Tunnen että jokin velvoittaa minua. Kuka tai mikä se on? Katson ympärilleni. Täällä ei ole muita. Kukaan toinen ei vedä minua hihasta tai nosta niskasta. Kyllä se olen minä itse. Ja toisaalta tunnen vastustavani tiukasti kaikkea tätä riuhtomista. Kyse on siis mielen sisäisestä kinastelusta, jälleen kerran.
Olen kieltänyt osan itsestäni. Kieltäydyn omistamasta yhtä äänistäni. Ja koska en omista sitä, se vaikuttaa ulkopuoliselta. Sieltä se sitten huutelee minulle vaateitaan. Ja jos muita on läsnä, he voivat toimia projektiopintanani. He ovat syypää ahdinkooni. Kunhan vaan pääsen eroon heistä.
Hetken yksinäisyys selventää päätä. Toinen, se sama joka on aina syypää kaikkeen, on edelleen läsnä, mutta on helpompi huomata että hän on tosiasiassa osa minua. Kielletty osa.
Samalla on helppo nähdä, että on olemassa ihmisiä, jotka samastuvat tähän velvollisuudentuntoiseen ääneen ja kieltävät sen vastakkaisen äänen itsestään, sen, joka haluaa luoda ja leikkiä.
Kun nämä ihmisryhmät ajautuvat sitten napit vastakkain, vaikkapa politiikassa, niin mitä tapahtuu? On helppo nähdä että juuri nyt on vallalla velvollisuuden kultti. Se suuntaa raivonsa siihen osaan ihmisyyttä, jota se itsessään halveksii. Se näkee sen laiskotteluna ja vastuunpakoiluna. Samanaikaisesti se peräänkuuluttaa luovuutta ja innovaatioita. Not gonna happen.
Ratkaisu ei ole siinä että kiellämme toisen puolen itsestämme. Itse satun nyt aika usein kieltämään itsessäni sen puolen, joka puhuu velvollisuudentuntoisella äänellä. Aikansa kutakin. Oikeistopolitiikka puolestaan kieltää sen puolen, johon itse olen samastunut. Se kieltää minut ja minä kiellän heidät. Sympatiani ovat siis vasemmalla.
Mutta tosiasiassa ratkaisu, niin itseni kuin yhteiskunnankaan kohdalla, ei löydy siitä että samastumme vain puolikkaaseen itsestämme. Minun on hyväksyttävä velvollisuuden ääni. Minun on lakattava näkemästä se ulkopuolisena ja ymmärrettävä se osaksi itseäni. Samoin yhteiskunnan on hyväksyttävä oma varjonsa osaksi itseään. Sitä on integraatio.
Tämä ei ole helppoa, sillä vastakkaisten äänten integroimiseen ei välttämättä ole rationaalista ratkaisua. Jos sellainen olisi, ratkaisu olisi löydetty jo ajat sitten. Siksi integraatioon sisältyy vaade transrationaalisesta, järjen ylittävästä. Tämä tarkoittaa, että ei ole olemassa eikä tule olemaan mitään struktuuria tai algoritmia, jolla ratkaisun voisi lopullisesti mallintaa. Mutta sellaista ei tarvitsekaan olla. Riittää että kykenemme ratkaisemaan ongelmat sitä mukaa kun niitä kohtaamme. Emme ratkaise niitä vedoten lakeihin tai muihin rationaalisiin mittareihin, vaan käyttäen kulloisessakin tilanteessa koko inhimillistä ymmärrystämme. Ts., sen sijaan että yrittäisimme byrokraattisin keinoin pakottaa transrationaalisen dynamiikan rationaaliseen muottiin, meidän on antauduttava elämässä vaikuttavien vastakkaisten voimien dynamiikalle. Ne, mitkä rationaaliselta tasolta tarkastellen vaikuttavat vastakkaisita toistensa kumoavilta voimilta paljastuvatkin näin toimintaa synnyttäväksi dynaamiseksi moottoriksi.
Tämä uuden yhteiskunnan moottori on nimeltään merkityksellisyys. Merkityksellisyyden hahmotan tunteeksi, joka seuraa sisäisten ristiriitojen ratkeamisesta. Se ei siis ole velvollisuuden vastakohta. Velvollisuus on yksi äänistä, joka sisältyy merkityksellisyyteen. Myös järki on yksi sisällytetyistä äänistä. Ja halu leikkiä ja luoda. Merkityksellisyys on siis sitä, että emme enää seuraa yhtäkään äänistä, vaan luotamme siihen, että äänet osaavat keskenään päästä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen kunhan vain annamme niiden käydä dialoginsa loppuun saakka asettumatta itse kenenkään puolelle. Tätä on havainnoivan tarkkailijan positio.
Huterasti tässä siis maalailen uutta yhteiskuntajärjestystä ja uutta ihmisyyttä. Kenties nämä ajatukset kaatuvat ensimmäisessä tuulenpuuskassa, mutta tällähetkellä vaikuttaa että jotain tällaista olisi tulossa ja tämän rakentamisessa haluaisin olla mukana. Enkä ainoastaan halua, vaan koen sen myös hyvin merkitykselliseksi.
Arjen tapahtumat, toimet ja kohtaamiset käynnistävät meissä sisäisiä omasta henkilöhistoriastamme ammentavia prosesseja. Osa sitten nousee tietoisuuteemme ajatuksina, mielikuvina ja erilaisina tuntemuksina. Mutta suuri osa jää kieppumaan pinnan alle. Perustamme tietoisen toimintamme niihin ajatuksiin, mielikuviin ja tuntemuksiin, jotka tulevat tietoisuuteemme, mutta myös kaikki alitajuiset impulssit ohjaavat valintojamme. Ei ole olemassa mitään yksittäistä, erillistä minää, josta käsin tekisimme päätöksiä, vaan kyseessä on jonkinlainen mielensisäinen huutoäänestys, jossa voimakkaimmat impulssit saavat lopulta vallan ellei niille nouse tarpeeksi suurta vastustusta. Tyypillisesti olemme niin samastuneita kulloinkin äänessä olevaan ääneen, että kuvittelemme olevamme itse äänessä, vaikka tarkkaanottaen se mitä olemme, on vain se tila, johon ajatukset itsestään nousevat. Me emme ajattele vaan meissä ajatellaan.
Meissä siis vaikuttaa jokaisella hetkellä erilaisia prosesseja omine tavoitteineen. Ei ole mitään erillistä omaa tahtoa, vaan joukko pieniä tahtoja, joista joistakin tulemme välillä tietoiseksi ja joihin sitten samastumme.
On mahdollista löytää havainnoivan tarkkailijan positio, jossa samastumisemme mielemme ääniin on rikkoutunut ja pystymme seuraamaan mielen dialogia ikäänkuin sivusta. Mutta tätä mielen sisäistä dynamiikkaa pystyy tarkkailemaan muidenkin ilmiöiden kautta. Kuten uupumuksen
Mistä on tarkkaanottaen kyse väsymyksessä? Väsymys korjautuu usein nukkumalla. Väsymys ei siis tyypillisesti ole energianpuutetta. Energiaa saamme syömällä, emme nukkumalla. Vaikka olisimme syönyt hyvin, voi olla tunne siitä että emme jaksa tehdä mitään. Mistä tässä on kyse?
Väitän että uupumuksessa on lähes aina kyse sisäisten prosessiemme ristiriitaisista tavoitteista. Kun yksi prosessi vetää meitä yhteen suuntaan ja toinen vastakkaiseen suuntaan tuloksena on nollavektori, siis lamaannuksen tila. Voimme tietämättämme käyttää suunnattomasti energiaa tähän sisäiseen taisteluun, mutta kokemuksellisesti meidät valtaa uupumus, sillä energia suuntautuu itseään vastaan.
Lapset ovat toinen mielenkiintoinen esimerkki uupumuksen dynamiikasta. Kuten jokainen vanhempi tietää, lasten energia näyttää kasvavan sitä enemmän mitä enemmän he ovat väsyneitä. Väsymyksessä ei selvästikään ole kyse energian puutteesta vaan jonkinlaisesta mielen koheesion pettämisestä, siis siitä miten mieli suuntaa energiaa. Lapsi menettää kontrollin energian suuntaamisesta ja seuraa mielipuolisesti kulloistakin impulssia. Aikuisella, joka on sosialisaation kautta oppinut tukahduttamaan impulssinsa, tämä koheesion pettäminen näkyy siten että ärsykkeiden synnyttämät impulssit ja niitä tukahduttavat vastavoimat ajautuvat napit vastakkain ja synnyttävät lamaannuksen tunteen, olemme väsyneitä.
Uupumuksessa (aikuisen kohdalla) on siis kyse siitä että olemme ajautuneet ristiriitaan itsemme kanssa. Tämä korjautuu levossa, jossa sisäiset prosessit pääsevät vapaasti raukeamaan. Uusi päivä voi sitten alkaa taas enemmän tai vähemmän puhtaalta pöydältä. Mutta päivän mittaan kohtaamme uusia ärsykkeitä, jotka saavat aikaan uusia impulsseja ja vastaimpulsseja ja iltaa kohti olemme taas ristiriitatilanteessa.
Aina mun pitää! kuten tunnettu suomalainen punk-bändi laulaa. Tämä on yksi perustavista ristiriidoistamme, ainakin omalla kohdallani. On siis toisaalta halu tehdä jotain ja sittten velvoite tehdä jotain muuta. Tämä mielen ristiriita näkyy sitten uupumuksena velvollisuutemme äärellä. Se, mitä tunnemme arkena, on harmaata täsmälleen siitä syystä, että se on juuri tällaisten ristiriitojen kyllästämä. Me toimimme jatkuvasti itseämme vastaan, haluamme yhtä ja toisaalta toista. Omasta henkilöhistoriastamme riippuu kumpaan puoleen kallistumme, mutta teimme mitä vain, vastakkaisten sisäisten voimien taakka imee energiaa siitä mitä teemme.
Ellemme koe merkityksellisyyttä. Merkityksellisyydessä tapahtuu jotain ihmeellistä. Voimaannumme. Tunnemme elinvoiman täyttävän kehomme tavalla jonka luulimme jo unohtaneemme. Mitä on tapahtunut? Mieli on löytänyt ratkaisun sisäisiin ristiriitoihinsa.
Kaksi yleisintä ratkaisua mielen ristiriitoihin ovat regressio ja repressio. Sulkisin nämä mielellään ulos merkityksellisyyden määritelmästä, mutta käydään ne nyt kuitenkin ensin läpi. Kyllähän nämä menetelmät selvästi kykenevät tuottamaan merkitystä.
Regressiossa on kyse siitä, että onnistumme sulkemaan pois ylemmät (siis kehityspsykologisesti myöhäisemmät) mielen prosessit. Länsimaisissa kulttuureissa yleisimpiä regerssion välineitä ovat alkoholi ja viihde. Kun laitamme aivot narikkaan, voimme antautua vapaasti impulsseillemme, vapautua estoista. Kun leijonanosa mielemme sisäisestä dynamiikasta näin sammutetaan, sisäiset ristiriidat purkautuvat. Alkoholi ja rytmimusiikki voimauttavat. Me taannumme pitämään hauskaa.
Entä se toinen ratkaisu? Repressio.
Repressio on päinvastainen tapa ratkaista mielen umpisolmuja. Siinä onnistumme tukahduttamaan itsessämme alemmat (siis kehityspsykologisesti aikaisemmat) mielen prosessit. Rationalisoimme pois osan itsestämme ja näin yhtälöstä on jälleen pyyhitty pois toinen puoli. Emme tunnista enää omia impulssejamme. Jäljellä on ajattelukone. Ristiriita siis katoaa.
Kukin valitsee oman aseensa. Repressio on omaa lempipuuhaani. Ja voin kokemuksesta kertoa etteivät tulokset välttämättä ole kummoisia. Tai sanotaanko niin, että järjen käyttö todellakin tuo merkityksellisyyttä (siis hävittää ristiriitoja) pitkäksi aikaa, mutta että se vie lopulta umpikujaan, jossa joutuu ratkomaan, ei ainoastaan niitä alkuperäisiä ristriitoja vaan myös niitä ongelmia, jota on kaikella itsensä kieltämisellä saanut aikaan. Repressiivisen tien tarjoama merkityksellisyys siis kuluu ajan myötä loppuun. Tuloksena on sisäinen ristiriita, jossa kaikki tukahdutetut sisäiset ristiriidat tulevat jälleen kerran eteen, halusi tai ei. Ja mitä todennäköisemmin sekä että, mikä puolestaan on yksi niistä ristiriidoista, joka pitäisi ratkaista.
Regressiivisyyttä tunnistan itsessäni esimerkiksi siinä, että kiellän itsessäni vastuullisia ääniä, projisoin ne ulkoisiksi velvollisuuksiksi, ja teen sitten kaikkeni näiden velvollisuuksien unohtamiseksi. Mutta velvollisuuksiakaan ei voi vältellä loputtomiin. Vastuunpakoilu vaatii kovia keinoja ja merkityksellisyys on tälläkin polulla lopulta haihtuvaista. A-klinikat lienevät täynnä potilaita jotka voinevat todistaa puolestani.
Jos repressio ja regressio olisivat ainoat tiet merkityksellisyyteen niin kovin synkät olisivat näkymät. Vaikuttaa kuitenkin siltä että on vielä kolmas tie. Se on löytää uusia näkökulmia omiin sisäisiin ristiriitoihin. Sen sijaan, että yrittäisimme tukahduttaa sisäisen dynamiikkamme kiisteleviä osapuolia, löydämmekin tavan ohjata vastakkaiset voimat puhaltamaan samaan hiileen.
En tiedä miten tämä tehdään. Mutta ehkä ei tarvitsekaan. Luulen että mielemme tekee sen automaattisesti. Kun mielessämme vallinnut sisäinen ristiriita ratkeaa, miten sen koemme? Tietenkin voimautumisena. Energisoidumme. Koemme äkillistä merkityksellisyyttä. Emme ole enää väsyneitä ja arjen harmauden täyttämiä vaan meidät täyttää inspiraatio. Tiedämme mitä meidän pitää tehdä. Sitä on merkityksellisyys. Mitä meidän silloin pitää tehdä? Tietenkin seurata sitä mihin merkitys vie.
Meidän ei siis tarvitse ratkoa ristiriitojamme, meidän ei edes tarvitse ymmärtää niitä, ellei ratkominen ja ymmärtäminen sinänsä ole merkityksellistä. Jos on, niin sitten se on täsmälleen sitä mitä meidän pitää tehdä. Mitä tahansa sitten teemmekään, jos se on merkityksellistä, se on oikea ratkaisu.
Näin pelottavan yksinkertaiseen oivallukseen päädyin. Meidän on lakattava yrittämästä. Meidän on vain seurattava merkityksellisyyttä. Se on ratkaisu. Meidän ei tarvitse keksiä ratkaisua. Mielemme tarjoaa sen automaattisesti. Meidän on luotettava siihen mitä meille tarjotaan. Tämä ei ole regressiivistä, sillä emme luovu ajattelemisesta. Päinvastoin, luotamme kykyymme ajatella niin paljon, että voimme lakata yrityksistämme kontrolloida omaa ajatteluamme. Ajattelu, siinä missä kaikki muukin kokemuksemme, ovat merkkejä prosesseista, jotka tapahtuvat meissä täysin automaattisesti. Kun luotamme ajatteluumme, meidän ei tarvitse etsiä niin kovasti perusteluja. Emme hylkää järkeä vaan järjestä tulee osa sitä prosessia, joka tuottaa meille merkityksellisyyttä.
Merkityksessä on siis kyse sisäisen dialogin lopputuloksesta. Se on päätös, johon sinä, kaikkine sisäisine ääninesi, olet päätynyt. Tähän päätökseen tuleminen on voinut viedä aikaa, ja sitä pitää kunnioittaa. Siihen voi luottaa. Se voi olla jostain näkökulmasta katsottuna väärä päätös, mutta se on juuri se päätös, mihin sinä olet voinut päätyä ottaessasi huomioon kaiken sinussa olevan tiedon. Siksi se on aina oikea päätös.
Ja voi olla että merkityksellisyydentunne katoaa. Se usein katoaa. Sekin on merkki. Silloin on jälleen noussut jokin sisäinen ristiriita. Ja se kertoo jostain. Sitä on hyvä kuunnella. Merkitys on löydettävä. Sillä vain se on luotettava kompassi siihen mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.
Jos vaikkapa elokuvantekeminen tuntuu merkitykselliseltä niin sitä voi sitten järkeillä että oma ura liittyy jotenkin elokuviin. Mutta se on spekulaatiota. Merkityksellisyys kertoo vain siitä hetkestä. Kaikki muu on tulkintaa. Merkityksellisyys kiinnittyy johonkin, esimerkiksi elokuvaan, mutta seuraavassa hetkessä se voi kiinnittyä johonkin muuhun. Kenties se ei koskaan kiinnittynyt elokuvaan, kenties se oli jokin muu asia prosessissa. Sitä ei pidä pelätä että merkityksellisyys etsii uusia kohteita. Meidän on vain hyväksyttävä se, että emme tiedä. Ainoat välähdykset siitä mitä meidän pitää tehdä, tulee merkityksellisyyden kautta.
Ja jos merkityksellisyys nousee omalla kohdalla siitä, että sisäisessä dialogissa on antanut tilaa kaikille äänille, että on löytynyt näkökulma, jossa ristiriitaiset voimat löytävät yhteisen suunnan, niin miksei sama voisi päteä ihmisten välillä? Sisäinen dialogi kun on viimekädessä vain sisäistettyä ihmisten välistä puhetta. Kenties ryhmädialogissa ja yhteisen merkityksen löytymisessä on siis analogisesti kyse siitä, että kaikki äänet saavat tulla ymmärretyiksi, että ristiriidat lopulta tulevat nähdyksi tyhjäksi. Ja jos näin ei ole, niin ei sekään ole ongelma. Jos yhteistä merkitystä syntyy, se vetää puoleensa niitä, joiden oma merkitys vetää sitä kohti. Toiset kiinnittyvät sitten toiseen merkitykseen. Visionani on että emme toimisi ulkoisen velvoitteen vetämänä vaan sisäisen merkityksellisyyden ohjaamana.
Jostain sellaisesta on kyse aloittamassamme ryhmäprosessissa. Se auttaa meitä havaitsemaan omia merkityksiämme, tekemään niitä näkyväksi itselle ja muille ja kiinnittymään toistemme merkitykseen. Se etsii omia ja yhteisiä merkityksiä samanaikaisesti sekä oman dialogin että ihmisten välisen dialogin avulla. Se on mielenkiintoinen ihmiskoe. Voisivatko ihmiset ja kokonaiset ihmisyhteisöt todellakin organisoitua ja toimia merkityksellisyyden ohjaamina?
Jätettyään lapset kouluun ja ajettuaan takaisin kotiin Markku tunsi olevansa vapaa. Paitsi että kissa alkoi välittömästi mouruta hänen jalkansa juuressa. Markku antoi kissalle ruokaa, vetäytyi työhuoneeseensa ja sulki oven. Kissa jäi muoruamaan oven toiselle puolen. Se lopettaisi onneksi pian jos siihen ei kiinnittäisi huomiota.
Lapset olivat koulussa ja kissa syötetty. Aamun esterata oli suoritettu. Joko nyt? Markku ajatteli. Vapaus. Mitä sillä tänään tekisi?
Markku istui tietokoneen ääreen ja selasi Facebookia. Sekalaisten artikkelien lukeminen ja tykkääminen hoitui puolessa tunnissa. Joko nyt? Markku ajatteli. Joko nyt sitä vapautta voisi käyttää?
Markku istui tietokoneen ääressä ja mietti. Kun on kerrankin vapaa tekemään mitä vaan niin pitää valita huolella.
Kului tovi. Päähän ei tullut mitään ajatuksia. Koko ajatus vapaudesta alkoi tuntua turhauttavalta. Markku alkoi pelätä että päivä kuluisi samaan tapaan kuin eilenkin. Hän ei muistanut mitä hän oli tehnyt eilen. Vaikka oli ollut myös silloin vapaa tekemään mitä vain.
Ainiin, hänen oli pitänyt käydä katsastuttamassa auto. Mutta hän oli käyttänyt vapauttaan eikä ollut tehnyt sitä. Hän oli tarkistanut aamulla rekisteriotteesta että sen voisi hoitaa vielä seuraavalla viikolla. Vasta ensi keskiviikkona hänen vapautensa päättyisi. Silloin oli viimeinen katsastuspäivä. Mikäli Markku oli mitään elämästä oppinut hän veisi luultavasti autonsa katsastukseen ensi keskiviikkona.
Oikeastaan hänen ei tarvitsisi katsastaa autoa silloinkaan. Voisihan hän käyttää vapauttaan ja ajaa katsastamattomalla autolla. Jos poliisit pysäyttäisivät hän saisi sakot ja voisi kävellä. Tämä oli kuitenkin riittävä pelote, joka sai Markun rajoittamaan omaa vapauttaan.
Tänään ei ollut mitään rajoitteita.
Mutta Markusta alkoi tuntua että vapaudella ei tehnyt yhtään mitään. Vapaus oli käyttökelvoton hyödyke.
Vapaus oli jotain, mitä kaipasi vain silloin kun oli tarve tehdä jotain vasten tahtoaan; silloin kun oli velvollisuuksiensa vanki. Mutta kun pystyi vihdoin tekemään sitä mitä tahtoi, ei ollutkaan enää selvää mitä oikeastaan tahtoi. Ja kun ei ollut selvää mitä tahtoi, ei tietenkään voinut tehdä mitään. Tämä eimitääntekemättömyys saattoi vaikuttaa autuaalta tilalta velvoitteiden keskeltä käsin katsottuna, mutta sen saavutettuaan oli pakko todeta, että tässäkin päässä inhimillisen olemassaolon spektriä oli hyvin epämukavaa.
Vapaus ja vankeus olivat hyvin samanlaisia tiloja. Kumpikin oli tila josta halusi pois.
Tällä hetkellä Markku tunsi kaipaavansa velvoitteita. Päivän ainoa tapaaminenkin oli sovittu vasta iltakuudeksi. Siihen oli vielä pitkä aika. Pitäisi keksiä jotain hyödyllistä, jotain joka tuntuisi merkitykselliseltä.
Merkityksellisyys, Markku muisteli, oli jotain, joka pakotti toimimaan. Merkityksellisyys oli jotain, joka riisti vapauden. Se velvoitti, mutta eri tavoin kuin auton katsastaminen. Auton katsastamisen pakko tuli Markkuun ulkopuolelta. Merkityksen Markku tunsi sisällään.
Markun siinä kirjoittaessaan auki vapautensa ongelmatiikkaa hän alkoi tuntea hentoa merkityksellisyyttä. Ymmärtäminen tuntui merkitykselliseltä. Merkityksellisyys velvoitti, mutta siihen ei liittynyt vastustusta.
Markku ajatteli että voisi julkaista oivalluksensa. Hän luki mitä oli saanut kirjoitettua. Teksti ei ollut vielä valmis. Jotain puuttui. Markku uppoutui ajattelemaan. Hän puristeli aivojaan, mutta mitä enemmän hän niitä puristeli, sitä kuivemmiksi ne kävivät.
Jokin oli muuttunut. Kissa ei enää mourunnut, mutta jokin muu vaani häntä. Sanat eivät enää tulleet itsestään. Ne piti erikseen ajatella.
Siinä se oli mennyt. Vapaus. Markku oli huomaamattaan velvoittanut itsensä tuottamaan tekstin. Elämä tuntui taas raskaalta. Velvollisuus oli vienyt merkityksellisyyden.
Markku tunsi haluavansa palata Facebookiin. Sieltä löytyisi varmaan mielenkiintoisia artikkeleita. Mutta hän pysyi tekstinsä äärellä. Tämä oli vietävä loppuun.
Niin siinä aina kävi. Tämän omituisen dynamiikan vankina hän oli. Hän halusi vapautua velvollisuuksista, saavuttaa vapauden, jotta merkitys voisi ilmestyä. Merkityksellisiä olivat ymmärrys ja ideat. Markku oivalsi että siinä oli hänen tehtävänsä. Hän oli toisen puolen ja tämän puolen välinen silta, jota pitkin ideat virtasivat muotojen maailmaan. Mutta täsmälleen siinä missä ideat astuivat sillalta sisäinen velvoite muuttui aina ulkoiseksi velvoitteeksi. Eivätkä ulkoiset velvoitteet olleet Markun vahvuutta.
Markku taisteli tekstiään päätökseen. Se oli puhdasta kärsimystä. Mutta hän jaksoi painaa, sillä merkityksellisyys ei ollut vielä täysin kaikonnut. Pian se olisi. Kohta kärsimys muuttaisi jälleen luonnetta. Markku vapautuisi luomastaan velvoitteesta ja jatkaisi kärsimystään vapauden muodossa.
Tämäkin löytyy internetistä. Loppuosa Harold Pinterin puheesta ”Taide, totuus ja politiikka” 2005 Nobel jakotilaisuudessa, otteen alussa hän lainaa omaa runoaan Kuolema:
Mistä kuolleen ruumis löydettiin?
Kuka elottoman ruumiin löysi?
Oliko ruumis kuollut löydettäessä?
Kuinka kuolleen ruumis löydettiin?
Kenen eloton ruumis oli?
Kuka oli kuolleen, hylätyn ruumiin
isä tai tytär tai veli
tai setä tai sisko tai äiti tai poika?
Oliko ruumis eloton hylättäessä?
Hylättiinkö ruumis?
Kuka sen oli hylännyt?
Oliko kuolleen ruumis alaston vai puettu matkalle?
Mikä sai sinut julistamaan kuolleen ruumiin kuolleeksi?
Julistitko kuolleen ruumiin kuolleeksi?
Kuinka hyvin tunsit hengettömän ruumiin?
Mistä tiesit, että kuollut ruumis oli kuollut?
Pesitkö kuolleen ruumiin
Suljitko sen kummatkin silmät
Hautasitko ruumiin
Hylkäsitkö sen
Suutelitko kuollutta ruumista
Katsomme peiliin ja ajattelemme, että kuva pitää paikkansa. Mutta kun vähän siirtyy, kuva muuttuu. Katselemme itse asiassa loppumattomien heijastusten sarjaa. Joskus kirjailijan onkin pantava peili pirstaleiksi, sillä totuus tuijottaa peilin takaa.
Suunnattomista vaikeuksista ja vastustuksesta huolimatta uskon, että meillä kaikilla on velvollisuus taipumattomaan, horjumattomaan, hurjaan älylliseen päättäväisyyteen määritellä elämämme ja yhteiskuntiemme todellinen totuus. Se on itse asiassa kansalaispakko.
Ellei poliittiseen näkemykseemme kuulu tällainen päättäväisyys, meillä ei ole toivoa säilyttää sitä, minkä olemme menettämäisillämme – ihmisen arvokkuutta.
Asiakas on henkilö, joka liikkuu siellä täällä meidän rahoja taskussaan puristellen. Meidän tehtävänä on siis saada asiakas tulemaan tänne, antamaan rahat meille ja lähtemään tyytyväisenä pois. Asiakkaan tyytyväisyyteen kuuluu tietenkin se, ettei asiakkaan tarvitse säikähtää/kummaksua työntekijää, tai ettei asiakas joudu miettimään, että milloin työntekijä on viimeksi käynyt suihkussa tai pessyt hampaansa. Niin ja jos asiakas ei ole tyytyväinen, ei sitä saa päästää elävänä ulos.
