arkkuun on metodi, joka saa parikseen metodin “fantasiaihminen”. Kun arkussa on kielletyt piirteet x ja x, olen vapaa luomaan fantasian ihmisestä, jossa näitä piirteitä ei ole ja joka on aivan ihmeellisen y ja y. Ah ja oih. Häntä minun ei tarvitse pelätä. Hän on täydellinen. Minä olen täydellinen, koska en enää pelkää, sillä minulla on fantasia ihmisestä, johon voin ripustaa luottamukseni.
Ja hyvinhän siinä ei voi käydä. Turpiin tulee ja varmasti. Mutta kenen kädestä?
Kaikkia vuorovaikutustilanteissa vaikuttaa taustalla se merkitysten kenttä, jonka vuorovaikutus aktivoi ja sekä se, mitä tuosta kentästä päätämme ilmaista ja mistä vaieta. Yhteys, vuorovaikutuksen autenttisuus, aitous ja välittömyys on sitä, että kukin ilmaisee aidosti itselle aktivoituvia merkityksiä ja kuuntelee avoimesti toisten ilmaisua. Yhteyden syveneminen tiputtaa triviaaleja asioita taka-alalle ja nostaa yhä merkityksellisempiä asioita esille ja ilmaistuiksi. Näin yhteys avaa merkityksellisiä keskusteluja.
Yhteys kasvattaa vuorovaikutuksen säiliötä. Mitä suurempi, tukevampi ja joustavampi säilö on, sitä enemmän se pystyy sisällyttämään ristiriitaisia näkemyksiä, konflikteja ja erisuuntaisia pyrkimyksiä. Erot saavat jäädä voimaan. Keskustelu antaa elinvoimaa ja arvokkuutta, ei alista eikä pönkitä ketään, ottaa mukaan, ei sulje pois, antaa äänen, ei puhu päälle, ei vaienna. Se on dialogi.
Vahva säiliö, joka integroi paljon keskustelijoiden välisiä näkökulmaeroja voi kokemukseni mukaan syntyä vieraiden ihmisten välille varsin nopeasti. Tällaista säiliötä tarvitaan esimerkiksi kun halutaan käydä syvää agendatonta keskustelua, joka integroi toisilleen entuudestaan tuntemattomien ihmisten kokemuksia. Yhteys syntyy, kun toiminnan keskiöön otetaan merkityksen jakaminen ja arvostava kuunteleminen ja tämä tarkoitus ilmaistaan vahvasti ja syvällisesti keskustelun merkitykseksi. Keskustelijat ilmaisevat tätä paitsi sanoin, myös äänenpainoin, katsein ja esimerkin avulla. Se on aitoa juurtuneisuutta varmuuteen siitä, että merkitysten jakamisessa on voimaa.
Taitavasti ohjattu, syvä ja vapaa dialogi avaa joskus kokemuksen, jossa liitymme ihmiskunnan yhteiseen keskusteluun. Keskustelussa näemme asioita, joita emme voi nähdä yksin vailla yhteyttä. Todistamme jaettua todellisuutta tavalla, jossa näkymätön tulee näkyväksi, ääneen lausumaton ääneen lausutuksi, surematon surruksi, ylpeys ylvästellyksi, muistamaton muistetuksi, kuvittelematon kuvitelluksi.
Vapaaseen dialogiin kokoontuvalla ryhmällä ei välttämättä ole yhteistä arkisen työn kohdetta. Keskustelulla voi olla väljä teema, mutta ei varsinaista tavoitetta. Säiliötä suurentaa merkitysten ilmaisun ja kuuntelemisen tuottama yhteys, mutta lisäksi arkisen kitkan puute: keskustelusta ei tarvitse seurata mitään. Keskustelijoiden ei tarvitse pystyä tekemään yhdessä mitään muuta kuin jakamaan merkityksiä.
Haluaisin kuulua seurakuntaan, joka hiljentäisi ihmiset eri elämänalueilta autenttiseen keskustelun palvelukseen joka sunnuntai.
Hahmoteoriassa ihmisen kokemus jäsennetään hahmoiksi, jotka nousevat taustasta ja vajoavat taustaan. On tausta, on hahmo ja on liikkeen jatkumo: hahmon esiin nouseminen taustasta ja vajoaminen taustaan, syntymä ja kuolema.
Hyvä hahmo on kokonainen ja eheä. Kokonaisten ja ehjien hahmojen muodostuminen tapahtuu itsestään, kun hahmot saavat nousta vapaasti taustasta. Uusien, monimutkaisempien ja rikkaampien, enemmän kauneutta, totuutta ja oikeudenmukaisuutta sisällyttävien hahmojen luominen edellyttää edellisistä hahmoista luopumista ja niiden kytkemistä osaksi uutta hahmoa. Kokemus kehittyy sisällyttämällä ja ylittämällä edellinen kokemisen tapa. Kokemuksen kehittyminen on siis jatkumo, jossa uuden hahmon kokonaisuuteen sisältyy kaikki aiempi, mutta aiemman merkitys jäsentyy suhteessa kokonaisuuteen uudella tavalla.
Ihmiskunta työskentelee kasvavalla intensiteetillä sekä yksilöinä että yhteisöinä muotoillakseen transrationaalisia hahmoja, jotka sisällyttävät ja ylittävät kielen ja rationaalisuuden rajat. Elämme maailmassa, jossa järjen rajat ovat kaikkialla vastassamme. Järkeä käyttäen tiedämme, että ei ole järkevää palata järjettömyyteen, vaikka joskus nostalgisoimme vanhoja hyviä aikoja tai ihannoimme lapsen tapaa kokea maailmaa. Tiedämme, että meidän on työskenneltävä luodaksemme muotoja, jotka eivät ole irrationaalisia, vaan transrationaalisia, mutta koska näitä muotoja ei vielä ole, tai ne kestävät koossa niin vähän aikaa, tai niiden koossa pysyminen on niin harvojen havaitsemaa, niin, niin, niin siitä johtuu, että koko asiaan on vaikea saada mitään otetta.
Välillä ajattelen, että kaikki on mielikuvitustani. Haluan kovasti tulla järkiini, mutta se ei ponnisteluistani huolimatta onnistu. Jos yritän sitä, masennun, valo sammuu silmistäni eikä sydämeni enää sykähdä sinulle.
Mutta silloin kun en ponnistele tullakseni järkiini, vaan olen olemassa ja todistan, mitä täällä maailmassa tapahtuu, niin näen ihan selvästi, että ihmiskunta on tekemässä isoa käännettä. Me muotoilemme hahmoja, joiden varaan kokemuksemme tulee rakentumaan yhtä vahvasti kuin se nyt rakentuu kielen ja dualistisen ajattelun varaan. Olemme päästämässä irti kielestä. Ja ei, emme lakkaa puhumasta, kirjoittamasta tai ajattelemasta. Emme menetä egon kokemusta, tietävän ja toimivan erillisen minän kokemusta. Kaikki tämä sisältyy uusiin hahmoihin, mutta koska ne ovat nyt kytkeytyneinä uusiin kokonaisuuksiin, niiden merkitys myös jäsentyy tuosta kokonaisuudesta käsin.
Kun katson nyt, millaisia muotoja yksittäisistä urahduksista liikkeelle lähtenyt kieli on saanut, minun on pakko ihmetellä ja ihailla sitä kuinka olemme luoneet jotain näin ihmeellistä, monimuotoista ja ilmaisuvoimaista. Tällaista ei kukaan olisi voinut suunnitella, vaan elämä on tehnyt kielen itse loppumattomina muotojen nousemisina ja laskemisina.
On vaikea sanoa, kuinka pitkällä olemme niiden muotojen antamisessa, jotka ylittävät kielen. Kuinka moni on jo päästänyt ensimmäiset urahdukset? Jotkut ovat jo varmasti kirjoittaneet kirjoja tällä kielellä, mutta kuinka moni niitä ymmärtää?
Oikein hyvä keskustelu on esteettinen elämys. Se on niin syvästi tyydyttävä, että sitä on mahdotonta sanoin kuvailla. Se täyttää sydämen verevimmällä verellä, avaa silmät näkemään pöydänkulman kuluneemman kohdan ja kauempana kaartuvat metsien kerrokset.
Hyvä keskustelu voi ruopaista syvältä sisuskaluista, vetää posket samalla lommolle, hengästyttää, saada meden maistumaan kielellä, sormenpäät sykkimään, kasvojen reunoilla olevat lihakset avautumaan ja kasvot paistamaan kuin aurinko kirkkaalta taivaalta.
Hyvä keskustelu sytyttää ajattelun metsän ja saa sen polut ja polkujen risteykset sykkimään ja tykyttämään kuin merkkivalot sähköisellä kartalla: ota tämä reitti, liitä nämä polut, tästä pääsee, männynneulaset tuoksuvat ja pistelevät jalkapohjissa. Hitto mitkä tykytykset, mitkä kytkeytymiset.
Hyvässä keskustelussa haluan näyttää kaikki parhaat mutkat ja liittymispaikat toisille, mutta jotkut menee ohi, niitä on vaan niin paljon ja muilla on niin paljon näytettävää myös. Mutta se silkka halu pistää parastaan, on osa elämää, joka hyvässä keskustelusta hyppii piirissä toisesta toiseen ja työstää asiaa ihanasti rikkaammaksi, syvemmäksi, monivivahteisemmaksi. Se on vakavaa leikkiä, jossa jotain vikuroivaa otetaan kiinni, että saadaan annettua muoto, joka hetken pitää näkyvillä sitä vikuroivaa merkitystä ja sitten se taas on elossa ja vapaana.
Keskustelu ja se tuottaa jotain ihmeen kaltaisia asioita. Joskus arkisia ja liikuttavia, tärkeitä, käytännöllisiä, joskus ihan mystisiä huimaavia ja itkettäviä ja monenalaista ihmettä siltä ja väliltä.
Mitä on valhe ja miksi valehtelemme itsellemme ja toisillemme? Sitä mietin tällä hetkellä. Kuinka ihminen valehtelee sanoillaan ja kuinka vaikenemalla? Kuinka sulkemalla korvat sisäisiltä ääniltä, joiden kuuleminen ei sovi kuvaan itsestä? Kuinka ihminen valehtelee itselleen kieltäytymällä todistamasta sen kokemusta, jonka on nimennyt toiseksi. Inspiraation lähteenä yhdysvaltalainen feministi, runoilija ja ajattelija Adrienne Rich, jonka kirjoituksesta Women and Honor: Some notes on lying olisi voinut poimia lainaukseksi miltei jokaisen sanan.
The possibilities that exist between two people, or among a group of people, are a kind of alchemy. They are the most interesting thing in life. The liar is someone who keeps losing sight of these possibilities.
The liar often suffers from amnesia. Amnesia is the silence of the unconcious. To lie habitually, as a way of life, is to loose contact with the unconscious. It is like taking sleeping pills, which confer sleep but blog out dreaming. The unconscious wants truth. It ceases to speak to those who want sometihing else more than truth.
Adrienne Rich, Women and Honor: Some Notes on Lying
