Olen mies, ja siksi minun pitäisi istuutua takariviin
Kirjoitin teininä fantasiaromaania. Koska olin mielestäni tiedostava nuori, otin päähenkilöideni joukkoon (olin oppinut David Eddingsiltä, että fantasiatarinassa pitää olla aina ryhmä sankareita) mukaan myös yhden naisen. Ja edelleen, koska todella olin tiedostava nuori, en tehnyt naisesta hirviöiden näpeistä pelastettavaa reppanaa, vaan laadin hänestä porukan mahtavimman taistelijan. Hän oli myös uskomattoman kaunis, koska, no, niin kuului olla.
Olin hahmoon ja koko parisataasivuiseen tarinaan perin tyytyväinen, ja näytin tekstin silloiselle tyttökaverilleni ja hänen isosiskolleen. Tyttökaverini suhtautui kertomukseen kiltin kannustavasti. Hänen isosiskonsa sanoi, että oikein kiva, mutta tämä yksi naishenkilö on aika tuttua maskuliinisen katseen läpi suodattunutta sukupuolihuttua, jossa nainen alennetaan nostamalla hänet jalustalle.
En ymmärtänyt kritiikkiä. Eikö jalusta ole hyvä asia? Hän väänsi minulle rautalangasta: kun nainen korotetaan ihailun kohteeksi, jonkinlaiseksi puolijumalaksi, hän ei saa mahdollisuutta olla tavallinen ihminen.
Romaaniani ei koskaan julkaistu. Se on yhä tallessa muistitikulla ja odottaa aikaa, jolloin lukeva yleisö osaa arvostaa kliseistä jaarittelufantasiaa.
Sen sijaan olen julkaissut kaksi novellikokoelmaa. Olen kehittynyt kirjoittajana. Osaan varoa adverbejä ja tiedän, miten yksityiskohdat elävöittävät tekstiä. Mutta naisista en ole vieläkään oppinut kirjoittamaan. Vain muutaman novellini pääosassa on nainen. Luulen, että heidät voisi vaihtaa miehiksi yksinkertaisesti nimeä muuttamalla. En ole siis kyennyt kuvaamaan heidän tajuntaansa tavalla, joka tekee heistä nimenomaan naisia. (Tässä kohdin voi aiheellisesti kysyä, eroavatko naiset sisäiseltä maailmaltaan oleellisesti miehistä. Kuten tämän blogitekstin etukäteen lukenut nykyinen tyttökaverini sanoo: “Hirveintä paskaa on naisten mystifiointi. Pahempaa kuin ulkonäköön keskittyminen.” Vastaus siis on: ööh, eivät.)
Annan itselleni sikäli armoa, etten edes yritä tavoitella psykologista syvyyttä. Monikerroksisten hahmojen sijasta olen kiinnostunut vauhdista ja sense of wonderista. Ajattelen mielelläni, että osaan kirjoittaa kiinnostavan jutun vaikka grönlanninhaista tai osto- ja myyntireskontrasta. Miksi naisista kirjoittaminen tuntuu siis vaikealta? Ongelma on perustavanlaatuinen: kun alan kirjoittaa, päähenkilöni on itsestään selvästi mies. Keksin vasta myöhemmin, että tyyppi voisi olla nainen. Aina. Kun olen ajatellut tämän ajatuksen, ahdistun. Mitä se nainen, ääh, niin kuin tekisi ja ajattelisi?
Nuorena murehdin sitä, miten vähän tiedän maailmasta. Kuinka voin kirjoittaa Yhdysvaltain sotavoimista kuten idolini Tom Clancy, jos en ole koskaan käynyt lentotukialuksella? Sitten sain tietää, että Tarzanit kirjoittanut Edgar Rice Burroughs ei koskaan käynyt Afrikassa. Hän keksi kaiken päästään. Ilmankos hän sijoitti leijonat viidakkoon. Faktat ontuivat, mutta tarina kulki!
Burroughsin esimerkki vapautti minutkin kuvittelemaan. Aikoinaan pidin tietämisen pakosta irtautumista merkittävänä oivalluksena, ja se vapauttikin minua kirjoittajana. Myöhemmin olen alkanut taas ajatella, että ehkä minun silti kannattaisi kirjoittaa vain asioista, joita ymmärrän.
Jos kuvaan naisia, minun pitää olla erityisen huolellinen. Naishahmoni eivät saa kantaa stereotypioita, joita mieskirjailijat ovat viljelleet vuosisatojen ajan: persoonattomina halun kohteina.
Twitterissä kiersi jokin aika sitten haaste, jossa naiset kuvailivat itseään mieskirjailijoiden tapaan. Haaste tuotti tällaisia tekstejä.
I had big honking teeters, just enormous bosoms, and I thought about them constantly as I walked down the street, using my legs (thick, with big shapely calves), but never not thinking about my enormo honkers, https://t.co/UaCQBchchL
— Talia Lavin 🦋 (@chick_in_kiev) April 1, 2018
She was forty but could have passed for a year younger with soft lipstick and some gentle mascara. Her dress clung to the curves of her bosom which was cupped by her bra that was under it, but over the breasts that were naked inside her clothes. She had a personality and eyes. https://t.co/o9UJ5QcrQM
— Jane Casey (@JaneCaseyAuthor) April 1, 2018
She might have been tall or very petite, but I honestly just remember large breasts on her dark chocolate, chocolatey-chocolate mousse brownie batter skin. Good lord she was brown. Did she speak? It doesn’t matter. https://t.co/yQ15ccdl6O
— Akilah Hughes (@AkilahObviously) April 3, 2018
Eivät miehet noin kirjoita, moni (mies) älähti. Niin, tekstit ovat yliampuvia. Vai ovatko? Miehet ovat kuvanneet naisten rintoja ja perseitä kaunokirjallisuudessa loputtomasti. Ikään kuin naisten ajatukset olisivat miehille tyystin tutkimattomia. Tai, sanonpa kiertelemättä: tarpeettomia.
Ehkä minun pitäisi olla yksinkertaisesti hiljaa vähän aikaa. Sillä ratkaisu ei ole se, että nostan käteni pystyyn ja myönnän: toden totta, olen kirjoittanut liian vähän naisista – minkä jälkeen alan antaumuksella eläytyä heihin.
Miesten pitäisi yksinkertaisesti tehdä tilaa naisille kirjoittaa itse itsestään. Miesten pitäisi laskea kynät käsistään, jättää elokuvakamerat jalustoilleen, asettaa pensselit telineisiin, pyyhkiä kätensä ja lähteä tauolle. Eikä suinkaan etuoven kautta – näyttävästi, muka armollisena eleenä – kuten suuret marttyyrit. Meille tekisi hyvää eläytyä naisten asemaan ja poistua takaovesta vähin äänin.
En tarkoita, etteivätkö naiset osaisi ottaa paikkaansa ateljeissa, näyttämöillä ja elokuvakameroiden takana, ja mikä vielä oleellisempaa: uutisten ykkösaiheina, palkintojen ja tunnustusten saajina. “Visionääreinä”.
Tarkoitan, että meidän valkoisten miesten pitäisi tajuta siirtyä. Tajuta, että me olemme istuneet aivan liian kauan ja aivan liian rennosti leveissä haara-asennoissamme kaikissa mahdollisissa spottivaloissa ja siten määrittäneet, mikä taiteessa on arvokasta. On meidän aikamme mennä takariviin. Istua hämärässä ja katsoa, miten eivät pelkästään naiset, vaan kaikki vähemmän vallakkaat väestönosat, kuten rodullistetut ja seksuaalivähemmistöt, kävelevät ohitsemme näyttämölle.
Heillä on oikeus tuottaa omat representaationsa.
