Jokainen konsertti on kannanotto
Millainen kirjoittamaton käsikirjoitus säätelee sitä, miten muusikot esiintyvät konserttilavoilla naisina ja miehinä? Entä jos siitä poikkeaa? Miksi niin harva muusikko tuo homoseksuaalisuutensa julki? Miten sukupuolta ja seksuaalisuutta esitetään ja tuotetaan klassisen musiikin konserttitilanteissa? Kun mietin tällaisia kysymyksiä ääneen – mitä teen varsin usein, koska työskentelen niiden parissa – yllättävän usein saan vastaukseksi, että sukupuolella tai varsinkaan seksuaalisella suuntautumisella ei ole musiikin kannalta mitään merkitystä. Vain sillä on merkitystä, miten muusikot soittavat tai laulavat. Vain musiikki merkitsee.
Kuitenkin on selvä, että siellä missä ihmiset esiintyvät, he esiintyvät sukupuolisina ja seksuaalisina olentoina; ruumiillisuutta ei voi olla ilman että sukupuoli ja seksuaalisuus ovat jollain lailla läsnä. (Jos vaikuttaa, että ne eivät ole, se johtuu siitä, että niiden ilmaisu noudattaa kaavoja, jotka tavanomaisuutensa vuoksi jäävät huomaamatta.) Tiedetään myös, että musiikilla ja seksuaalisuudella on läheinen suhde. Musiikki herättää välittömiä, tuntuvia reaktioita: koskettaa, kiihottaa. Musiikkia on historian saatossa pidetty mahdollisesti yhteiskunnan järjestystä ja yksilöiden tasapainoa horjuttavana, koska se saattaa temmata mukaan johonkin, mitä järki ei hallitse.
Kuten tunne ja ruumiillisuus yleensä, musiikkiesitysten arvaamaton energia on kulttuurissamme kytketty naiseen ja feminiinisyyteen. Onpa arveltu, että klassisen musiikin konserttien käyttäytymiskoodit ja rituaalit on rakennettu nimenomaan musiikin feminiinisen voiman hallitsemiseksi. 1800-luvulla syntynyt kuuntelukulttuuri luo konserttisalissa istujalle – joka oletetusti on etuoikeutetussa asemassa oleva maskuliinihahmo – mahdollisuuden antautua musiikin feminiinisen energian valtaan ilman, että identiteetin ja vallan rakenteita uhkaisi mikään todellinen mullistus. Samansukuisia hallintapyrkimyksiä liittyy myös taiteen tiukasti rajattuihin naiskuviin, kuten Ave Virgo, Ave Vos -projektin teemana olevaan Maria-hahmoon.
Ave Virgo, Ave Vos -hankkeessa musiikin naiskuvien tutkiminen tuo mukanaan kysymyksiä siitä, mitä seuraa, kun klassisen musiikin konsertti haastaa yleisönsä ottamaan kantaa. Burleskitanssijan vapaasti rönsyävä liike konserttilavalla hämmentää sekä konsertin kaavoja että musiikin naiskuvia (musiikissa esitettyjä ja muusikkojen esittämiä). Häiritseekö se? Keskittymistä musiikkiin itseensä?
Se 1800-lukulainen ideologia, joka edelleen pitkälti määrittää klassisen musiikin konserttien käytäntöjä, perustuu ajatukseen musiikin autonomiasta: musiikki – ”musiikki itse” – on irti yhteiskunnan maallisista ongelmista. Musiikki on ylevää, oma maailmansa. Siksi esittäjän sukupuoli ja seksuaalisuus eivät saa tulla esiin muilla kuin normien mukaisilla tavoilla, jotka näyttäytyvät neutraaleina eivätkä näin ollen kiinnitä liikaa huomiota itseensä tai esittämisen ruumiilliseen tapahtumaan. En tarkoita nyt pelkkää esittäjien ulkoista olemusta vaan myös sitä, miten he ilmaisevat itseään musiikin tulkinnassa.
Klassisen musiikin esityksiä rajoittavat monissa piireissä hämmästyttävän tiukat normit. Jos musiikin esittäjä tulkintoineen tulee jotenkin poikkeavasti kuuluviin, ajatellaan helposti, että muusikko tulee musiikin ja kuulijan väliin ja kiinnittää huomion narsistisesti itseensä. Professori Daniel Leech-Wilkinson, jonka tapasin heinäkuussa Oslossa, oli Gramophone-lehden musiikkikritiikkien verkkoarkistoa tutkiessaan kiinnittänyt huomiota siihen, miten usein vähänkin normeista poikkeavia musiikin esittäjiä syytetään maneereista – ja miten usein katsotaan aiheelliseksi mainita erikseen maneerien poissaolo. Hän totesi, että vaikka hyvän maun ja tyylin mukaisten esitysten kriteerit ovat muuttuneet moneen kertaan, niistä poikkeamisen tuomitseva kielenkäyttö on aina ja yhä edelleen samankaltaista. Pohdimme yhdessä, että se toistaa monista muista yhteyksistä tuttua retoriikkaa, joka ei ole ainoastaan homofobista vaan myös naisvihamielistä.
Tämä ei ole mikään yllätys, koska musiikki on aina vaarassa määrittyä feminiiniseksi ja, kuten musiikintutkija Philip Brett kerran lausahti, miehisessä pukuhuonepuheessa kaikki muusikot ovat hinttejä. Manerismisyytökset ja niiden ympärillä pyörivät adjektiivit ovat samoja, joilla homoseksuaaleja on ollut tapana halveksuen kuvata. Mutta lisäksi rakennelma, jossa oletetaan jonkinlainen normatiivinen musiikin tulkinta oikeaksi ja luonnolliseksi, kuin se ei olisi tulkinta lainkaan, ja osoitetaan toisenlaiset tulkinnat vääristyneiksi poikkeamiksi, toimii samoin kuin se kulttuurinen kahtiajako, jossa heteroseksuaalisuus näyttäytyy luonnollisena ja kaikki muu poikkeamana.
Kaikki musiikkiesitykset ja kaikki ihmiset ovat tietenkin erilaisia – täydellisesti jotakin normia ei vastaa juuri kukaan eikä mikään, ja kaikki esitykset ovat tulkintaa. Ave Virgo, Ave Vos muistuttaa tästä haastamalla yleisönsä ajattelemaan tulkintojen mahdollisuuksia ja rajoja. Se on tärkeää paitsi lukkiutuneiden rakenteiden haastamiseksi myös siksi, että se muistuttaa siitä, että musiikki (edes klassisen musiikin konsertti) ei ole mikään erillinen saareke vaan elävä ja vaikuttava osa yhteiskuntaa. Jokainen konsertti on kannanotto.
Avautukoon esirippu ja valloittakoot erilaiset Mariat lavan. Ave Virgo, Ave Vos!
LAURA WAHLFORS