Korvaan sattuu. Kirjavan loukkaantumishistorian koulima lihasmuisti osaa dignosoida, että kyseessä lienee korvatulehdus. On sunnuntai, joten sairaala ja apteekki ovat kiinni. Tämä ei kuitenkaan ole Ibolla mikään ongelma, koska hotellimme omistajalla Jurgilla on oikea vastaus kaikkiin maailman kysymyksiin. Jykä neuvoo minulle talon, jossa asuu ison lääkereservin omistava ihastuttava espanjalaisnainen. Menen käymään ja antibiootit löytyy, eikä niistä huolita edes maksua. Ibo on Pohjois-Mosambikin rannikolla sijaitseva saari, jossa aika on lähes pysähtynyt 1970-luvun puolivälin tienoille. Saarta vuosisatojen ajan hallinnoineet portugalilaiset ajettiin tällöin pois itsenäistymisen myötä. Paikallinen 86 v. oraakkeli Joao Baptista kertoo,että asukkaat saivat ottaa mukaansa vain 20 kiloa tavaraa ja talot siirrettiin valtion omistukseen. Osa asukkaista ennakoi vallankumouksen seuraukset ja poistui saarelta jo aiemmin talojen arvokkain osa eli ranskalaiset kattotiilet mukanaan. Taloja ei koskaan korjattu eivätkä portugalilaiset ole palanneet, joten Ibo on tänä päivänä melkoinen aavekaupunki. Hiekkaiset kadut ja niiden varsilla olevat ränsistyneet talot ovat pääosin tyhjillään muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Autoja saarella on vain kourallinen, joten pääasialliset liikkumismuodot saarella ovat kävely ja veneily. Kadut eivät kuitenkaan ole täysin hiljaisia, sillä joka puolella tuntuu olevan lapsia. Ja lähes poikkeuksetta ilman aikuisia. Nelivuotias kantaa kaksivuotiasta pikkusiskoaan reppuselässä ja niin edelleen. Ja kaikkien päät kääntyvät aina kun valkonaamat kävelevät ohi. Iloiset "Mzungu!" -huudot raikaavat ja peukkuihin vastataan peukuilla. Joku osaa jopa tokaista englanniksi "How are you?" tai muuta vastaavaa. Rahaa kinutaan vain harvoin, yleensä pelkkä tervehtiminen riittää. Vaikka turismi lienee nykyään kalastuksen ohella saaren pääelinkeino, turisteja on saarella miellyttävän vähän ainakin tähän aikaan vuodesta. Ibo on kaiken kaikkiaan rentouttava ja voimauttava kokemus. A
