Toverit, mulle on iskeny paha keissi "en saa unta, jos seuraavana päivänä on mitään aikatauluja"-syndroomaa. Siihen ei auta melatoniinit eikä lämpimät maidot eikä sateen ropina eikä kamomillatee eikä mikään, keho ja mieli on niin jännityksessä, että opioideilla taju pois vaan, että aika menee eed eteenpäin ja aamulla herätys yhtä väsyneenä ku aiemminki.
Oon vihdoin viime yönä saanu kunnon unet ilman mutään huumausta, ku tänään ei aamulla ollu mitään. Nukuin sit puol yhteen. Mut ihan käsittämättömän upeeta olla HEREILLÄ JA VIRKEÄ. Se on lahja.
Rakkaat ihmiset MITEN mä herään huomenna niin, et oon ysiltä lekurissa enkä joudu taas zombeilukierteeseen?
Millon tää tapahtu? Nukkuminen on aina ollu se yks asia, jota mun mielenterveysongelmat ei oo paskonu. Lisäks en kestä nukkumattomuuta esim. Ollenkaan. Tai no ei vissii oo enää. Mihin mä nyt pakenen pahaa maailmaa?
Tiiättekö kun aina puhutaan uupumuksen vaaroista ja siitä että miksi kannattaa välttää uupumusta? Tiiättekö myös kun tiiätte selvästi että ootte uupuneita ja burnoutissa mut ette vaan voi lopettaa sata lasissa painamista?
Haluan toimia nyt varoittavana esimerkkinä että se uupumus ei oikeesti oo mikään leikin asia ja se on teidän kehon tapa kertoa teille että nyt täytyy hidastaa
11.7. luulin sairastuneeni perus flunssaan, mutta ilmeisesti siis mulla on keuhkoputkentulehdus. Mitä nyt tästä sairaudesta oon saanu kaivettuu esille/irti, niin tupakoimattomalle perusterveelle aikuiselle tää tauti harvoin tulee, ellei vastustuskyky oo heikentyny/alentunu jostain syystä (ja mun flunssat on siis aina vaa ollu niitä perus flunssia, ei ole tuttu tauti tämä).
Tänään on 24.7. ja mä oon edelleen kipeenä, 38,3 asteen kuume mulla on ollu nyt 11 päivän ajan, tänään JO vähän parantumaan päin. (oon käynyt lääkärissä, ei oo epäilyy keuhkokuumeeseen tmv koska hengitys normaalia ja CRP on vaan lievästi koholla.)
Mun uupumus johtu ihan siitä klassisesta syystä nimeltä lukio ja kirjotukset, että varsinkin teille, syksyn 2019 kirjoittajat, haluan sanoa että jos stressaa ni rauhoituttukaa älkääkä olko niinku minä, että teijän keho on niin uupunu että korkee kuumekki kestää melkein 2 viikkoa koska teijän keho ei vaan enää jaksa :)
Arjen tapahtumat, toimet ja kohtaamiset käynnistävät meissä sisäisiä omasta henkilöhistoriastamme ammentavia prosesseja. Osa sitten nousee tietoisuuteemme ajatuksina, mielikuvina ja erilaisina tuntemuksina. Mutta suuri osa jää kieppumaan pinnan alle. Perustamme tietoisen toimintamme niihin ajatuksiin, mielikuviin ja tuntemuksiin, jotka tulevat tietoisuuteemme, mutta myös kaikki alitajuiset impulssit ohjaavat valintojamme. Ei ole olemassa mitään yksittäistä, erillistä minää, josta käsin tekisimme päätöksiä, vaan kyseessä on jonkinlainen mielensisäinen huutoäänestys, jossa voimakkaimmat impulssit saavat lopulta vallan ellei niille nouse tarpeeksi suurta vastustusta. Tyypillisesti olemme niin samastuneita kulloinkin äänessä olevaan ääneen, että kuvittelemme olevamme itse äänessä, vaikka tarkkaanottaen se mitä olemme, on vain se tila, johon ajatukset itsestään nousevat. Me emme ajattele vaan meissä ajatellaan.
Meissä siis vaikuttaa jokaisella hetkellä erilaisia prosesseja omine tavoitteineen. Ei ole mitään erillistä omaa tahtoa, vaan joukko pieniä tahtoja, joista joistakin tulemme välillä tietoiseksi ja joihin sitten samastumme.
On mahdollista löytää havainnoivan tarkkailijan positio, jossa samastumisemme mielemme ääniin on rikkoutunut ja pystymme seuraamaan mielen dialogia ikäänkuin sivusta. Mutta tätä mielen sisäistä dynamiikkaa pystyy tarkkailemaan muidenkin ilmiöiden kautta. Kuten uupumuksen
Mistä on tarkkaanottaen kyse väsymyksessä? Väsymys korjautuu usein nukkumalla. Väsymys ei siis tyypillisesti ole energianpuutetta. Energiaa saamme syömällä, emme nukkumalla. Vaikka olisimme syönyt hyvin, voi olla tunne siitä että emme jaksa tehdä mitään. Mistä tässä on kyse?
Väitän että uupumuksessa on lähes aina kyse sisäisten prosessiemme ristiriitaisista tavoitteista. Kun yksi prosessi vetää meitä yhteen suuntaan ja toinen vastakkaiseen suuntaan tuloksena on nollavektori, siis lamaannuksen tila. Voimme tietämättämme käyttää suunnattomasti energiaa tähän sisäiseen taisteluun, mutta kokemuksellisesti meidät valtaa uupumus, sillä energia suuntautuu itseään vastaan.
Lapset ovat toinen mielenkiintoinen esimerkki uupumuksen dynamiikasta. Kuten jokainen vanhempi tietää, lasten energia näyttää kasvavan sitä enemmän mitä enemmän he ovat väsyneitä. Väsymyksessä ei selvästikään ole kyse energian puutteesta vaan jonkinlaisesta mielen koheesion pettämisestä, siis siitä miten mieli suuntaa energiaa. Lapsi menettää kontrollin energian suuntaamisesta ja seuraa mielipuolisesti kulloistakin impulssia. Aikuisella, joka on sosialisaation kautta oppinut tukahduttamaan impulssinsa, tämä koheesion pettäminen näkyy siten että ärsykkeiden synnyttämät impulssit ja niitä tukahduttavat vastavoimat ajautuvat napit vastakkain ja synnyttävät lamaannuksen tunteen, olemme väsyneitä.
Uupumuksessa (aikuisen kohdalla) on siis kyse siitä että olemme ajautuneet ristiriitaan itsemme kanssa. Tämä korjautuu levossa, jossa sisäiset prosessit pääsevät vapaasti raukeamaan. Uusi päivä voi sitten alkaa taas enemmän tai vähemmän puhtaalta pöydältä. Mutta päivän mittaan kohtaamme uusia ärsykkeitä, jotka saavat aikaan uusia impulsseja ja vastaimpulsseja ja iltaa kohti olemme taas ristiriitatilanteessa.
Aina mun pitää! kuten tunnettu suomalainen punk-bändi laulaa. Tämä on yksi perustavista ristiriidoistamme, ainakin omalla kohdallani. On siis toisaalta halu tehdä jotain ja sittten velvoite tehdä jotain muuta. Tämä mielen ristiriita näkyy sitten uupumuksena velvollisuutemme äärellä. Se, mitä tunnemme arkena, on harmaata täsmälleen siitä syystä, että se on juuri tällaisten ristiriitojen kyllästämä. Me toimimme jatkuvasti itseämme vastaan, haluamme yhtä ja toisaalta toista. Omasta henkilöhistoriastamme riippuu kumpaan puoleen kallistumme, mutta teimme mitä vain, vastakkaisten sisäisten voimien taakka imee energiaa siitä mitä teemme.
Ellemme koe merkityksellisyyttä. Merkityksellisyydessä tapahtuu jotain ihmeellistä. Voimaannumme. Tunnemme elinvoiman täyttävän kehomme tavalla jonka luulimme jo unohtaneemme. Mitä on tapahtunut? Mieli on löytänyt ratkaisun sisäisiin ristiriitoihinsa.
Kaksi yleisintä ratkaisua mielen ristiriitoihin ovat regressio ja repressio. Sulkisin nämä mielellään ulos merkityksellisyyden määritelmästä, mutta käydään ne nyt kuitenkin ensin läpi. Kyllähän nämä menetelmät selvästi kykenevät tuottamaan merkitystä.
Regressiossa on kyse siitä, että onnistumme sulkemaan pois ylemmät (siis kehityspsykologisesti myöhäisemmät) mielen prosessit. Länsimaisissa kulttuureissa yleisimpiä regerssion välineitä ovat alkoholi ja viihde. Kun laitamme aivot narikkaan, voimme antautua vapaasti impulsseillemme, vapautua estoista. Kun leijonanosa mielemme sisäisestä dynamiikasta näin sammutetaan, sisäiset ristiriidat purkautuvat. Alkoholi ja rytmimusiikki voimauttavat. Me taannumme pitämään hauskaa.
Entä se toinen ratkaisu? Repressio.
Repressio on päinvastainen tapa ratkaista mielen umpisolmuja. Siinä onnistumme tukahduttamaan itsessämme alemmat (siis kehityspsykologisesti aikaisemmat) mielen prosessit. Rationalisoimme pois osan itsestämme ja näin yhtälöstä on jälleen pyyhitty pois toinen puoli. Emme tunnista enää omia impulssejamme. Jäljellä on ajattelukone. Ristiriita siis katoaa.
Kukin valitsee oman aseensa. Repressio on omaa lempipuuhaani. Ja voin kokemuksesta kertoa etteivät tulokset välttämättä ole kummoisia. Tai sanotaanko niin, että järjen käyttö todellakin tuo merkityksellisyyttä (siis hävittää ristiriitoja) pitkäksi aikaa, mutta että se vie lopulta umpikujaan, jossa joutuu ratkomaan, ei ainoastaan niitä alkuperäisiä ristriitoja vaan myös niitä ongelmia, jota on kaikella itsensä kieltämisellä saanut aikaan. Repressiivisen tien tarjoama merkityksellisyys siis kuluu ajan myötä loppuun. Tuloksena on sisäinen ristiriita, jossa kaikki tukahdutetut sisäiset ristiriidat tulevat jälleen kerran eteen, halusi tai ei. Ja mitä todennäköisemmin sekä että, mikä puolestaan on yksi niistä ristiriidoista, joka pitäisi ratkaista.
Regressiivisyyttä tunnistan itsessäni esimerkiksi siinä, että kiellän itsessäni vastuullisia ääniä, projisoin ne ulkoisiksi velvollisuuksiksi, ja teen sitten kaikkeni näiden velvollisuuksien unohtamiseksi. Mutta velvollisuuksiakaan ei voi vältellä loputtomiin. Vastuunpakoilu vaatii kovia keinoja ja merkityksellisyys on tälläkin polulla lopulta haihtuvaista. A-klinikat lienevät täynnä potilaita jotka voinevat todistaa puolestani.
Jos repressio ja regressio olisivat ainoat tiet merkityksellisyyteen niin kovin synkät olisivat näkymät. Vaikuttaa kuitenkin siltä että on vielä kolmas tie. Se on löytää uusia näkökulmia omiin sisäisiin ristiriitoihin. Sen sijaan, että yrittäisimme tukahduttaa sisäisen dynamiikkamme kiisteleviä osapuolia, löydämmekin tavan ohjata vastakkaiset voimat puhaltamaan samaan hiileen.
En tiedä miten tämä tehdään. Mutta ehkä ei tarvitsekaan. Luulen että mielemme tekee sen automaattisesti. Kun mielessämme vallinnut sisäinen ristiriita ratkeaa, miten sen koemme? Tietenkin voimautumisena. Energisoidumme. Koemme äkillistä merkityksellisyyttä. Emme ole enää väsyneitä ja arjen harmauden täyttämiä vaan meidät täyttää inspiraatio. Tiedämme mitä meidän pitää tehdä. Sitä on merkityksellisyys. Mitä meidän silloin pitää tehdä? Tietenkin seurata sitä mihin merkitys vie.
Meidän ei siis tarvitse ratkoa ristiriitojamme, meidän ei edes tarvitse ymmärtää niitä, ellei ratkominen ja ymmärtäminen sinänsä ole merkityksellistä. Jos on, niin sitten se on täsmälleen sitä mitä meidän pitää tehdä. Mitä tahansa sitten teemmekään, jos se on merkityksellistä, se on oikea ratkaisu.
Näin pelottavan yksinkertaiseen oivallukseen päädyin. Meidän on lakattava yrittämästä. Meidän on vain seurattava merkityksellisyyttä. Se on ratkaisu. Meidän ei tarvitse keksiä ratkaisua. Mielemme tarjoaa sen automaattisesti. Meidän on luotettava siihen mitä meille tarjotaan. Tämä ei ole regressiivistä, sillä emme luovu ajattelemisesta. Päinvastoin, luotamme kykyymme ajatella niin paljon, että voimme lakata yrityksistämme kontrolloida omaa ajatteluamme. Ajattelu, siinä missä kaikki muukin kokemuksemme, ovat merkkejä prosesseista, jotka tapahtuvat meissä täysin automaattisesti. Kun luotamme ajatteluumme, meidän ei tarvitse etsiä niin kovasti perusteluja. Emme hylkää järkeä vaan järjestä tulee osa sitä prosessia, joka tuottaa meille merkityksellisyyttä.
Merkityksessä on siis kyse sisäisen dialogin lopputuloksesta. Se on päätös, johon sinä, kaikkine sisäisine ääninesi, olet päätynyt. Tähän päätökseen tuleminen on voinut viedä aikaa, ja sitä pitää kunnioittaa. Siihen voi luottaa. Se voi olla jostain näkökulmasta katsottuna väärä päätös, mutta se on juuri se päätös, mihin sinä olet voinut päätyä ottaessasi huomioon kaiken sinussa olevan tiedon. Siksi se on aina oikea päätös.
Ja voi olla että merkityksellisyydentunne katoaa. Se usein katoaa. Sekin on merkki. Silloin on jälleen noussut jokin sisäinen ristiriita. Ja se kertoo jostain. Sitä on hyvä kuunnella. Merkitys on löydettävä. Sillä vain se on luotettava kompassi siihen mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.
Jos vaikkapa elokuvantekeminen tuntuu merkitykselliseltä niin sitä voi sitten järkeillä että oma ura liittyy jotenkin elokuviin. Mutta se on spekulaatiota. Merkityksellisyys kertoo vain siitä hetkestä. Kaikki muu on tulkintaa. Merkityksellisyys kiinnittyy johonkin, esimerkiksi elokuvaan, mutta seuraavassa hetkessä se voi kiinnittyä johonkin muuhun. Kenties se ei koskaan kiinnittynyt elokuvaan, kenties se oli jokin muu asia prosessissa. Sitä ei pidä pelätä että merkityksellisyys etsii uusia kohteita. Meidän on vain hyväksyttävä se, että emme tiedä. Ainoat välähdykset siitä mitä meidän pitää tehdä, tulee merkityksellisyyden kautta.
Ja jos merkityksellisyys nousee omalla kohdalla siitä, että sisäisessä dialogissa on antanut tilaa kaikille äänille, että on löytynyt näkökulma, jossa ristiriitaiset voimat löytävät yhteisen suunnan, niin miksei sama voisi päteä ihmisten välillä? Sisäinen dialogi kun on viimekädessä vain sisäistettyä ihmisten välistä puhetta. Kenties ryhmädialogissa ja yhteisen merkityksen löytymisessä on siis analogisesti kyse siitä, että kaikki äänet saavat tulla ymmärretyiksi, että ristiriidat lopulta tulevat nähdyksi tyhjäksi. Ja jos näin ei ole, niin ei sekään ole ongelma. Jos yhteistä merkitystä syntyy, se vetää puoleensa niitä, joiden oma merkitys vetää sitä kohti. Toiset kiinnittyvät sitten toiseen merkitykseen. Visionani on että emme toimisi ulkoisen velvoitteen vetämänä vaan sisäisen merkityksellisyyden ohjaamana.
Jostain sellaisesta on kyse aloittamassamme ryhmäprosessissa. Se auttaa meitä havaitsemaan omia merkityksiämme, tekemään niitä näkyväksi itselle ja muille ja kiinnittymään toistemme merkitykseen. Se etsii omia ja yhteisiä merkityksiä samanaikaisesti sekä oman dialogin että ihmisten välisen dialogin avulla. Se on mielenkiintoinen ihmiskoe. Voisivatko ihmiset ja kokonaiset ihmisyhteisöt todellakin organisoitua ja toimia merkityksellisyyden ohjaamina?
Joskus iskee uupumus, tunne siitä ettei jaksa tehdä mitään, usein juuri silloin kun tekemättömät tehtävät alkavat lopulta kaatua päälle. Mitä suurempi urakka, sitä varmemmin jo ennakkoon uuvumme.
Ymmärrämme että näin se tietenkin menee. Mutta mistä tämä oikeastaan tarkkaanottaen johtuu?
Riippuu varmaan tilanteesta ja yksilöstä kumpaan puoleen viisari sillä hetkellä heilahtaa. Otanko hetken “omaa aikaa” päästäkseni uupumuksen yli, vai vastustanko kiusausta ja laitan hihat heilumaan.
Minusta tuntuu että koko uupumus johtuu täsmälleen siitä että meissä vaikuttaa nämä kaksi voimaa: Velvollisuudentunto ja tarve tehdä sitä, mikä tuntuu sillä hetkellä itsestä mielekkäältä.
Nämä voimat vetävät meitä vastakkaisiin suuntiin. Koemme tämän uupumuksena. Motivaation puute ei siis välttämättä tarkoita sitä, että meissä ei olisi motivaatiota, vaan että sisäiset motivaatiomme ovat keskenään ristiriidassa. Tätä on käsittääkseni uupumus, ja sen yhtenä äärimmäisenä ilmentymänä, masennus.
Mitä ovat “velvollisuudentunto” ja “tarve tehdä sitä, mikä tuntuu sillä hetkellä itsestä mielekkäältä”? Vaikuttaa että kyse on sisäistetyistä vanhemman ja lapsen positioista. Lapsi haluaa leikkiä vielä hetken legoilla, vanhempi haluaa hänen siivoavan huoneensa. Mitä enemmän vanhempi painostaa, sitä suurempi on lapsen vastareaktio. Mitä enemmän lapsi sotkee legoillaan, sitä enemmän vanhemman pinna kiristyy. Vanhempi ja lapsi eivät ole erillisiä olentoja, vaan saman dynamiikan osapuolia. Eihän tietenkään olisi vanhemman roolia ilman lasta, tai päinvastoin.
Kun minä, aikuinen ihminen, koen uupumusta työtehtävien edessä, kohtaan sisälläni tämän saman dynamiikan. Voin antautua lapsen positioon, jättää työt huomiseen ja ottaa itselleni omaa aikaa, mutten oikeastaan pysty tekemään mitään järkevää, sillä sisäistetty vanhempi haraa jatkuvasti vastaan ja niinpä energiani riittää korkeintaan television tuijottamiseen. Vastaavasti voin aloittaa työt, mutta vastaan hangoitteleva sisäistetty lapsi tekee askelistani tavattoman raskaita.
Tässäpä siis sangen mielenkiintoinen esimerkki mielessämme vallitsevista dualismeista, toinen toisensa poissulkevasta ymmärryksestä.
Sekä vanhempi että lapsi on oikeassa. Välillä on siivottava. Eikä elämässä tietenkään ole mitään mieltä, ellei saa leikkiä. Mutta se, että vanhempi sabotoi lapsen leikkejä jatkuvalla valittamisella, tai että lapsi sabotoi vanhempaa jatkuvalla kiukuttelullaan, siinä ei ole mitään järkeä. Siksi haluaisin sanoa näille ristiriitaisille äänille: Ymmärrän teitä ja olette minulle rakkaita ja arvokkaita. Sovitaanko niin, että kun minä leikin, niin saan leikkiä rauhassa, ja kun siivoan, niin saan siivota rauhassa?
Jos ei nyt jaksa niin ei jaksa. Turha se on pakottaakaan itseään ellei oo ihan välttämätön tehtävä. Pitäis osata elää hetkessä ja omien voimavarojen mukaan.
Joidenkin kanssa on vaan vaikeeta jutella. Saa aina pelätä että mitä se sanoo ja miten se sanoo asiat. En uskalla enää. Ei se ole ihme ettei jaksa jutella sitten. En mä halua olla sellaisen kanssa joka ei ymmärrä. Jos ei jaksa niin ei jaksa. Miten selittää sitä. Kun uuvuttaa niin uuvuttaa ja väsyttää niin niin se vain on. Mä en taas tajua miksi mä ees kirjoitan tänne. Tuntuu kuin joku pakottais mua koko ajan. En ees ymmärrä miksi mä enää toimin. Käyn niin jollain varageneraattorilla. Automaattiohjauksella. Kai se pitää mut hengissä, mutta kuinka kauan.
