Rytmitajusta, elämän pulppuamisesta ja jumppaonnesta
Otsikkokin sen kertoo, että tämä kirjoitus on hajanainen kokoelma ajatuksia, jotka eivät ihan nätisti asetu esseemäiseen muotoon. Kirjoitan, koska tekee mieli kirjoittaa iloinen kirjoitus jokapäiväisestä, tavanomaisesta onnesta: jumppanonnesta.
Tavanomaisuudestaan huolimatta jumpatessa aika usein kanavoituu jotain niin suurta, että se ei tunnu olevan kotoisin tästä maailmasta. Samalla se juuri saa minut tuntemaan oloni kotoisaksi tässä maailmassa. Mistä siinä onnessa on kyse? Miten ja miksi se syntyy? Mitä se on? Miksi ihminen tuntee itsensä vapaaksi ja onnelliseksi jumpatessaan loisteputkivalaistussa, esteettisesti ottaen ei-niin-kovin-kauniissa betonilaatikossa?
Aina silloin tällöin löydän itseni selittämästä jollekulle sitä, miten jumppa tekee hyvää sielulle. Silloin olen yleensä tullut muistutetuksi, että jumppa tekee hyvää myös ruumiille. Jää vaivautunut olo, ei itsekään tajua miksi on sanonut mitä on sanonut. Kunnes myöhemmin tajuaa:
Tottakai jumppa tekee hyvää niin ruumiille kuin sielullekin. Koska ne ovat toisiinsa upotettuja, yhtäaikaisesti läsnä. Ei niitä voi erottaa.
Jos jumppaonnen tiivistää yhteen sanaan, niin sen täytyy olla rytmi. Rytmissä keho, mieli ja sielu ovat (parhaimmillaan) yhtä. Siinä ruumis toimittaa asiaansa ilman, että tarvitsee ajatella yhtäkään ajatusta. Silti siinä on oma järkensä. Kutsutaan sitä sitten vaikka tajuksi.
Rytmitajusta puhutaan usein ominaisuutena, joka ihmisellä joko on tai ei ole, tai joka on parempi tai huonompi.
Mutta kaikilla elävillä olennoilla on rytmitaju. Eihän sitä voi olla olemattakaan, sikäli kun rytmin ymmärtää jonkinlaisena elämän pulppuamisena. Ei ole hyvää tai huonoa rytmitajua, vaan kyse on siitä – näin ajattelen – että elämä pulppuaa läpi eri ihmisille eri yhteyksissä, eri lähteissä. Jollekulle se tapahtuu jumpassa. Toiselle se tapahtuu puutarhaa hoitaessa tai uidessa. Se mikä näitä yhdistää, on ruumiillisuus. Keho on läsnä kaikessa liikkeessä, jopa sellaisissa pienemmin ruumiillisissa toimissa kuin kirjoittaminen tai piirtäminen. Näistä kahdesta etenkin piirtäminen tuntuu kovin mystiseltä ja kiehtovalta tapahtumalta. Kirjoittaessa kehon tieto jää aika minimiin. Silti, jos ei ole pitkään aikaa kirjoittanut, tuntuu näppäimistön näpyttely ihan verrattoman ihanalta sormissa ja käsissä.
Takaisin jumppasaliin. Rytmissä on moniulotteisuutta. Se on tilallista ja ajallista, se on ennen kaikkea ruumiillista ja siihen sisältyy tajuamista. Se voi olla myös humoristista. Joskus alkaa ihan ilman syytä naurattaa joku kuvio, ja voisin vaikka vannoa, että siinä itse kuviossa on jotain perin humoristista vaikka en osaakaan sitä sanallistaa.
Suosikkinauruni on kuitenkin se, kun itse tai joku toinen putoaa rytmistä ja alkaa nauraa itselleen. Jumppasalin peilit ovat silloin kommunikaation mahdollistaja. Niistä voi nähdä toisen nauravan ja ne heijastavat omaa naurua toiselle.
Viime aikoina olen hakeutunut tanssillisiin jumppiin. Niissä saa venkoilla, hetkuttaa ja ketkuttaa, asettua erilaisiin rooleihin. Hiljattain harjoitin sisäistä stuerttiani, joka osana koreografiaa viittoilee matkustajille turvallisuusohjeet. Olen myös ollut poikabändin jäsen useampaankin otteeseen. Broadwayllakin olen ollut. Se jos mikä on ihanaa ihmiselle, joka ei todellakaan ole omannut tai edelleenkään omaa kovin erityislaatuisia tanssillisia lahjoja tai ole koskaan harrastanut tanssia klubiympäristön ulkopuolella.
Tykkään kyllä myös eri jooga-asanoista vähän sen mukaan, mihin niissä samastutaan. Tykkään erityisen paljon puu-asanasta ja kissasta. Asanat, niin kuin rytmitkin, ovat ruumiillisia metaforia. Jotkut ovat vakavia tai ilmaisevat voimaa. Toisissa antaudutaan elämälle ja lakataan pyristelemästä vastaan. Joissakin sinnitellään. Joissain kurotetaan taivasta ja kepeyttä kohden, toisissa painutaan maahan ja tunnetaan elämän paino ja syvyys.
Mistä jumppaonni ja vapaudentunne kumpuavat? Kyllä sekin on kehosta lähtöisin, itsetietoisuuden haihtumisesta ja mielen hiljenemisestä. Jos kuvio on hankala, kehottavat jumppaohjaajat usein olemaan ajattelematta liikaa. Liikaa huomiota sanallisille ajatuksille, liian vähän kehon tietoa siitä, että se osaa kyllä liikkua. Parhaimmillaan, olipa kyse sitten jumpasta, tanssista tai joogasta, itsetietoisuus katoaa. Siis sellainen itsetietoisuus joka kritisoi ja arvioi liikettä suorituksena ja itseä suorittajana. On vain puhdas liike ja olomuoto. (Tällä en viittaa mihinkään puhtaaseen suoritukseen; suorituksella ei voisi olla vähempää tekemistä sen kanssa mitä tarkoitan.)
Itsereflektion painuessa taka-alle kehosta tulee kanava, joka kumpuaa syvempää rytmiä, elämän rytmiä, elämän voimaa. Sellaisina hetkinä on helppo luottaa siihen, että elämä kantaa, tapahtui mitä tapahtui, kävi miten kävi.
Juostessa tulee joskus samanlaisia tuntemuksia, vaikka juoksun rytmi on ihan erilaista. Se on hienovaraisempaa ja sitkeämpää. Jari Ehrnrooth on kirjoittanut tästä kauniisti kirjassaan Tietämättä uskon. Ehnrooth käsitteellistää kokemusta vähän eri sanoilla kuin itse tekisin - Ehnrooth puhuu jumalasta, itse puhun elämästä. Tulkitsen, että puhumme silti jokseenkin samasta asiasta.
Juoksussa (ainakin itselleni) on erityisen tärkeää jatkuva yhteys ympäröivään maisemaan ja ympäristöön. Juoksuonni - ainakin itselleni - on yksityisempi, yksinäisempi tai yksinolevampi. Juoksuonni syntyy, kun sulautuu maisemaan, kohtaa eläimiä, puita ja kauneutta.
Sen sijaan jumppaonni syntyy olennaisesti suhteessa toisiin ihmisiin; toisten ihmisten läsnäolo on välttämätön osa kokemusta. Rytmi on sosiaalista, se kokoaa ihmiset liikkumaan samaan tahtiin. Yhdessä liikkumista voikin ajatella eräänlaisena koskettamisen muotona:* Tiedän omassa kehossani, miltä liikkuminen tuntuu. Koska jaan ympärilläni liikkuvien kanssa tietyt perusasiat, kokemuksen kehosta, on se melkein kuin koskettaisin heitä liikkuessamme samassa tahdissa.
Jumpassa voi myös syntyä niin sanottuja korjaavia kokemuksia. Yhdellä suosikkiohjaajistani on ollut tapana eräässä koreografiassa alkaa viittailla vanhempien läsnäoloon yleisössä: ”Kyllä isä ja äiti siellä yleisössä ovat nyt niiiiiiiiin ylpeitä! Näettekö, siellä se äiti vilkuttaa!”
Tiedän, potentiaalinen myötähäpeän paikka. Jos sattuu ottamaan itsensä vakavasti tai jos ohjaaja itse ei usko sanoihinsa. Mutta koska hän mitä ilmeisemmin uskoo ja koska tuossa vaiheessa tapaan olla jo aikoja sitten kadottanut itsetietoisuuteni ei synnykään myötähäpeää vaan korjaava kokemus.
Mikä riemu: Tuntea koko ruumiinsa läpi (kuvitteellisten vanhempien) hyväksyvä katse. Tulla nähdyksi ja hyväksytyksi. Ihmiselle, joka ei koskaan ole kokenut itseään erityisen ”hyväksi” liikunnassa ja joka on joskus ajatellut itsensä ihmiseksi, jolla ”huono” rytmitaju.
Jotain niin suurta onnea virtaa. Joku pieni naarmu jossain lakkaa kirvelemästä ja paranee.
Jumppaonnessa on varmaankin kysymys samasta ilmiöstä kuin yleensä missä tahansa luovassa tapahtumassa, joka on tekijälleen mielekäs ja luonteva. Piirtämisessäkin on rytmi, puhumattakaan soittamisesta, laulamisesta tai musiikin kuuntelemisesta ylipäänsä. Kirjoittamisessa on myös rytmi, siinä voi päästä vähän samanlaiseen tilaan kuin tanssiessa. Silloin voi tuntea, kuinka joku suurempi liikuttaa, jotain tapahtuu jossain, ja siinä prosessissa minä en typisty mieleeni ja ajatuksiini. Jotain tulee jostain ja puskee läpi. Syntyy tajuaminen, jota ei voi pakottaa itsereflektiolla vaan joka virtaa läpi silloin, kun asiat ovat sopivassa asennossa toisiinsa nähden.
Jumpan tulokset eivät piirry paperille, muunnu musiikiksi tai sanoiksi, mutta ne ovat olemassa jumpan tapahtumisessa. Jumppa on siis, ei enempää tai vähempää kuin elämän pulppuamista.
P.S Tämä todellakin on iloinen luritus jumppaonnelle, kulttuurikriittinen anti erittäin vähäinen. Pitää muistaa, että koko liikkumisen kulttuuriin ja jumppasaleihin liittyy monenmoista arveluttavaa, ikävää ja epätoivottavaa, kuten tiukat ja sukupuolittuneet ulkonäkönormit, ulkonäkökeskeisyys ja niin edelleen ja niin edelleen. Merkittäköön tämä pöytäkirjoihin lurituksen lomassa mutta jätettäköön tällä erää sikseen.
* Jos tämä asia kiinnostaa, niin lähteiden jäljille pääsee ainakin tästä kirjasta: Blackman, Lisa (2008) The Body (Key Concepts). Oxford: Berg.
