Semiotiikka ja strukturalismi
Olemme päivittäin tekemisissä merkkien ja merkitysten kanssa. Merkki saa merkityksen vasta monitahoisen kanssakäymisen jälkeen. Tässä kanssakäymisessä pohditaan sekä merkin suhdetta toisiin merkkeihin että sen paikkaa sosiaalisessa maailmassa. Semiotiikka on tiede, ossa näitä merkkejä ja merkityksiä tutkitaan järjestelmällisesti. Koska merkitykset kytkeytyvät monin tavoin kulttuuriin ja yhteiskuntaan, sosiologiassa semiotiikan antia hyödynnetään paljon.
Merkkejä on tapana tarkastella osana laajempaa kokonaisuutta, kuten osana merkkijärjestelmää ja sosiaalista maailmaa. Jokainen kieli muodostaa merkkijärjestelmän. KIelen avulla voimme kommunikoida, joten se mahdollistaa ilmaisun. Kieli on merkkijärjestelmä, jolla on sääntönsä, rakenteensa ja lainalaisuutensa, joiden mukaan järjestelmää on käytettävä. Kun tulkitsemme jotain kaunokirjallista teosta, ymmärtäminen on mahdollista vain, jos tunnemme käytetyn kielen merkkijärjestelmän. Lisäksi tekstin tulkinta vaatii maailman ymmärtämistä. Tekstit on suhteutettava myös käsityksiin maailmasta.
Esimerkiksi suomalainen mies juomassa piimää ja syömässä makkaraa laiturinnokassa kesäiltana. Romaanin kääntäminen nostaa esiin kysymyksiä, miten piimän juonnin ja rannalla istumisen merkityksen ymmärtää esim. keskieurooppalainen lukija. Siellä päin makkaransyönnin merkitykset saattavat olla jotain aivan muuta. Ei ole yhdentekevää, mitä ja miten mies laitetaan käännöksessä syömään ja juomaan. Tekstin kääntäminen vaatii kahden kielen merkkijärjestelmän tuntemisen ohella kahden eri kulttuurin ja kulttuurille ominaisten tapojen tuntemista.
Kun puhumme merkeistä, puhumme yleensä myös merkkien toiminnasta. Merkkien toimintaa nimitetään semiosikseksi, jota voidaan pitää semiotiikan varsinaisena tutkimuskohteena. Semiosis on alatai mukana oleva, elämisen kannalta tärkeä prosessi. Jos elävä olento ei havaitse eikä tulkitse merkkejä, olemassaolo vaikeutuu. Kaikissa tapauksissa merkit ovat tulkinnan kohteena ja niistä tehdään johtopäätöksiä, joilla tähdätään johonkin asiaan.
Semiosis on välttämätöntä, jotta ihmisillä olisi tietoisuus maailmasta. Se liittää aistihavainnot ja käsitteellisen ajattelun toisiinsa ja toimii ruumin, mielen ja kulttuurin yhdistäjänä. Se muutaa ihmisille yhteisen materiaalisen todellisuuden sille kulttuurille ominaiseksi mentaaliseksi ja suhteelliseksi maailmaksi, jossa ihminen elää
materiaalinen todellisuus -> semiosis -> kulttuurispesifi maailma
materiaalinen todellisuus <- semiosis <- kulttuurispesifi maailma
Malli kertoo hyvin semiosiksen kaksisuuntaisuuden. Se sekä välittää meille tietoa todellisuudesta että muokkaa todellisuutta käsitystemme mukaiseksi. Vaikka elämme samassa todellisuudessa, ja vaikka todellisuus on havaitsijasta riipumaton, koemme ja käsitämme sen eri tavoin. Ihmisen tapaa hahmottaa ja käsitää häntä ympäröivää materiaalista todellistuutta määrittävät hänen fysiologialleen ominaiset havaitsemistavat ja hänen opppimansa kulttuuriin pohjautuvat ajattelumallit. Täten semiotiikassa ymmärretään aistihavaintojen välittämä tieto todellisuudesta opittujen ajatusmallien muovaamaksi rakennelmaksi.
Jo Durkheim totesi uskonnon syntyä käsittelevissään kirjoituksissaan, että todellisuus ei jakaudu itsessään omin voimin osiin, jotka ovat merkityksellisiä vaan se jaetaan erilaisiksi olioiksi, objekteriksi, ilmiöiksi, kokemuksiksi, luokiksi ja tapahtumiksi vasta kulttuurisidonnaisissa merkityksellistämiskäytännöissä. Ympäröivästä toidellisuudesta on mahdollista saada tietoa vain, jos todellisuudelle annetaan merkityksiä. Kun siirrymme merkitysten, kielen ja kulttuurin maailmaan, siirrymme samalla sellaiseen sosiaalisesti rakentuneeseen merkitysten tuottamiseen, jossa todellisuus esitetään aina tietynlaisena. Tässä yhteydessä puhutaan myös diskursseista. Ne ovat tapoja esittää todellisuus tietynlaiseksi. Diskurssit ovat toisin sanoen sellaisia puhe-, kirjoitu-s, ajattelu- tai muita ilmaisutapoja jotka jakavat maailman merkityksellisiin osiin kukin omilla tavoillaan. Diskursseissa todellisuus tuotetaan kulttuurisidonnaisesti, joten niiden todellisuus voi muuntua ajan kuluessa ja paikan vaihtuessa.
Strukturalistinen tapa hahmottaa merkkiä ja merkitystä on yksi tärkeimmistä semiotiikan perinteistä. Strukturalismilla tarkoitetaan sruktuurien eli rakenteiden ja erityisesti näitä rakenteita säätelevien yleisten lakien tarkastelemista. Kohteena voi olla esim. ruokakulttuuri, sukulaissuhteet ja myytit. Yksilölliset ilmiöt, kute se miten kieltä käytämme ja mitä sanoillamme tarkoitamme, voidaan pelkistää näiden lakien seurauksiksi. Kieli on järjestelmä, joka on olemassa ennen yksittäistä kielenkäyttäjää ja jossa yksilö tuottaa merkityksiä. Kyse ei ole vain siitä, että me käytämme kieltä, vaan myös siitä, että kieli käyttää meitä. Jotta voin ymmärtää itseni minuksi, muista erilliseksi yksiköksi, tarvitsen kielen, jonka avulla von tällaiset omaa minuttani koskevat merkitykset tuottaa. Minkä tahansa järjestelmän yksittäiset yksiköt saavat merkityksensä vain suhteessa toisiinsa. Tämän vuoksi strukturalisti ei ole esimerkiksi kiinnostunut jonkin tarinan merkityksestä ja sen erilaisista tulkinnoista. Niiden sijaan hän pyrkii eristämään tarinasta rakenteita, jotkan eivät näy päällepäin.
Tavanomainen tapa ymmärtää merkki on pitääsitä eräänlaisena korvikkeena, asiana, jota käytetään edustamaan jotakin toista asiaa. Merkki asetetaan edustamaan, ilmaisemaan tai esittämään jotakin toista asiaa jollakin tavalla. Kun sanomme kissa, viittaamme tiettyyn eläimeen. Merkillä on tällöin viittauskohde, eli referentti.
Jos sanomme kissa ja osoitamme samalla kohdetta, kutsutaan sitä sanan merkityksen opettamista ostensiiviseksi oppimiseksi.
Merkkijärjestelmät eivät ole ainoastaan sanallisia ja kirjoitukseen perustuvia. Kirjoitetun kielen merkit eivät ole konkreettisessa suhteessa viittauskohteeseensa. Joidenkin muiden merkkien, kuten kuvien, suhde viittauskohteeseensa voi olla suorempi. Näitä viittauskohteita on hahmoteltu sanoilla ikoni, indeksi ja symboli.
Esim. kissan kuva tai passikuva voi muistuttaa kohdettaan, tällaisia sanotaan ikonisiksi
kuva voi olla myös konkreettisessa suhteessa viittauskohteeseensa, vaikka ei suoraan sitä muistutakaan. Jäljet ja oireet ovat tällaisia. Puhutaan indeksisistä merkeistä. Tällaisia ovat esim. savu, joka viittaa tuleen tai nuoli, joka viittaa paikkaa tai kulkusuuntaan
lisäksi symbolisia merkkejä, kuten pääkallo, joka symbolisoi kuolemaa tai Sibelius, joka symbolisoi suomalaisuutta tai sormus, joka symbolisoi kahden ihmisen liittoa
Merkki osana merkkijärjestelmää
Strukturalismin klassikko on kielitieteilijä Ferdinand de Saussure, jonka tutkimuksen ovat luoneet perustan koko strukturalistiselle semiotiikalle. On jopa väitetty, että struktruralismi on paljolti yriystä soveltaa de Saussuren kieliteoriaa kielnulkoisiin objekteihin ja toimintoihin. Myyttiä, painiottelua, heimojärjestelmää, ravintolan roukalistaa, öljymaalausta ja mitä tahansa muuta inhimilliseen todellisuuteen kuuluvaa voidaan tarkastella merkkijärjestelmänä, josta pitäisi pystyä eristämään ne pinnalliset lait, joiden kautta merkit yhdistyvät merkityksiksi. Oleellista on se, millaisia merkkien keskinäiset sisäiset suhteet ovat.
Kielellinen toiminta, puhe tai puhunta, josta de Saussure käyttää nimitystä parole, on mahdollista vain siksi, että kielessä on olemassa yhteinen perusta, joka tekee kielellisen kommunikaation mahdolliseksi. Kielen yksilölliset vaihtelut ovat siis objektiivisen merkkijärjestelmän varassa. Tätä kielen sosiaalista osaa, yhteistä perustaa, nimitetään kielisysteemiksi tai kelelliseksi rakenteeksi, de Saussuren mukaan langueksi. Kielen rakenteet edeltävät puhuntaa ja tarjoavat koodiston, joka määrittää kaiken, mitä ihmiset voivat kielellisesti ilmaista.
Strukturalistit käyttävät usein väriluokitusjärjestelmää esimerkkinä siitä, miten merkkien identiteetit muodostuvat. Ei ole olemassa mitään luontevaa, yksiselitteistä pistettä, jossa keltainen muuttuisi punaiseksi tai päinvastoin. Ihmiset havainnoivat ja tulkitsevat jatkumoa ikään kuin se koostuisi selvästi tosistaan eroavista segmenteistä niin, että sininen on selvästi eri väri kuin vihreä ja vihreä aivan muuta kuin keltainen. Tämä järjestelevä käytäntö on myös sellainen, että kenet tahansa, joka ei ole värisokea, voidaan opettaa pitämään vihreää punaisen vastakohtana samoin kuin valkoista pidetään mustan vastakohtana.
Värin merkitys voidaan ymmärtää vain, kun väri litetän osaksi värien luokitusjärjestelmää ja värien identiteetti määritellään suhteessa muihin väreihin. Koska prosessi on myös kulttuurisidonnainen, eri kielissä värejä luokitellaan eri tavoin.
Merkkiä ja merkkijärjestelmän rakennetta de Saussure lähestyy määrittelemällä merkin merkitsijän ja merkityn yhteenliittymäksi. Merkitsijä on merkin maeriaalinen kantaja. Merkitty on taas sisältö, se mielle, jonka merkitsijä kutsuu esiin. Se on siis merkitsijään eli merkkivälineeseen liittyvä käsitesisältö. Lisäksi on olemassa se todellisuuden objekti, johon merkki viittaa, eli referentti, koiran tapauksessa todellinen koira, johon sanalla koira puheessa tietyssä tilanteessa viitataan.
Merkin identiteetti määrittyy merkkijärjestelmästä käsin. Merkkijärjestelmä muodostaa merkit ja sen rakenteen yksi tehtävä on erottaa merkitsijät ja merkityt muista merkitsijöistä ja merkityistä, joten merkitsijän ja merkityn muodot määrittyvät vain suhteessa toisten merkitsijöiden ja merkittyjen muotoihin. De Saussure painottaakin, että kieli on nimenomaan erojen järjestelmä.
Merkit ovat suhteellisia olijoita, joiden identiteetti määrittyy niiden suhteista muihin merkkeihin. Sen sijaan merkitsijän ja merkityn välistä suhdetta de Saussure pitää arbitraarisena. Tällä tarkoitetaan sitä, että suhde perustuu sopimukseen tai käytäntöön.
Strukruralismissa merkityksellä ymmärretään merkkien välisisä suhteita. Merkkijärjestelmien ulkopuolelta merkitykset eivät löydy.Koodi määrittää merkityksen, koska se säätelee sitä, miten merkityt ja merkitsijät liittyvät toisiinsa. Merkkijärjestelmiä pidetään itsenäisinä ja muusta maailmasta etäisyyttä pitävinä rakenteina, joita voidaan sellaisenaan kuvata. Lisäksi merkkijärjestelmät ovat kuitenkin mukana yhteisöjän elämässä ja yksilöt käyttävät niitä kommunikoidessaan muiden kanssa. Siksi kieltä on hyvä tarkastella myös toisista näkökulmista kuin määrittelelmällä sen asma itsenäiseksi suhteessa sosiaaliseen todellisuuteen. Yhteiskunta- ja kulttuuritutkimuksen näkökulmasta strukturalistinen semiotiikka on tutkimuskäytäntönä melko rajattu. Siihen voidaan toki tukeutua, mutta samalla näkökulman laajentamisen tarve on ilmeinen.
On esimerkiksi pohdittu paljon sitä, takaako kielisysteemi todella merkkisuhteen horjumattomuuden vai olisiko merkitys sittenkin muuttuva ja tilannesidonnainen. Ehkä kielen rakenne onkin avoin, ja merkitsijät vovat liittyä merkittyihin monin tavoin. Merkitysten muodostumiseen osallistuu suuri joukko eri tahoja, joten merkitykset ja kaikki se, mikä merkitysten muodostumisen prosessiin liittyy - tekstit, puhujat, lukijat, asiayhteydet, yhteiskunnalliset, kulttuuriset ja polittiset valtarakenteet - eivät ryhmity miksikään valmiiksi ja pysyväksi kokonaisuudeksi. Kyse on keskeytyksettömästä tuotannosta, merkitysten ja vaikutusten ketjuista, jotka muokkaantuvat niiden ulkopuolelta käsin. Tämä tuotanto vaikuttaa monin tavoin: se jäsentää sekä tietoista että tiedostamatonta osaa maailmastamme.
tekstilähde: Kimmo Jokinen, Kimmo Saaristo / Sosiologia
