Discover Top Posts Tagged with #smaragdi

7. Smaragdi

"Mitenköhän Tsukiya voi? Hän ei vaikuttanut kovin... rauhalliselta eilen illalla", Suzu mietti ääneen.

"Jos jotain vakavaa olisi sattunut olisimme varmasti saaneet jo kuulla muilta asiasta", June rauhoitteli. Hän kuitenkin huomasi toisen tytön ilmeen ja jatkoi:

"Voimme kuitenkin mennä katsomaan häntä, jos se saa sinut rauhoittumaan." Se sai Suzun kasvot kirkasrumaan. Hän nyökkäsi nopeasti ja teki aamutoimensa nopeasti.

Hetken kuluttua tytöt kävelivät poikien teltalle päin. He huomasivat Hiron ja Rikun tulevan myös toisista teltasta.

"Nukuitteko hyvin?" Suzu kysyi. Riku pudisti päätään.

"En voisi sanoa niin. Mietin jatkuvasti mitä Aaron meille sanoi ja muutenkin eilistä. Saitteko itse?" Hiro kysyi.

"En. Mietin miten Tsukiya pärjäilee, ja en vain saanut unta", Suzu sanoi.

"Minä taas nukuin loistavasti. Uni olisi voinut kyllä olla parempi, mutta muuten ei mitään valittamista", June sanoi.

He seisoivat nyt teltan suulla.

"Saako tulla sisään?" Suzu kysyi. Kukaan ei vastannut.

"Huhuu... Onko siellä ketään?" Suzu kysyi. Hiro kurkkasi sisään.

"He eivät ole siellä", Hiro meni sisälle telttaan. Muut seurasivat perässä.

"Olisivatko he mennet jo heränneet ja menneet syömään?" June mietti ääneen. Suzu näki Tsukiyan sängyllä lepäävän käärön, joka oli osoitettu hänelle. Hän avasi ja luki kirjeen.

"He ovat kuulemma menneet kävelylle ja palaavat mahdollisimman pian", Suzu kertoi.

"Mutta eivätkö he voi joutua hirviöiden saaliiksi?" Hiro kysyi huolestuneena.

"Olen melko varma, että he ovat ottaneet mukaansa kunnolliset varusteet. Eivät he niin typeriä ole etteivät ottaisi eilistä huomioon", June sanoi.

"Olen samaa mieltä Junen kanssa, mutta meidän olisi silti kerrottava tästä Aratalle", Suzu sanoi.

He menivät hakemaan aamiaista. Arata oli odottamassa heitä jo teltan ulkopuolella.

"Ovatko Tsukiya ja Mizuto tulossa jo?" hän kysyi kun lapset olivat päässeet tarpeeksi lähelle.

"He ovat kuulemma menneet kävelylle. Todennäköisesti juttelemaan tapahtumista keskenään. He ovat aina tunteneet olonsa mukavammaksi kahdestaan", Suzu sanoi ja näytti hiukan pettyneeltä. Arata taas näytti mietteliäältä.

"No, meidän täytyy vain luottaa ettei heille käy mitään vakavaa", Arata sanoi ääneen, joskaan ei näyttänyt iloiselta päätökseensä.

"Päästäkää meidät ulos! Emme me ole varkaita. Voimme vaikka lähteä heti, näkemättä smaragdia, kunhan vain päästätte meidät ulos!" Tsukiya huusi ja takoi ovea, jota ei hetki sitten ollut siinä.

"Olet huutanut jo vartin. Eivät he ole päästämässä meitä ulos noin helposti", Mizuto istui sellin nurkassa tuijottamassa parasta ystäväänsä.

"No ainakin minä teen jotain. Yritä saada nämä typerät kasvit ymmärtämään, ettemme ole vaaraksi heille tai heidän rakkaalle jalokivelleen. Pitäkööt sen samperin kiven, kaikki mitä minä haluan on mennä kotiin Maahan, painua petiin ja valittaa vanhemmille, etten halua mennä minnekään raivostuttavalle reissulle avaraan luontoon, tai mennä katsomaan jotain homehtuneita esineitä rappioituneessa museoon!" Tsukiya ärisi.

Hän rupesi taas takomaan ovea nyrkeillään. Mizuto katsoi toista poikaa hiukan harmissaan. Syy miksi Tsukiya on saanut kapinallisen leiman oli koska Tsukiya vihasi sitä että joku tai jokin rajoitti hänen vapauttaan. Opettajat, vanhemmat, säännöt. Hän ei noudattanut mitään ohjeita, vaan teki juuri sen mitä tahtoi. Juuri se sai heidät kaikki kuusi aina ongelmiin. Jopa Hiron ja Rikun, mikä oli ihmeellistä että he edes olivat porukassa, sillä he olivat täydellisiä vastakohtia kahdelle muulle pojalle, etenkin Tsukiyalle. He periaatteessa joutuivat pulaan koska olivat väärässä paikassa väärään aikaan. He pääsivät tosin melko helpolla, samoin tytöt. Loput kaksi poikaa olivatkin sitten jatkuvasti jälki-istunnossa ja rehtorin kansliassa.

Mizuto heräsi ajatuksistaan kun toinen poika lysähti hänen viereensä. Hänellä on pää käsissä ja näytti olevan hermoromahduksen partaalla. Mizuto ei toisaalta voinut syyttää häntä. Kaikki mitä on tapahtunut oli hermoja raastavaa.

"Hei, älä huoli. Kyllä me pääsemme täältä ulos jotenkin. June ja muut ovat varmasti etsimässä meitä jo. He löytävät meidät", Mizuto yritti rauhoitella Tsukiyaa ja myös itseään.

"Niin vai? En kirjoittanut kirjeeseen mitään tarkkaa aikaa. He todennäköisesti luulevat, että olemme edelleen kävelyllä, istumassa jonkin puron ääressä ja muistelemme vanhoja aikoja. Niin minä ainakin ajattelisin meidän tekevän, ellen tietäisi, että istumme puisessa sellissä huutamassa käveleville idioottimaisille kasveille, ettemme ole varkaita", Tsukiya ärisi.

"Kyllä he jossain vaiheessa huomaavat ettemme ole tulossa takaisin", Mizuto vakuutti.

"Varmasti huomaavat, mutta silloin on jo myöhäistä. Nyt tällä hetkelläkin on myöhäistä. Vai unohditko jo sen mitä Aira meille kertoi. Kukaan ei löydä kellarin suuaukkoa, ellei häntä ole kutsuttu. Enkä usko että kukaan nymfi on kutsumassa toista laumaa ihmisiä. Varsinkaan, jos joukossa on Arata. Hänestä tietää että hän on kohdannut jotain pahempaakin kuin vihaisen vanhan nymfin, joka syyttää kaikkia ihmisiä varkaiksi eikä anna heidän selitellä", Tsukiya muistutti. Mizuto näytti happamalta.

"Anteeksi vain jos yritän saada tämän tilanteen näyttämään hiukan valoisammalta", Mizuto puuskahti ja kääntyi poispäin toisesta pojasta.

Tsukiya katsoi Mizutoa hetken ja sanoi lopulta:

"Olen pahoillani. Minulla on vain kamala kokemus lukituista paikoista. Kun olin pienempi, ennen kun me tapasimme, asuimme perheeni kanssa Tokiossa. Vanhempani olivat nuoria eikä kummallakaan ollut vielä kunnollista työtä. He joutuivat käymään miniduuneissa, jotta saisivat ruuan pöytään. He veivät minut naapurillemme kun heillä molemmilla oli töitä samaan aikaan. Nainen oli kiva, mutta hänellä oli ongelmia jengien kanssa. En koskaan saanut tietää miksi he olivat niin kiinnostuneita hänestä, mutta kun mietin sitä nyt, minusta tuntuu, että hän oli joskus kuulunut yhteen. Kuitenkin, muistan sen kun olin jälleen hänen luonaan illalla vanhempieni poissa ollessa, joku tuli paukuttamaan ovelle. Me molemmat olimme todella hämmentyneitä. Hän avasi oven ja sisään tunkeutui suurikokoinen mies." Tsukiya tärisi nyt hiukan ja hengitys oli kiihtynyt.

"En muista selkeästi tämän jälkeen mitä tapahtui. Minulle kerrottiin ettei aivoni halua ymmärtää sitä mitä tapahtui sen jälkeen. Muistan kuitenkin se, että mies sanoi jotain naiselle, näki minut ja käski minun mennä pois. Kun en totellut häntä, hän oli tulossa minua kohti mutta nainen esti häntä. Hän pyysi minua menemään leikkimään jonnekin muualle. Muistan juosseeni makuuhuoneeseen. Kuulin huutoa, mutta en muista, mistä se oli. Olin piiloutunut jossain vaiheessa vaatekomeroon. He tulivat makuuhuoneeseen, ja muistan kuinka kuulin lukon äänen. En päässyt ulos. Muistan kuulleeni huutoa. En ole varma, kuinka kauan se kesti. Tunteja, minuutteja. Joka tapauksessa, olen aina siitä lähtien kammonnut ahtaita ja lukittuja paikkoja. Kuten tämä selli."

Mizuto ei tiennyt mitä ajatella. Toki hän tiesi ettei Tsukiya pitänyt ahtaista ja/tai lukituista paikoista, mutta hän ei ollut koskaan kuullut syytä kyseiseen pelkoon.

"Kuinka vanha olit?" Mizuto tiesi ettei hänen olisi pitänyt enää jatkaa keskustelua tästä asiasta, mutta hän ei mahtanut itselleen mitään.

"Kolme. Noin vuosi tapahtuneen jälkeen muutimme Kiotoon ja tapasin sinut. Olit varmaan ensimmäinen, joka sai minut hymyilemään aidosti sen tapahtuman jälkeen. Psykologit, vanhempani, kaikki ihmiset ympärilläni yrittivät saada minut nauramaan tai edes hymyilemään, mutta en vain kyennyt siihen. En tiedä miten sinä onnistuit, mutta sait minut hymyilemään sen vuoden jälkeen, ensi yrittämällä vieläpä. Joten kiitos. Olisi pitänyt sanoa tämä jo vuosia sitten, mutta parempi myöhemmin kuin ei milloinkaan", Tsukiya hymähti. Se sai toisen pojan kasvoille leveän hymyn.

"Ei kestä. Mutta olet sinäkin auttanut minua vaikeina aikoina. Et ole esimerkiksi koskaan hylännyt minua. Olet aina ollut siellä, kun kaipasin sinua eniten. Ennen kun tapasin sinut, minulla oli ystäviä, mutta kun elämässäni tapahtui jotain ikävää he vain lähtivät. Ainoa niin sanottu todellinen ystäväni oli isoveljeni. Pikkuveljeni ja siskoni eivät olleet joko edes syntyneet tai olivat liian pieniä ymmärtämään asioita. Kukaan kuu ei edes yrittänyt kysyä miksi olin niin allapäin. He vai lähtivät", Mizuto kertoi. Tsukiya katsoi Mizutoa.

"Tiedätkös mitä, se on heidän ongelmansa. En olisi voinut pyytää parempaa parasta ystävää, kuin minulla on nyt", Tsukiya sanoi ja löi Mizuto ystävällisesti.

Ovi kalahti. Molemmat kääntyivät katsomaan kuka oli tulossa. Kun ovi aukesi molemmat ponnahtivat seisomaan. Sisään astui täysvalkoinen nymfi. Valkoiset vaatteet, hiukset, iho, jopa silmät. Hänen hiuksensa olivat pitkällä palmikolla, joka oli kääritty hänen kaulan ympärille kuin kaulahuiviksi. Hänen mekkonsa oli niin pitkä, että se laahasi maassa. Se ei silti näyttänyt multaiselta tai muutenkaan likaiselta. Aira seurasi naista huoneeseen.

"Nämäkö kaksi?" nainen kysyi. Hänen äänensä kuulosti kuin hän ei olisi koskaan edes käyttänyt sitä.

"Kyllä, arvon lady. Toin juuri nämä kaksi poikaa, jotka sanovat tuntevansa Riku Ichigon", Aira vastasi.

"Nimenne, arvon vartijat", nainen sanoi.

"Tsukiya Joshuya ja Mizuto Takemura, my lady", Tsukiya päätti pelata varmanpäälle. Hän halusi kipeästi päästä pois tästä rotankolosta. Nyt kun ovi oli aukaistu hän ei antanut sen mennä kiinni hän edelleen sisällä.

"Mistä te tulette?" nainen kysyi.

"Planeetalta nimeltä Maapallo, my lady" Tsukiya jatkoi. Mizuto katsoi Tsukiyaa hetken kummastuneesti. Hän näki harvoin Tsukiyasta näin kohteliasta puolta. Hän ymmärsi kuitenkin tilanteen, eikä sanonut mitään.

"Kertoisitko tarkemmin?" nainen pyysi.

"Manner on Aasia, maa nimeltä Japani, suurin saari nimeltä Honsu, Kaupunki nimeltä Kioto", Tsukiya sanoi. Nainen nyökkäsi.

"Seuratkaa minua", nainen sanoi.

He neljä kävelivät nopeaa tahtia pois tyrmistä. Tsukiya ei pannut pahakseen, sillä mitä kauempana hän oli sen parempi. Vartijat katsoivat kun nelikko käveli heidän ohitseen, mutta eivät yrittäneet estää heidän menoaan. Pian he seisoivat samalla aukealla, jossa heidät oli vangittu. Tsukiya rentoutui hieman. Hieman.

Nainen ei pysähtynyt katsomaan miten hänen seuralaisensa jaksoivat, vaan käveli kepeästi pihamaan poikki suuren puun luo. Aira, joka seisoi poikien takana katsoi heitä tiukasti, ja poikien oli vain pakko jatkaa matkaa. He saivat naisen pian kiinni. Pojat näkivät, että puun sisällä oli kolme ovea. Nainen seisoi keskimmäisen oven edessä. Kun he seisoivat ihan vieressä nainen alkoi puhua ovelle. Pojat eivät olleet kuitenkaan koskaan kuullut mitään vastaavaa kieltä. Silti he ymmärsivät sitä.

" Oi luonnon mahti suurin,

päästä sisään kaksi kulkijaa,

kaksi valittua, kaksi vartijaa.

Paljasta helle salaisuutesi suuri,

kotiin anna heidän viedä,

merkki valittusi juuriin."

Oven edessä olleet köynnökset rupesivat vetäytymään puun sisälle kuin käärmeet ja takaa paljastui käytävä. Nainen käveli sisään kuin mitään omituista ei olisi tapahtunutkaan. Jälleen poikien oli seurattava mutisematta perässä.

Käytävän päähän päästyään ovi heidän takanaan sulkeutui ja edessä oleva aukesi. Takaa paljastui koko puun sydän. Tai niin Tsukiya halusi ajatella. Huoneen keskellä oli melko normaalin kokoinen runko, tosin sekin vaati vähintään neljä ihmistä sen ympärille, jotta runko olisi ympäröity kokonaan. Noin kahden metrin korkeudessa oli syvennyt, josta loisti vihreää kirkasta valoa hehkuva smaragdi. Tsukiya oli odottanut hiukan isompaa jalokiveä, pohjautuen kirjan katkelmaan, jonka hän luki, mutta ei se kamalan suuri ollut. Toki kuvaus oli pitänyt paikkansa, mutta ei niin kuin Tsukiya ajatteli sen. Ja tunteet mitkä Ryoma oli kuvaillut, pitivät paikkansa. Molemmat pojat tunsivat puhtauden tunteen. Se ei kuitenkaan saanut heidän arkuuttaan pois, oikeastaan vain lisäsi sitä.

"Miksi toit heidät tänne? Varkaita molemmat! Ovat varastamassa arvokkaan jalokiveni!" joku huusi. Tsukiya tunnisti huutajan samaksi vanhaksi nymfiksi, joka oli määrännyt heidät vankilaan.

"Jalokivesi. Se ei ole sinun Arden", nainen sanoi tiukasti.

"Heidänkö se muka on?" Arden ärähti.

"Ei, mutta se kuuluu enemmän heille kuin sinulle", nainen vastasi.

"En usko! Varkaita, ryöstäjiä, tappajia! Sitä ihmiset ovat! Tappajia! Tappavat omiaan, eivät välitä ovatko he vihollisia, tuntemattomia, ystäviä tai jopa perhettä! Ei smaragdia ihmisille voida antaa! He tukahduttavat sen voiman, sen kauneuden, sen puhtauden!" Arden puuskutti. Nainen katsoi tosita nymfiä, ja oli aikeissa sanoa jotain, mutta Tsukiya ennätti väliin:

"Kaikki eivät ole sellaisia! On ihmisiä, jotka vihaavat väkivaltaa, jotka ovat 'puhtaita'! Riku on juuri tämmöinen persoona. Hän ei pidä väkivallasta, käyttää mieluummin suutaan ristiriitojen ratkaisemiseen kuin nyrkkejään! Sinä toisaalta olet niin sokaistunut jalokiven läheisyydessä, että et edes ajattele kaikkea suorasti! Jos itse luonto on kerran antanut tämän smaragdin teille lahjaksi, ja sanonut että ihmislapsi tulee hakemaan sen, luuletko, että hän olisi antanut sen kyseiselle lapselle vain jotta sen voima katoaisi! En usko, että ajattelet niin. Minä uskon, että olet viettänyt niin paljon aikaa sen ääressä, että aina kun lähdet tästä huoneesta tunnet itsesi epäpuhtaaksi. Tämän takia et halua antaa sitä pois. Haluat pitää sen itselläsi huijataksesi itseäsi että olet puhdas ja sinulla ei ole mitään ongelmia."

Arden katsoi hetken aikaa tyrmistyneenä. Tsukiyasta oli huvittavaa katsoa kuinka nymfin kalpeat kasvot muuttivat vihreiksi vihasta. Kun sitä mietti vihreä väri kävi järkeen. He olivat kasveja joten heillä todennäköisesti löytyi viherhiukkasia heidän verestä.

"Kuinka kehtaat! Olen viherklaanin päänymfi mestari Arden! Minä olen yksi kahdeksasta smaragdin vartijasta! Minun täytyy olla paras mahdollinen nymfi... ei elävä olento tähän hommaan!" Arden huusi.

"Siinä olet väärässä. Kun sait homman olit erilainen. Olen pahoillani etten tajunnut tätä jo aiemmin. Olisin voinut pelastaa sinut", nainen sanoi.

"Pelastaa? En kaipaa pelastusta. Sinä et ajattele enää selkeästi. Ethän sinä muuten olisi tuonut näitä kuvotuksia tänne, rakkaan smaragdimme luo. Kamala tragedia. Oman johtajamme selkeänäköisyys katoaa. Valitettavasti minun on astuttava sinun tilallesi, arvon lady", Arden sanoi.

Smaragdi rupesi hehkumaan kirkkaasti. Kaikki huoneessa olevat hämmästyivät ja kääntyivät katsomaan jalokiveä. Se irtosi rungosta ja leijui ilmassa. Se liikkui suuaukolle päin Tsukiyaa ja muita kohti.

"Mitä? Älä menen heidän luo. He tukahduttavat voimasi, valosi", Arden huusi ja yritti tarttua smaragdiin, mutta se leijaili juuri ja juuri hänen ulottumattomissaan. Tsukiya hetken aikaa luuli, että se laskeutuisi hänen kämmenelleen, mutta se mesi suoraan hänen ohi. Se kenen luo se meni seisoi Tsukiyan takana. Aira katsoi jalokiveä kummastuneesti, mutta tarttui siihen.

"Se on päättänyt vihdoin näyttää kuka on jalokiven henki. Tosin epäilin sinua rakkaani jo kauan aikaa. Olet onnekas", nainen sanoi äidillisesti.

"Kuinka niin? Mikä on jalokiven henki?", Mizuto kysyi. Kukaan ei kuitenkaan nähnyt vaivaa vastatakseen hänelle.

"Mahdotonta. Hän ei ole koskaan käyttäytynyt kuin me, eikä hän ole edes luonnon henki vaan tuulen henki", Arden puuskutti.

"Tuuli kuuluu luontoon. Älä kuvittele, että vaikka se on oma voimansa, se ei olisi mitenkään tekemisissä muiden elementtien kanssa. Se kuka ymmärtää että elementit ovat voimakkaita yksinään ja osaa käyttää niitä yksinään on voimakas. Mutta se, kuka osaa nähdä suuremman kokonaisuuden ja osaa yhdistää eri elementtejä taitavasti, on voittamaton. Tuuli on osa luontoa samaan aikaan kun luonto on osa maata. Ilman maata ei olisi luontoa. Ilman luontoa ei olisi tuulta. Ja se mitä tulee toiseen huomioosi. On totta, ettei Aria ole koskaan ollut samanlainen kuin muut nymfit, mutta se johtuu vain siitä, että Airan voimanlähde tulee toisesta lähteestä. Lähteestä joka haluaa päästä pois täältä. Lähde, joka on luotu liikkumaan. Aira on jalokivi sen elävän ruumiin muodossa. Eli siis jos haluat kunnioittaa jalokiveä, kunnioita Airaa ja hänen päätöksiään", nainen puhui.

Arden ja nainen rupesivat riitelemään. Aluksi se oli aiheesta, mutta jossain vaiheessa se muuttui joksikin aivan turhaksi ja epäolennaiseksi. Aira katsoi häkeltyneenä riitelyä. Tsukiya kosketti häntä olkapäällä ja kysyi:

"Tiedätkö mistä he puhuvat?" Aira pudisti päätään.

"No en usko että se on tärkeää. Voimmeko Mizuto ja minä mennä. En ole edes varma miksi toitte meidät tänne", Tsukiya sanoi vilkaisten kahta vanhempaa nymfiä. He eivät edes huomioineet heitä.

"Enpä tiedä. Minun täytyisi saada lupa lähteä...", Aira aloitti, mutta jokin näytti keskeyttävän hänet. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi:

"Sopii. Voin viedä teidät pois, jos otatte minut mukaanne." Pojat katsoivat Airaa epäuskoisena.

"Sinä haluat meidän mukaamme? Miksi? Luulin että tämä paikka on kotisi", Tsukiya sanoi.

"Niinhän se on, mutta en ole koskaan tuntenut kuuluvani tänne. Kuulit varmasti kun Nymfien lady, Rosalva, kertoi etten ole kuin muut nymfit, koska voimanlähteeni tulee tästä jalokivestä eikä puusta tai muusta kasvista. Haluan nähdä maailmaa, sen joka on tämän metsän ulkopuolella. En ole voinut lähteä, koska en ole taistelija. Hirviöt eivät pidä nymfeistä, varsinkaan luontohirviöt. Tobblerit ovat pahimpia, sillä luonto itse oli hilkulla antaa niiden vartioida jalokiveä. Asiasta toiseen, nyt kun te olette täällä ja sanotte tuntevanne Rikun, voitte saattaa minut hänen luokseen ja suojelette minua metsän hirviöiltä", Aira näytti hyvin käskevältä.

"Emme edes pidä toisistamme. Miksi haluat siis... Unohda. Haluat siis tulla mukaamme? En voi taata täydellistä turvallisuuttasi. Et osaa taistella itse yhtään?" Tsukiya sanoi.

"Osaan jonkin verran, mutta en ole tarpeeksi hyvä jotta voisin lähteä täältä omin avuin", Aira sanoi.

"Emme mekään ole fantastisia", Mizuto sanoi väliin.

"Te pääsitte tänne. Teillä täytyy siis olla jonkinlaista taistelutaitoa", Aira intti.

"Ei oikeastaan. Emme nähneet yhtään hirviötä tänne tullessamme. Ja jos tuo jalokivi houkuttelee hirviöitä, en usko, että meillä on minkäänlaista mahdollisuutta", Tsukiya kertoi.

"Mutta..." Aira näytti kuin häntä olisi lyöty kasvoihin. Hänen kasvonsa muuttuivat kuitenkin nopeasti pelottavan kylmiksi.

"Harmi. Te ette voi lähteä täältä ilman minua. Vaikka pääsisitte ulos tästä huoneesta teillä on toinen ovi edessänne, jonka läpi pääsee vain

kun nymfi koskettaa sitä. Eikä kukaan muu täällä ole halukas päästämään teitä ulos, varsinkaan ilman päänymfien lupaa", Aira sanoi. Mizuto ja Tsukiya vilkaisivat toisiaan.

"Joten, jos haluatte pois täältä, teidän on otettava minut mukaan, ja minä en tule ennen kun tiedän että pääsen täältä pois hengissä. En ajatellut kuolla vielä", nymfi jatkoi. Tsukiya ei pitänyt kummastakaan ajatuksesta. Jäädä nymfien vangiksi tai luvata jotain sellaista, jota hän ei välttämättä pysty pitämään.

"Voisimme odottaa muita. Arata on taitava taistelija. Hän saisi Airan turvallisesti leirille", Mizuto sanoi.

"Sanoin sinulle jo etteivät he ole tulossa vielä moneen tuntiin. Ja vaikka tulisivatkin, he eivät tiedä, missä se aukea on. Emme voi luottaa heidän apuun", Tsukiya sanoi.

"Voisimme hakea hänet. Me tiedämme, missä se aukea on. Aria voisi odottaa siellä sillä välin, kun me kaksi..." Mizuto keksi, mutta Aria keskeytti:

"Toinen teistä jää minun kanssa. Jos te molemmat menette, minulla ei ole varmuutta, että palatte hakemaan minut."

"Sinä vieläkin epäilet meitä? Mutta kai se on totta. Kyllä minäkin olisin hiukan epäileväinen uusien ihmisten kanssa, varsinkin näin tärkeässä asiassa", Tsukiya sanoi ja vaipui hetkeksi omiin ajatuksiinsa.

"Jos sinä haet heidät? Tunnet reitin paremmin. Minä jään odottamaan Airan kanssa aukealle", Tsukiya jatkoi, ja Mizuto nyökkäsi myöntymisen merkiksi.

"Hienoa. Seuratkaa minua", Aira sanoi ja osoitti suuaukkoa. Köynnökset suuaukon edessä vetäytyivät ja Aira lähti kulkemaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pojat vilkaisivat kahta vanhempaa nymfiä, jotka riitelivät edelleen, lähtivät seuraamaan Airaa kiireesti.

Kaikki sujui hyvin, kunnes he saapuivat puisen oven luo, joka erotti pitkän pimeän käytävän tästä luonnonystävien paratiisista. Ovea vartioivat kaksi kookasta nymfiä, jotka tutkailivat tulijoita epäilevästi.

"Meidän on päästävä läpi", Aira sanoi ylväästi.

"Kuka on vastuussa", toinen vartijoista kysyi.

"Luontoäiti, minä ja päänymfi", Aira sanoi tyynesti, kuin asia olisi sillä selvä. Molemmat vartijat nostivat kulmiaan epäileväisesti. He eivät selvästikään uskoneet pienempää nymfiä.

"Sinä voit mennä, mutta nuo kaksi jäävät tänne", vartija sanoi ja osoitti poikia suomellaan kuin nämä evät olisi olleet edes siinä.

"Heidät on vapautettu. He eivät ole varastaneet mitään, eivätkä he ole meille velkaa, joten miksi pitää heidät täällä. Ainoa erikoinen asia mitä heille on täällä tapahtunut on, että he näkivät jalokiven, mutta niin ovat sadat muutkin ihmiset ennen heitä ja he ovat päässeet täältä pois elävien kirjoista", Aira sanoi.

"He voivat kertoa meistä heidän kaltaisilleen", vartija huomautti.

"Mitä sitten vaikka kertovat. Eivät he tänne uudestaan löydä. Voisin lyödä vetoa etteivät he löytäisi omaa päätään ellei se olisi heissä kiinni", Aira sanoi välittämättä kahden ihmisen vastaväitteistä välittämättä. Vartija katsahti poikia ja näytti vakuuttuneelta Airan selitykseen.

Vartija astui pois Airan tieltä ja kehotti häntä jatkamaan. Tsukiya ei ollut varma, oliko hän iloinen että he pääsivät vihdoin pois täältä vai loukkaantunut siitä että vartijat toisissaan epäilivät heidän olevan niin avuttomia. Hänen ajatuksensa kuitenkin katkesi kun Airan saatua oven auki aukean vastapuolelta rupesi kuulumaan huutoa. Vartijat vaikuttivat hetken häkeltyneiltä, ja kolmikko käytti tätä viiden sekunnin aikaa hyväkseen ja katosivat portin toiselle puolelle. Molempien ollessa hyvän matkan päässä ovesta Aira sulki sen ja piirsi avaimen reiän oveen.

"Mitä sinä teet? Meidän pitää lähteä täältä ja nopeasti. He tulevat tuosta ovesta minä hetkenä hyvänsä", Tsukiya huudahti.

"Varmistan etteivät he pääse läpi, tai ainakin että se hidastaa heitä", Aira sanoi ja piirsi kuvion loppuun. He kuulivat äänen kun jokin meni lukkoon.

"Nyt nopeasti. En ole varma kuinka kauan tuo pidättelee heitä. He ovat varsin jääräpäistä porukkaa kun kyse on tästä smaragdista", Aira sanoi, mutta kalpeni kun hän kääntyi poikien puoleen.

"Mitä?" Tsukiya kysyi. Aira vain osoitti pimeyteen heidän taakseen.

Tsukiya tiesi mitä odottaa jo ennen kun hän näki sen. Sama loitsu joka oli häirinnyt heitä jo kaksi kertaa aiemmin katseli heitä valppaasti karmiva hymy kasvoilla. Tsukiya tiesi että se hymyili. Ja pelottavampi asia: Ne näytti nyt paljon ruumiillisemmalta kuin aikaisemmin. Ja kun siihen lisätään fakta että tällä kertaa he eivät voineet paeta minnekään, voi vain sanoa että Tsukiya sai kokonaan erilaisen tarkoituksen sanalle kauhu.

"Minä todella vihaan tuota... tuota loitsua", Tsukiya kuuli Mizuton sanovan vierestään. Hän oli kaventunut lakanan valkoiseksi.

"Et voi vihata sitä niin paljon kuin minä", Tsukiya vastasi.

Se rupesi liikkumaan hitaasti eteenpäin, kuin sillä ei olisi minkään näköistä kiirettä. Ja eihän sillä ollut. Kolmikon takana oli puinen kaksoislukittu ovi, jonka takana odotti joukko vihaisia kasveja, ja se oli tukkinut toisen kulkusuunnan.

"Tehkää jotain! Te lupasitte että viette minut turvallisesti vartijani luo, mutta ette näytä tekevän kovin hyvää työtä", he kuulivat Airan käskevän äänen takanaan.

"Mitä me voimme tehdä? Se ei suostu jättämään meitä rauhaan", Tsukiya valitti.

"Käyttäkää elementtejä! Olette vartijoita, joten käyttäkää voimia jotka teille on annettu", Aira huusi kuin he eivät olisi muuten ymmärtäneet.

"Mitä se voi meille tehdä se on henki tai loitsu tai mikä nyt ikinä onkaan. Se ei voi tehdä meille mitään, vai?" Mizuto yritti rauhoittaa itseään, mutta Aira ei joko tajunnut sitä tai ei välittänyt, sillä hän huusi takaisin:

"Hulluko sinä olet! Et selvästikään tiedä mitään tästä maailmasta. Jos elävä olento joutuu suojaloitsun uhriksi kipu on sietämätön. Kuvittele laavassa palamista. Kerro se vielä kymmenellä. Olet jo melko lähellä kipuastetta jolta se tuntuu. Ja mikä on siinä vielä pahempaa, se voi jatkua päiväkausia, etkä sinä silti kuole, ja usko pois, siinä tilanteessa kuolema on paras ystäväsi. Joten älkää päästäkö sitä tänne asti."

"Miten...?" Tsukiya ei ehtinyt edes lauseensa loppuun kuin Mizuto jo sanoi:

"Käytä salamaa. Ehkä se hidastaisi sitä." Aave oli jo puolessa välissä. Se pysähtyi hetkeksi, katsoi Tsukiyaa ja näytti jo kiireellisemmältä sillä se kiristi tahtia.

"En osaa. En tiedä miten tein sen viimeksi", Tsukiya kertoi.

"Ajattele mitä tahansa, joka liittyy salamaan; ukkosta, impulsseja tai mitä tahansa vastaavaa", Aira sanoi hätäisesti. Aave oli kirinyt juoksu nopeuteen ja oli enää muutaman metrin päässä. Se kurkotteli jo, mutta Tsukiya oli nopeampi. Jo melkein saman tien kun Tsukiya ajatteli pienenä kokemaansa ukonilmaa ja nosti kätensä kun jo sininen salama lennähti, jättäen jälkeen vain tomua ja hätääntyneet nuoret.

"Se voi muodostua uudelleen. Nyt nopeasti pois", Aira huusi ja juoksi jo. Pojat seurasivat pian perässä.

He pääsivät käytävän päähän ennätysnopeasti. Heti portaat noustuaan Aira käski auttamaan valtavan lohkareen kanssa, joka seisoi suuaukon vieressä. Kivi oli raskas, mutta lopulta he saivat suuaukon tukituiksi. Tsukiya liukui kiveen nojaten alas lattialle ja henkäisi raskaasti.

"Sinun olisi paras mennä. Tuo ei välttämättä pidä kovin pitkään", Aira sanoi. Mizuto puuskutti, mutta lähti silti nopeasti leirille päin.

"Siirrytään ulkopuolelle. Voi olla että koko tämä rakennus hajoaa istumme täällä puhumattakaan siitä jos meidät saavutetaan", Aira sanoi ja käänsi selkänsä Tsukiyalle.

Ulkopuolella aurinko paistoi edelleen kirkkaasti läpi. Aira istuutui lähteen lähelle ja hipoi vedenpintaa. Hän näytti hiukan surulliselta.

"Oletko kunnoissa? Odota, parempi kysymys; oletko aivan varma tästä? Emme voi taata että palaat tänne", Tsukiya sanoi.

"Minä todella haluan tätä, jos sinä sitä tarkoitat. En ole samanlainen kuin muut nymfit. Edes muut tuulten nymfit eivät koskaan haluaisi lähteä tästä metsästä, toisin kuin minä. En ole koskaan lakannut ajattelemasta maailmaa tämän metsän ulkopuolella. Olen aina lähtenyt omille reissuilleni tässä metsässä. Ja se sai aina minut pulaan. En tarkoita muita hirviöitä, joita metsässä vaanii. Kohtasin minä aina niitäkin yksinäisillä reissuillani, mutta ne eivät koskaan hyökänneet minun kimppuuni, jos ei lasketa viimeisintä reissuani. Nyt minusta tuntuu kuin koko muu metsä olisi tiennyt minun olevan smaragdin henki, joten suurin osa metsästä suojeli minua vaarallisimmilta eläimiltä. En koskaan tavannut tobblereita, eilistä lukuun ottamatta. Olin onnekas, että paikalle saapui musta kaunis hevonen, joka auttoi minut takaisin tänne, turvaan. Ja täällä minä sitten tapasinkin teidät. Ja no tiedäkin jo lopun. Joten olen aivan varma tästä", Aira sanoi töykeästi.

"Selvä. Se oli vain kysymys. Ei tarvitse hikeentyä turhaan", Tsukiya sanoi.

Metsä heidän ympärillään rupesi rapisemaan. Puut näyttivät liikkuvan runkoja myöten. Tsukiyalle tuli mieleen Narnia elokuvien puut.

"Kuulusiko puiden liikkua noin?" Tsukiya kysyi hermostuneesti.

"Ne varoittavat minua jostain. Jokin vaarallinen on todella lähellä", Aira nousi ja kaksikko rupesi vilkuilemaan ympärilleen etisien kyseistä uhkaa.

"Meidän on paras lähteä leirin suuntaan. Mitä nopeammin pääsemme sinne, sen parempi", Aira sanoi.

"Eikö tämän paikan pitäisi olla turvallinen?" Tsukiya kysyi.

"Normaalisti tälle aukealle ei löydetä ulkopuolelta, paitsi ne jotka joku nymfi tuo paikalle, mutta kuten huomaat että itse olet täällä eikä kukaan nymfi ole ohjannut sinua tänne. Se tarkoittaa että taika rupeaa laukeamaan, ja tänne pääsee kuka tai mikä tahansa, joka kävelee paikalle. Tarvitsetko vielä lisätietoa?" Aira sanoi.

"Etkä viitsinyt mainita tästä yhtään aikaisemmin", Tsukiya älähti. Aira vain kohautti olkapäitään.

"Et voi olla tosissasi", Tsukiya mutisi.

Tsukiya pakkasi tavarat, jotka he olivat jättäneet puron viereen ja veti tikarinsa esiin.

"Haluatko auttaa? Voisit ottaa tuon laukun, jotta jos tapaamme joitain epätoivottuja vieraita, voin liikkua vapaammin suojatakseni meitä", Tsukiya sanoi ja heitti laukun Airalle. Aira katsoi laukkua hetken aikaa, mutta asetti sen olalleen valittamatta.

"Sinun olisi paras pitää sanasi", Aira katsahti epäilevästi Tsukiyaa.

"Sitä minäkin toivon", Tsukiya sanoi hiljaa.

He lähtivät juoksemaan leirille päin. Se oli vaikeampaa kuin he uskoivatkaan, sillä metsä näytti kaikkialta samanlaiselta. Useammin kuin kerran Aira joutui kysymään puilta neuvoa. Tsukiya ei pitänyt ajatuksesta, että puut tiesivät paremmin missä leiri on. Ne eivät edes liikkuneet! Mutta aina kun Aira kysyi niiltä neuvoa, hän näytti aina vain varmemmalta.

"Miten ne muka tietävät missä leiri on? Eihän ne koskaan käy siellä! Ne ovat puita!" Tsukiya marisi. Jostain hänen yläpuoleltaan kuului naksahdus. Tsukiyan eteen putosi reilun kokoinen oksa. Jos hän olisi ottanut askeleenkin hän olisi musertunut sen alle.

"Älä loukkaa niitä. Ne tietävät mitä niiden ympärillä tapahtuu", Aira sanoi selvästi huvittuneena.

"Voi kun kiva", Tsukiya sanoi ja katsoi puita huutaen:

"Tuo oli todella tarpeellista!"

Aira pysähtyi kuin seinään.

"Jokin on lähellä", Aira kuiskasi.

"Kertoivatko puut sen", Tsukiya tokaisi. Aira katsoi happamasti Tsukiyaa, mutta vastannut hänelle.

"Tuolla!" Aira huusi ja osoitti heidän taakseen. Tsukiya kääntyi ja ei saanut sanaa suustaan.

Se ei ollut varsinainen hirviö. Vain todella ylikasvanut raivoisa karhu. Sen koko olisi saanut norsun kateudesta vihreäksi. Se oli selvästi syönyt jotain, sillä sen hampaissa oli mitä oudomman värisiä tahroja, jotka muistuttivat verta. Asiaa korosti vielä sen karjaisu, jonka aikana Tsukiya tunsi kun jotain märkää laskeutui hänen kasvoilleen. Eikä sen nälkä näyttänyt olevan tyydyttynyt vielä.

Kun Tsukiya lopulta sai äänensä takaisin, hän kysyi nymfiltä:

"Ei sinulla vain sattuisi olemaan joitain maagisia ominaisuuksia, jotka saisi tämän tilanteen edes vaikuttamaan reilulta?" Aira katsoi Tsukiyaa hetken epäuskoisena ja vastasi:

"Ei, mutta sinun olisi paras tehdä jotain tai olet todellisessa pulassa."

"Ai, enkö minä ole jo?" Tsukiya sanoi sarkastisesti yrittäen rauhoittaa itseään.

Karhu näytti valmiilta hyökkäykseen. Tsukiya yritti liikkua mahdollisimman hitaasti pois sen edestä viittoillen Airaa liikkumaan myös. Se oli kuitenkin kiinnittänyt valppaan katseen Tsukiyaan. Kyseinen poika pystyi melkein kuvittelemaan mitä sen päässä pyöri.

Karhu ei antanut heille enempää aikaa valmistautua, vaan syöksyi suoraan kaksikkoa päin.

"Väistä!" Tsukiya huusi ja hyppäsi oikealle kierien. Karhu oli niin suuri etteivät he päässeet täysin pois sen alta ja sinkoutuivat sen kyljestä maahan.

"Oletko kunnossa?" Tsukiya kysyi nymfiltä. Kun hän ei saanut vastausta hän kääntyi katsomaan kohtaa, missä hän oli hetki sitten näkevinä tytön. Hänen sydämensä tuntui jättäneen yhden lyönnin välistä, kun he ei nähnyt ketään. Paikalla näkyi vain tumma kuoppa, jonka näytti todella syvältä.

"Aira!" Tsukiya huusi ja koetti nähdä kuopan pohjalle. Se oli hankalaa sillä puiden juuret rikkoivat kuopan seinämät. Ne olivat toivottavasti hellittäneet pudotusta, joka sai Tsukiyan rauhoittamaan vähäsen. Hän silti jäi yritti kuumeisesti nähdä pohjalle, unohtaen kokonaan karhun, joka ei ollut jättänyt häntä vielä rauhaan. Hän muisti eläimen vasta kun oli liian myöhäistä väistää sen iskua. Hän katsoi kuoppaa, toivoi sen olevan matalampi kuin se näytti ja hyppäsi Arian perään.

Mizuto saapui leireille puuskuttaen. Hän oli unohtanut miekkansa aukealle ja tietysti hän oli tavannut joitain epämieluisia olentoja, jotka eivät suostuneet jättämään häntä rauhaan. Hän oli joutunut ottamaan pitemmän reitin takaisin leirille.

Hänen onnekseen Arata istui kaikkein näkyvimmällä paikalla. Hän näytti suunnittelevan jonain strategiaa muutaman miehen kanssa. Mizuton lähestyessä miestä, joku huusi:

"Mizuto! Pääsit takaisin!" Pojan kääntyessä ympäri hän löysi Junen ja Suzun tarpovan ihmisten läpi hänen suuntaan. Mizuto kääntyi takaisin Arataa kohti, mutta huomasi miehen jo tulevan. Suzu ja June kuitenkin saavuttivat pojan aikaisemmin.

"Missä Tsukiya on?" Suzu kysyi huoli äänessään. Kun Arata vihdoin saavutti heidät Mizuto aloitti kertomaan lyhyen version aamun tapahtumista. Aaron, Riku, Hiro ja Lyra liittyivät heidän seuraansa myös nopeasti.

"Meidän täytyy hakea heidät pois sieltä", Mizuto päätti puheensa.

"Oletko varma? Löysitte jo nyt ensimmäisen jalokiven? Smaragdin? Rikulle?" Aaron kysyi. Mizuto nyökkäsi.

Aaron kääntyi Rikun puoleen ja sanoi:

"Omaat siis luonnon voiman. Jos totta puhutaan se ei ole suurenmoinenkaan yllätys. Sinussa on tietynlaista itsekunnioitusta ja suvaitsevaisuutta jota luonnon vartijoilta odotetaan." Riku ei näyttänyt pystyvän prosessoimaan ajatusta ollenkaan.

Metsän yli kaikui karjaisu. Koko leiripaikka hiljeni ja varautui taisteluun. Mitään ei kuitenkaan ilmestynyt.

"Se tuli varmaan syvemmältä metsästä. Ehkä se ei uskalla tulla tänne. Emme siis lähde täältä minnekään niin ei aiheudu ongelmia", joku sotilas sanoi.

"Tsukiya on edelleen kadoksissa. Mitä jos tuo, mikä se nyt ikinä olikin, löytää hänet", Mizuto huomautti.

"On jo löytänyt", sanoi hento ääni metsän laidalta.

Ääni kuului nuorelle kymmenvuotiaalle tytölle. Tytöllä oli ruskeat hiukset joiden päällä oli kultanauha. Vaalea hihaton mekko korosti hänen laihaa ruumistaan ja silmät muuttivat väriä.

"Arvon oraakkeli. Mikä tuo sinut tänne juuri nyt", Aaron puhutteli tyttöä.

"Valitut. Ja jos tarkkoja ollaan olen ollut täällä jo kaksi päivää. On minun tehtäväni vahtia heitä ja ohjata heitä heidän tarvitsemalla tavalla", tyttö puhui.

"Viis siitä! Mitä tarkoitit kun sanoit 'on jo löytänyt'? Karjuiko se... otus heille?" Mizuto kysyi.

"Karjuipa hyvinkin. Mutta ole huoleti. He eivät ole kuolleet vielä", oraakkeli sanoi.

"Vielä? Tuleeko hän kuolemaan?" Hiro kysyi.

"Jokainen elävä olento kuolee jossain vaiheessa. Jopa ne jotka sanovat olevansa kuolemattomia. Vain ajatus elämästä ja kuolemasta pysyvät ikuisina. Mutta se kuinka nopeasti hän kohtaa oman loppunsa riippuu yksinomaan teidän päätöksistänne. Edes me oraakkelit emme tiedä kaikkea tulevaisuudesta, sillä niitä on niin paljon", oraakkeli sanoi.

"Meidän päätöksistä? No minä ainakin haluan lähteä etsimään Tsukiyaa tällä sekunnilla!" Mizuto sanoi ja li jo lähdössä, mutta käsi hänen ranteensa ympärillä esti häntä.

"Meidän täytyy laatia suunnitelma. Jos ryntäämme metsään ilman sellaista, todennäköisyys siihen ettemme löydä heitä ajoissa on..." Arata aloitti, mutta Mizuto keskeytti hänet nopeasti:

"En välitä! En voi vain istua paikalla ja olla tekemättä mitään! Tsukiya on minulle yhtä tärkeä kuin veljeni ja sisareni kotona! Ja nyt kun tiedän että hän on vaarassa en voi vain...", Mizuto ei saanut sanotuksi enempää.

"Me emme vain istu paikallamme. Myös minä haluan auttaa häntä, mutta metsä on valtava. Jos he ovat joutuneet juoksemaan karkuun he voivat olla missä tahansa. Tässä metsässä on paljon vaarallisempia eläimiä ja hirviöitä kuin tobblerit. Meidän on tehtävä suunnitelma, jotta voimme haravoida metsän läpi nopeammin. Ja sinä olet nähnyt Tsukiya viimeksi. Tarvitsemme sinut oppaaksi", Arata yritti järkeillä. Hän tarttui poikaa olkapäästä ja sanoi rauhallisesti:

"Me kyllä löydämme hänet. Hän ei ole avuton. Sinä tiedät sen." Mizuto tiesi sen kyllä, mutta se ei helpottanut tunnetta joka kiristi hänen sisällään. Hän kuitenkin joutui hyväksymään Aratan puheet ettei metsään ryntääminen ilman suunnitelmaa helpottaisi Tsukiyaa tippaakaan.

Tärähdys oli kova. Tsukiyan oli hankala hengittää ja rinnan kohdalta puristi. Pudotus oli pamauttanut ilmat ulos keuhkoista. Se oli kuitenkin tuttua pojalle. Kerran jalkapalloa pelatessa joku oli potkaissut palloa todella rajusti ja osunut suoraan Tsukiyan vatsaan. Paine oli ollut niin suuri että ilmat hänen keuhkonsa olivat tyhjentyneet ja painunut kokoon. Tunne oli ollut sama.

Mutta vaikka tunne olikin sama, paniikki kohosi. Hän yritti tukahduttaa sen ja yritti muistaa mitä hänelle oli aikaisemmin neuvottu. Hän kääntyi selälleen ja makasi paikallaan vetäen henkeä rauhallisesti. Puristus rinnassa alkoi helpottamaan ja hengitys tasaantumaan. Hän kuitenkin makasi paikallaan vielä hetken.

Auringon valo paistoi himmeänä kaikkien juurten ja lehvistöjen läpi. Vain muutamat valon säteet koskettivat kuopan pohjaa, jossa poika nyt makasi. Kuopan korkeus oli vähintäänkin viisitoista metriä, ehkä jopa enemmän. Oli ihme ettei mitään murtunut.

Pian Tsukiya kuitenkin muisti ettei ollut kuopan pohjalla yksin. Hän etsi Airaa katseellaan ja näki pian nymfin makaavan vähän matkan päässä hänestä. Aira ei kuitenkaan liikkunut ja smaragdikin oli tippunut hänen kädestä. Jalokivi paistoi himmeää vihreää valoa parinmetrin päässä kaksikosta. Tsukiya ryömi hitaasti tytön luo ja tarttui tätä olkapäästä melko rajusti.

"Aira! Oletko kunnossa?" Tsukiya yritti saada nymfin tokenemaan. Nymfi makasi vain paikallaan elottomana. Tsukiya hetken aikaa mietti nymfin kuolleen ja tunnusteli pulssia. Onko nymfeillä edes pulssi? Hän sai pian myönteisen vastauksen. Tsukiya vapautti hengityksen jota ei tiennyt pidätelleen. Aira oli vielä elossa. Mutta kuinka kauan?

Tsukiya kuuli oikealta puolelta supinaa. Hän etsi tikariaan, mutta ei nähnyt sitä missään. Nyt myös vasemmalta puolelta kuului supinaa.

"Kuka siellä?" Tsukiya huusi. Supina vaikeni.

"Kuka siellä?" kuului kimeä vastaus. Pian hän kuulin kysymystä kysyttävän monesta suunnasta. Oli kuin joukko lapsia olisi kysynyt samaa kysymystä useaan kertaan vain ärsyttääkseen vanhempiaan. Kun äänet vihdoin hiljenivät Tsukiya tajusi tuijottavansa pieniin ruskeisiin silmiin.

"Mikä se on?" joku ääni kysyi. Esiin pomppasi pieni noin viidentoista sentin korkuinen otus. Sillä oli iso nenä, mutta kaikki muu olikin todella pientä. Se oli maantien värinen; ruskeat silmät, hiukset, vaatteet ja jopa iho. Se rupesi kiertämään Tsukiyaa hyvänmatkan päässä tuijottaen poikaa kuin ulkoavaruudesta tullutta. Kun se oli kiertänyt koko matkan se sanoi:

"Ihminen. En ole koskaan nähnyt moista asua. Ei ole heikäläisiä. Liian omituinen."

"Omituinen?" Tsukiya parahti hölmistyneenä.

"Mitä teemme, oi Iso-sika?" Joku kysyi. Tsukiya joutui puremaan hammasta, jottei rupeaisi nauramaan. Mutta kuka nimeäisi lapsensa isoksi siaksi?

"Nimesi?" Iso-sika kysyi.

"Tsukiya Joshuya", Tsukiya esittäytyi. Hän kuuli muutaman kikattavan. Hän ei tajunnut miksi.

"Mistä olet kotoisin?" se jatkoi.

"Eri planeetalta", Tsukiya vastasi takaisin.

"Minne olet menossa?" olento kysyi vielä. Tsukiya katsoi aukkoa josta oli pudonnut ja vastasi sitten:

"Olin menossa takaisin leirillemme, mutta koska tipuin tänne Airan kanssa emme todennäköisesti ole menossa minnekään."

Iso-sika katsoi poikaa kummastuneena, mutta näytti sitten tajuavan ongelman. Se kääntyi ja sanoi:

"Ota tavarasi ja nymfisi. Me saatamme teidät ulos."

Käytävät olivat ahtaita ja matalia. Tsukiyalle, joka kantoi laukkua ja Airaa, kävi hankalaksi kyyristyä, kävellä ja varoa lyömästä Airan päätä seiniin samaan aikaan. Iso-sika käveli heidän edessään näyttäen tietä. Maan alla ei ole juuri valoa. Ainoa valonlähde oli seiniin tarttuneet sinisinä hohtavat toukat.

"Iso-sika! Suuaukolla seisoo joukko ihmisiä. Kenraali on heidän mukana. He haluavat puhua kanssanne", joku olennoista huusi.

"Olen menossa samaan suuntaan. Juttelen heidän kanssa tämän päästyä pois koloistamme", Iso-sika sanoi ja osoitti Tsukiyaa.

Kävi ilmi ettei Iso-sian tarvinnut jutella kyseisten ihmisten kanssa.

"Tsukiya! Luojan kiitos olet kunnossa!" joku huusi, ennen kun Tsukiya oli ehtinyt edes astua ulos luolasta. Tsukiya ei ollut edes ehtinyt tottua auringonvaloon kun Aira oltiin otettu hänen sylistään pois ja hänet oli taklattu lämpimään halaukseen. Tsukiya aluksi erotti vain vaalean hiuspehkon, kunnes tajusi halaajan olevan Suzu.

"Hei. Miten menee?" Tämä oli ainoa vastaus, jonka Tsukiya keksi tässä tilanteessa. Se ansaitsi hänelle läimäisyn poskelle.

"Idiootti!" June huusi. Aluksi Tsukiya oli hämmentynyt, mutta ilme muuttui pian virneeksi ja vastasi:

"Oletpas sinä tänään kultainen. Voisi melkein luulla, että välittäisit minusta." June punastui joko häpeästä tai raivosta hiusjuuriaan myöten. Pian Tsukiya tunsi seuraavan läimäisyn toista poskea vasten.

"Keskeytämmekö jotain?" Arata kysyi. Iso-sika istui hänen olallaan. Aratalla oli muutama mies mukanaan jotka kaikki tuijottivat epäiltyä Vartijoita.

"Ette. Mitä nyt? Palaammeko me takaisin leirille?" Riku kysyi. Arata nyökkäsi:

"Se olisi parasta." Arata kiitti ruskeaa olentoa ja he kävelivät reippaasti takaisin leirille.

Mizuto eikä Suzu lähteneet harhailemaan kovin pitkälle Tsukiyasta, joka tarkoitti ettei Junekaan kävellyt kovin kaukana tummahiuksisesta pojasta. Mizuto vaatia tietää mitä tapahtui sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt raunioilta. Tsukiya selitti kaiken, joka palautti hänen mieleensä puolikuolleen nymfin. Hän näki jonkun Aratan alaisista kantavan häntä morsiusneito tyylillä. Nymfi näytti hengittävän tasaisesti, josta Tsukiya oli helpottunut.

Hetken kävelyn jälkeen he kuulivat ihmisten puheensorinaa. Parin metrin jälkeen he erottivat leirin teltat ja nuotiopaikan johon oltiin aloitettu kasaamaan illan nuotiota. Leirissä tuntui olevan enemmän väkeä kuin aikaisemmin. Tsukiya tunsi Aratan tarttuvan olkapäästään.

"Odottakaa pieni hetki täällä", hän kuiskasi. Arata käveli tyynesti aukealle ja hänet oli pian tavoittanut koko valkoiseen pukeutunut mies. Arata ja hän juttelivat hetken kiihtyneesti, kunnes tuntematon mies viittasi kädellään jotain. Pian noin kolmisenkymmentä ihmistä istui ratsailla ja Aratalle jutellut mies etummaisena ratsastivat pois näkyvistä. Arata odotti hetken ja viittoi lapsille tulemaan pois piilosta.

"Kuka se oli?" Tsukiya kysyi tavoitettuaan miehen.

"Hikarin henkilökohtainen vartija. Hän halusi tietää olenko nähnyt teitä. Valehtelin tosin. Henkilökohtaisilla vartijoilla on aina ollut useampi kuin yksi motiivi", Arata vastasi.

"Aina?" Suzu kysyi. Arata näytti miettivän vastausta hetken. Lopulta hän vastasi:

"Sanotaan, että joka kymmenes henkivartijoista välittää aidosti kuninkaasta tai kuningattaresta. Henkivartijan uskottomuuden voittaa vain yksi muu, ja se on ylin neuvonantaja. Monet sanovat että vain yksi kolmestakymmenestä neuvonantajasta on luotettava. Minäkään en ymmärrä neuvonantajan virkaa. Mutta toisaalta en ole kuninkaallinen." Ja keskustelu oli siltä osin loppu.

#7.#smaragdi #7. smaragdi #7