#kutsumus

[turpaduunari]

Lääkäri matkalla kohti kutsumustaan

Lääkäri matkalla kohti kutsumustaan

Kirjoittaja: Christer Sundqvist

Äskettäin suomennetussa kirjassaan”Kutsumuksen anatomia” (Viisas Elämä, 2018) Lissa Rankin (se on todellakin Lissa, eikä esimerkiksi Lisa) pohtii ihmismielen roolia sairastelussa ja varsinkin parantumisprosessissa. Lääkärinä hän pelkää paljastavansa liikaa, jos hän pitää monia lääketieteellisiä hoitoja moniin sairauksiin aivan toisarvoisina. Olihan hän sentään…

View On WordPress

[verijatuli]

Luottamuksen ja kuuliaisuuden koulussa

Julkaistu ensimmäisen kerran lehdessä Yhteys 2/2016

Kutsumus pelastusupseerin työhön ja elämäntapaan on heittäytymistä tuntemattomaan. Kukaan ihminen ei voi tietää, mitä huominen tuo tullessaan, mutta pelastusupseerin mahdollisuudet ennustaa omaa tulevaisuuttaan ovat erityisen huonot. En voi tietää, missä asun ja minkälaista työtä teen vaikkapa viiden vuoden kuluttua. En voi omistaa omaa asuntoani eikä minulla kannata olla erityisen paljon tavaroitakaan, sillä se tekee muuttamisesta vaivalloista. Nämä asiat tuntuivat ensin uhrauksilta, ja sitten ne alkoivat näyttäytyä seikkailuna. Omistamisen ja uraputken tavoittelusta luopuminen on ollut vapauttavaa.

Suurin uhraus, jonka kutsumuksemme vuoksi olemme joutuneet tekemään, on ystävistä ja perheestä kaukana oleminen. Äitiysvapaalla tämä korostuu aivan erityisesti, sillä vietän paljon aikaa ilman aikuisseuraa ja kaipaan mahdollisuutta tavata läheisiäni. Olen myös alkanut ajatella lapseni tulevaisuutta, ja se saa uhrauksen näyttäytymään uudessa valossa. On mahtavaa lähteä seikkailulle yhdessä rakastettunsa kanssa. Voi pakata reppuun sen, mitä tarvitsee, ja antaa Jumalan tuulen puhaltaa purjeisiin. Voi unelmoida suuria ja viis veisata kaikesta normaalista. On aivan eri asia olla seikkailulla lapsen kanssa. Tavarat eivät enää mahdukaan reppuun, vaan tarvitaan tila-auto. Rutiinit ja rytmi muuttuvat ensiarvoisen tärkeiksi. Aikuisen elämässä muutaman kuukauden tauko ystävän tapaamisessa ei ole kovin dramaattinen juttu. Pienen lapsen elämässä muutamassa kuukaudessa tapahtuu valtavan paljon.

Lapsen saaminen laittaakin luottamuksen ja kuuliaisuuden koetukselle. Oman elämänsä voi uhrata, vaikka sisimmässä kytisikin pieni epäilys. Lapsen elämän suhteen uhrauksien tekeminen on paljon vaikeampaa.  Olen joutunut pohtimaan, onko minulla siihen edes oikeutta. Näiden epäilysten keskellä mielessäni on alkanut soida laulu: ”Trust and obey, for there’s no other way to be happy in Jesus, but to trust and obey.” (John. H. Sammis) Vapaasti suomennettuna siinä sanotaan: luota ja tottele, sillä ei ole mitään muuta tapaa olla onnellinen Jeesuksessa. Vanhassa Pelastusarmeijan laulukirjassa on tämä laulu (209), mutta suomennos ei ole tarkka. Siteeraan laulua englanniksi, koska minulle juuri tuossa sanaparissa on laulun sanoman ydin. Luottamus ja totteleminen kulkevat käsi kädessä.

Pelastusupseerien elämäntarinoita kuunnellessani olen saanut monia todistuksia siitä, kuinka Jumala pitää huolta upseerien perheistä ja lapsista. Minunkin on edelleen heittäydyttävä uskon varaan ja luotettava siihen, että koska Jumala on nähnyt hyväksi antaa Akselin syntyä juuri tähän perheeseen, kaikki on hyvin. Minun lapsestani saattaa tulla maantieteellisesti juureton, mutta voin opettaa hänelle, että tärkeimmät juurensa ihminen kasvattaa uskomalla Jeesukseen. Siitä maaperästä on hyvä ponnistaa, mitä ikinä elämässä eteen tuleekin. Minun on kuuliaisesti seurattava omaa kutsumustani ja oltava herkkä kuulemaan Pyhän Hengen puhetta sisälläni, sillä kutsumukseni tärkeimpänä osana on nyt olla äiti Akselille, vaikka siihen edelleen kuuluukin myös kutsumus antaa elämäni Jumalan käyttöön pelastusupseerina. Jumalan tahto tuskin on, että kumpikaan puoli kutsumuksestani tulee laiminlyödyksi. Parhaassa tapauksessa ne lomittuvat toisiinsa harmoniseksi kokonaisuudeksi, jossa eri osat tukevat toisiaan. Helppoa tuon harmonian etsiminen ei silti varmasti ole. Haluan siis ripustautua laulun sanomaan: kun luotan Jumalaan ja tottelen sitä kutsua, jonka hän on sydämeeni antanut, saan elää onnellisena – ja onnellisessa kodissa on lapsenikin varmasti helppo olla onnellinen.

– Kaisu

[uusimaailma]

Kutsumuksen paluu

“No sehän on hyvä että voi tehdä mitä haluaa”, hän sanoo yrittäen kuvailla elämäntilannettani. Ja minä jään jälleen kerran ansaan ja vastaan hieman hämilläni myöntävästi, vaikka tiedän sisälläni että asettelussa on jotain pielessä.

Kyse ei ole siitä että voisin tehdä mitä haluan, vaan että minun on tehtävä mitä minun on tehtävä. En minä halua tehdä sitä. Päinvastoin, minä taistelen kynsin ja hampain sitä vastaan. Siinä on olemassaoloni dynamiikka.

Kutsumukselle ei ole modernia selitystä. Modernin jälkeisellä tasamaalla ei ole olemassa mitään syvempää, joka voisi kurottautua minun itseni sisältä minua kohti esittäen minulle eettisiä vaatimuksia. Etiikka selittyi sosiobiologiseksi konstruktioksi ja kutsumus hedonismin harhaiseksi muodoksi.

Niin sumentui itse kunkin ymmärrys omasta sisäisestä kokemuksesta. Jos kaikki on vain itsekeskeistä nautinnontavoittelua niin itsekeskeisessä nautinnontavoittelussa ei tietenkään voi olla mitään väärää. Eettiseksi ohjennuoraksi muodoistui: Nauti, kunhan annat muidenkin nauttia.

Me kaikki tiedämme sisällämme että tämä ei pidä paikkaansa.

Integraalissa on kyse kutsumuksen paluusta. Kompassi, joka postmodernissa maailmassamme pyörii villisti ympyrää, löytää jälleen suuntimansa. Ei, en minä tee sitä mitä minä haluan. Minä antaudun sille mitä minun pitää tehdä.

Kyse ei ole kulttuurisesta vaateesta, vaan sisäisestä vaateesta. Minä kurotan itseni sisältä nykyistä itseäni kohti. Kyvyttömyydessään tehdä tätä eroa Minun ja minun välille modernismi erotti nämä toisistaan. Tämän kuilun ylittäminen on integraalin ihmisen tehtävä.