#vihdoinkin

[unirytmihairio]

Toivottavasti en ole aivan myöhässä juhlista, mutta tämän kanssa meni hieman aikaa.

[svantek]

#vihdoinkin (paikassa Oulu, Finland) https://www.instagram.com/p/CSjy6BlNDzr/?utm_medium=tumblr

[turinametsa]

Liian hyvä hyvästeille (Hietala osa 9)

Liian hyvä hyvästeille

Genre: Rakkaus, nuoret

Fandom: Tuntematon Sotilas, Modern (lukio/nuoriso) AU

Hahmot/Paritukset: Koskela/Hietanen, Jaloja KooKoon poikia aina saattaa vilahdella

Muuta: Tuntematon Sotilas on Väinö Linnan käsialaa, kunnioittakaamme häntä. Saan tästä vain iloisia itkukohtauksia. VAROITUKSENA: Mainintaa väkivallasta (Hnngg, tää ficcisarja vaa eskaloituu eskaloitumistaan.)

Kirjoittaja: Metsässä turinoiva iltasatutäti

Edellinen osa:

https://turinametsa.tumblr.com/post/172927952907/y%C3%B6perhoset-hietala-osa-8

Osa 9

Hän oli syöksynyt sysimustaan pimeyteen. Leijunut tummassa tyhjyydessä, kuin aineettomassa avaruudessa. Avaruuden taivaalla ei loistanut yksikään tähti. Hän ei kuullut mitään ja päässä pyöri. Olo oli sellainen kuin olisi käynyt kolmesataa kierrosta jossain huvipuiston hurjassa laitteessa yhtäjaksoisesti.

Hän huomasi värisevänsä, hän tunsi painon käsivarrellaan, ja hän uskoi kompastuneensa ja tippuvansa yht'äkkiä kohti pienenpientä valopilkkua jossain hänen alapuolellaan.

Taivas muuttui valkoiseksi ja siihen ilmestyi keltainen, kirkas valopallo.

Aurinko?

Korvissaan hän oli kuulevinaan outoa suhinaa. Liekkö johtunut tuulesta, mikä oli hetki sitten tarttunut häneen hänen pudotessaan tummasta tiedottomuudesta valoisaan tiedottomuuteen?

Hän yritti nostaa kätensä otsalleen ja puolivahingossa hänen huuliensa raosta purkautui ilmoille hiljainen valitus. Käsikään ei suostunut nousemaan, paine vain sen päällä lisääntyi. Vai puristiko joku sitä?

Hän hyppäsi istualleen silmänsä aukaisten.

Kaksi sinivihreään pukuun sonnistautunutta naista sekä valkotakkinen mies tuijottivat häntä hämmästyneinä. Hänen vieressään joku kyhjötti oudossa asennossa puristaen hänen kättään.

Siitä paine siis johtui. Hän heilautti kättään kiukkuisesti ja se sai kyhjöttäjän nostavan päätään.

Arpiset silmäkuopat vastasivat hänen katseeseensa.

"Vilho?"

Kuiskaus hukkui huminaan ja hän lysähti takaisin vuoteeseen.

"Eihä se kuallu?"

"Ei. Älä huolehdi. Hän tarvitsee nyt vain lepoa. Leikkaus oli vaikea."

"Leikkaus?"

Vilho räpytteli silmiään väsyneenä. Ympäristön valkeus sai hänet siristelemään silmiään ja hapuilemaan sormillaan vuoteen reunaa.

"Meidän oli leikattava hänet. Hän toipuu kuitenkin nopeasti."

Läheltä kuului vaimea, myöntyvä huokaus. Ruskeat, pörröön jääneet hiukset ilmestyivät Vilhon näkökenttään.

Käsi hapuili vieläkin epävarmana lakanaa, sillä hän ei uskaltanut liikahtaa selvästi. Pelkäsi kai alitajuisesti kipua, mikä säteili hienoisena kipinöintiä ympäriinsä hänen kyljestään.

Käsi eksyi käteen ja Vilho jähmettyi tuijottamaan kattoa. Aivan kuin kukaan ei olisi huomannut hänen heräämistään.

Eikä kyllä olisi tarvinnutkaan. Siinä tilassa hän ei olisi halunnut katsoa ketään silmiin.

Palaavan tajunnan ja ajatusvirran mukana palasi tietoisuus kuluneista tapahtumista. Jotain vakavaa oli tapahtunut, kun hän kerta makasi sairaalassa. Ja kun tuo tuttuakin tutumpi käsi piteli häntä kädestä kiinni, puristi tiukasti kuin hukkuja pelastajansa kättä, ainoaa turvaansa.

Urho.

Hentoisesti Vilho vastasi Urhon otteeseen ja Urho nosti hetimmiten päätään, kääntäen kasvonsa Vilhoa päin.

"Vilho!"

"Hn...."

Urho vaikutti nousevan ja kumartuvan lähemmäs hänen päätään.

"Sattuuks sua?"

"E....Ei...."

Huoneen ovi kävi ja Vilholle selkeni nopeasti, että he olivat jääneet kaksin. Hän katseli aikansa Urhon huolestunutta ilmettä, ennen kun kysyi:

"Mitäs...tapahtu?"

"Mää olin ni huolissani sust ja ai ett ku mua pelot! Ihanaa ett sää ole kunnosa!"

"Urho.... Mitä tapahtui?"

Urhon kasvoilla oli hetkeä aikaisemmin vilahtanut jotain hymyn kaltaista, mutta se oli kadonnut nopeasti.

"Mää...Mää en itekkä oike tierä. Joku tul yöl meil, ja... sää menit ovelle. Jotai siin sit tapahtu, ja ku mää tulin paikal, nii sää korisit tuskissas...."

"Jaaha...."

Vilho nielaisi ja jäi tuijottamaan Urhon olemattomia silmiä, joiden yläpuolella tummat kulmat olivat kurtistuneet surumielisesti.

"Sua sattu.... Sua vissii puukotettii", Urho sanahti hiljaa ja nosti summassa kättään Vilhon olalle. Vilho ohjasi sen poskelleen hetkeksi.

"Jaa...."

"Sut operoitiin aamuyöst.... Ja sää kyl toivut...."

"Enhän minä siitä huolehdi.... Mut mites.... Kauankos mun pitää täällä maata?"

Vilhon ääni kaikui värittömänä ja kankeana huoneessa.

Urho kohautti olkiaan ja mutristi suutaan.

"Vissii aik pitkä."

"Pärjääthän sä?"

Urhoa alkoi selvästi huvittamaan, vaikka hän olikin tottunut Vilhon tapaan huolehtia hänestä. Aina hän muka meni toisen edelle, ihan vain sen takia, että olisi aina ollut heikommassa asemassa kaikkeen nähden sokeutensa vuoksi. Urho erotti huolen Vilhon äänestä.

"Huolehtisit vähä ittestäs! Säähä täsä pualkuolleena maka!"

"Sä oot Urho sok-"

"Mit välii sil o? Sää oot ny pahemmas tilas. Mää pärjään kyl, mää oon sopinu meneväni Yrkän tykö hetkeks. Ja mää kyl tule kattoo sua joka päiv...."

Vilhon oli pakko naurahtaa.

"Joka päivä?"

Tuntuihan sellainen lupaus hyvältä, mutta toisaalta....Niin.

"Jok päiv. Mit muutakaa mää tekisi."

Vilho hiljeni ja jäi hymyillen katselemaan Urhon auringon paahduttamia kasvoja.

Ja niin Urho tulikin, joka ikinen päivä, minkä Vilho joutui sairaalassa viettämään. Tuli, astui sisään huoneeseen iloisesti hymyillen, sulki oven takanaan, istahti vuoteen vierelle tai joskus jopa vuoteen reunalle, piti Vilhoa kädestä, silitteli ja häpli Vilhon hiuksia ja kasvoja, naureskeli ja kertoili niitä iänikuisia juttujaan, joihin toinen ei joskus edes osannut vastata. Useimmiten Vilho vain kuunteli toisen höpinää hiljaisena, mutta se ei kuitenkaan heitä haitannut. Urhokin oli tottunut siihen, kuinka hiljainen toinen aina oli, joten se ei aiheuttanut hänellekään mitään hämminkiä.

Kesäaamun aurinko loi verhottoman ikkunan kautta pitkiä valopilareita valkoiseen huoneeseen, kun huoneen ovi aukeni. Ovi kolahti niin hiljaa läheisen kaapin kylkeen, että vain Urho kuuli sen tullessaan hoitajan kanssa sisään. Hoitaja neuvoi äänettä Urhon nukkuvan potilaan luokse ja varovasti Urho istahti sairaalasängyn reunalle. Hän hymyili itsekseen pitäessään potilasta kädestä, joka oli levännyt vain vaivaisia sekunteja sitten vielä hervottomana vaalean miehen vatsalla. Hitaasti, Vilhon hartijoita ja kasvoja kevyesti tunnustellen, hän kumartui suukottamaan Vilhon otsaa. Vilho säpsähti ja vaikutti heräävän yllättyneestä henkäisystä päätellen.

"Huament...."

"H...Huomenta."

"Kuink sää voit?"

"Hyvinhän...mä. Mitä nyt puuduttaa tää jatkuva makaaminen...."

Urho suukotti uudestaan Vilhoa ja vetäytyi sitten hieman leveästi hymyillen.

"Voi sua. Mites mää voisi sua piristä?"

Vilho nosti kätensä Urhon poskelle ja silitteli sitä aikansa hiljaisena.

"Ei sun tartteis mitään tehdä. Oisit vaan siinä. Tai käy tähän viereen", hän sanahti ja veti heikosti Urhon makaamaan viereensä. Urho liikautteli vähän leveähköjä, köyriä hartioitaan asettuakseen siihen hyvin, ja lopulta tuo painoi päänsä Vilhon olalle.

Urhon hiuksia vasten Vilhon oli hyvä painaa poskensa ja samaan aikaan silitellä tuon selkää ja käsivartta. Sitä hän ei ollutkaan aikoihin tehnyt, saatika tuntenut Urhoa kirjaimellisesti lähellään. Olihan tuo aina käydessään häntä tavalla tai toisella hellinyt, mutta ei se ollut sama kuin maata pitkään hipihiljaa toisen lämmössä.

Urhon hengityksen tahti hidastui ja alkoi solumaan samaan rauhalliseen rytmiin Vilhon oman hengityksen kanssa, josta etäisesti tuli ehkä mieleen kevätpuron leppoisa virtaus. Urho levitti nuotion lailla kehonsa lämpöä Vilhollekin, ja lopulta tuo rohkeni jopa hymyilemään huulillaankin.

"Nyt on hyvä", Vilho sanahti pehmeästi ja siirsi kätensä Urhon hiuksiin.

"Varmast?" Toinen varmisti suukottaessaan Vilhon leukaa.

Vilho hymähti tyytyväisenä sulkiessaan silmänsä. Siihen hän sattui pian nukahtamaankin.

Urho huomasi sen, muttei kehdannut lähteä toisen vierestä, vaikka olisikin halunnut antaa Vilhon nukkua ja levätä rauhassa. Hän oli osaksi Vilhon halauksessa ja Vilho tuntui nojaavan häneen enemmän kuin ennen. Ehkäpä tuo yleensä niin henkisesti vahva mies oli murtunut, ehkäpä Vilhoa sattui sen verran, ettei tuo jaksanut välittää minkäänlaisesta häpeästä. Eihän sen olisi kuulunut hävettää, mutta Urho otaksui, että Vilholle oli tärkeää pitää itsensä aina jykevänä tukipilarina muille. Omista tarpeistaanhan Vilho ei ikinä kantanut minkäänlaista selkeää huolta.

Urho hymyili Vilhoa vasten ja silitteli hennosti tuon poskea. Poskella tuntui hienoinen karkea sänki, ja hetken ajan Urhon teki mieli herättää toinen ja huomauttaa asiasta. Mutta hän jätti asian sikseen ja keskittyi kuuntelemaan miehen tuhinaa. Montakohan yötä Vilho oli valvonut yksikseen kipujensa takia? Olikohan tuolla edes kipuja? Jos oli, niin kuinka kovia?

Urho kurtisti kulmiaan ja liikahti kauemmas toisesta äkkiä. Ehkä Vilhoa ahdistaisi, jos joku roikkuisi kiinni.

Vilhon tuhinan seasta kuului vaimea, tyytymätön urahdus ja epäselvä kysähdys:

"Urho...?"

"Ni?"

"Mikäs...nyt on?"

"Jos mää jättäsi sut nukkuma rauhasa", Urho ehdotti nopeasti ja Vilho luultavasti säikähti Urhon kiireistä äänensävyä, jonka vuoksi yritti selvästi nousta istumaankin, mutta ähähti tuskaisesti ja painui takaisin maaten. Hetken aikaa mies haukkoi henkeään.

Kivunaallon laantuessa Vilho yhähti ääni epämukavasti värähtäen:

"Jos sun...pitää mennä ni...en mä estele...."

"Ei mul mittä ole... Su va pitäs saa'a levät kunnol", Urho huomautti ja peitteli Vilhon paremmin.

Vilho jäi katsomaan Urhon tummia kulmia, jotka olivat taas kerran painuneet osaksi huolesta tyhjien silmäkuoppien ylle. Urhon ilme sai lopulta Vilhon kyynelkanavatkin aukeamaan ja hetkellinen mielenliikutus sai miehen sisäisen meren kuohumaan niin lujaa ja niin kivuliaasti, että hänen haaleansiniset silmänsä kostuivat.

Kyyneleet valahtivat samoilla tulilla myös Vilhon poskille, ja hetken kuluttua Urho huomasi niiden hipaisevan kättään.

"Ville?" Urho ähkäisi hätäisenä ja se sai vain toisen itkemään enemmän.

"Sattuuks sua?!"

Vilho puri leukojaan yhteen estääkseen itseään huutamasta ääneen. Pieninkin inahdus olisi merkinnyt koko sen jämerän kulissin katoamista. Sen kulissin mukana katoaisi varmasti viimeinenkin mielenrauha, jonka Vilho oli onnistunut säilyttämään pysyäkseen tyynenä.

Urho nousi istumaan toisen vatsan päälle puolivahingossa, kuin vanhasta tottumuksesta ja yritti ravistella miestä saadakseen vastauksen.

"Ville?!"

Ville!

Ville....

Kulissi murtui ja Vilho nyyhkytti jo ääneen. Kunhan ei alkaisi sentään huutamaan....

"Vilho?" Urhon ääni oli anova ja täynnä pelkoa ja epävarmuutta. Vilho tajusi että toisesta oli varmasti outoa kuulla hänet sellaisena. Rikkinäisenä.

Vilho nielaisi ja korahti ikävästi, mutta nosti kätensä ensin Urhon olille, mutta laski ne siitä Urhon flanellin kaulukselle ja kiskaisi tuon lähemmäs suudellaakseen tuota. Urho lamaantui suudelmaan, jota Vilhon kyyneleet kostuttivat, ja jäi makaamaan toisen päälle. Vilho huomasi punan nousevan äkkiä Urhon kasvoille.

Sillä hetkellä Urhon hämmästynyt ilme suukon jälkeen oli jotain niin suloista, että Vilhon oli naurettava. Ensimmäiset naurahdukset tulivat puoliksi pakolla ulos, mutta nopeasti äänensävy muuttui ihastuneeksi. Urho ähähti vaivaantuneesti ja häpeissään Vilhon rutistaessa hänet tiukasti lähelleen.

"Mä rakastan sua", Vilho kuiskasi matalan naurunsa lomasta.

"No.... Nii määki sua... Kyl sää sen tierät...", Urho mumahti ja yritti vastata varovasti halaukseen.

"Tiedän", Vilho myönsi saatuaan äänensä tasaantumaan hieman. Kyyneleetkin loppuivat nopeasti, ja viimeiset hän pyyhki toisen ruskeisiin hiuksiin.

"Mitä mä tekisin ilman sua?"

"Vaik ja mit", Urho sanoi suoraan ja naurahti perään kuivasti.

"Kyllä sä tiedät mitä mä tarkotan", Vilho huokaisi huvittuneena ja suukotti toista pikaisesti. "Mä oon vieläkin niin pahoillani siitä kaikesta. Sä oot parasta mitä mulle on tapahtunut."

"Mit morfiini sul o tääl annettu?"

"Ei mitään. Mä oon tosissani."

"Sanot va", Urho hymähti ja yritti nousta pois Vilhon päältä.

"Hei, älä mene...."

"Sää tukehut viäl."

"Et sä niin painava ole", Vilho tuhahti ja kiskoi toisen takaisin halaukseensa.

"Oon mää aika...", Urho suli iloiseen hymyyn ja myöntyi jäämään miehen halittavaksi.

Pitkään he vain nauttivat toistensa läheisyydestä. Urho silitteli kainona Vilhon olkista tukkaa ja Vilho katseli toista valtava onnentunne sisällään. Mitä hän olikaan tehnyt saadakseen olla Urhon kanssa?

Ei hän missään nimessä olisi ansainnut toista, varsinkaan sen Jormaskeissin jälkeen. Mutta siinä toinen vain oli, makoili siinä hänen vieressään aivan kuin aina ennenkin.

Hiljaisuuden vielä jatkuessa aikansa, päätti Urho avata suunsa:

"Paistaaks ulkon aurinko?"

"Taitaa paistaa."

"Onkohan siäl nättii?"

"Samanlaista kuin...."

"Ni?"

"Alkaa olla ilta. Aurinko laskee. Taivaanranta taitaa näyttää samalta kuin silloin, kun oltiin siellä satamassa."

"Sää kyl jaksat muistel stä", Urho huomautti ja virnisti leikkisästi.

Vilho kohotti kulmiaan ja katsoi toista aikansa tyhmänä, kunnes naurahti hellästi:

"Miks en muistelis? Sillonha sä teit tuntees selviks!"

"Ois su pitän huomata ne jo sil ku oltii kännää", Urho nauroi ja Vilho yhtyi ilonpitoon.

Nuorempi kuitenkin vakavoitui taas nopeasti ja alkoi selittämään:

"Mää kyl taisin lätkääntyy suhu het. Sää näytit ni kiltilt. Ja kilttihä sää oletki. Mut kuule.... Uskotsää jos mää sanon, ett sää ole liian hyvä?"

"Liian hyvä? Älä viitsi."

"Iha oikiast! Sää ole iha liia hyvä mul."

"Ai."

Pieni neuvottomuus valtasi Vilhon mielen ja sydänkin jätti pari lyöntiä välistä. Nytkö kaikki ilo elämästä katoaisi?

"Emmää jaks käsittä, kuink sää haluut olla mun kaa. Mut kai sää sit haluut, ku viäl oot."

"Haluan", Vilho äännähti ja painoi otsansa Urhon otsaa vasten. "Koko loppuelämäni."

"Mää pelkäsi, ett sää kualet ja mää jäisi iha yksi", Urho totesi ja Vilho jäi katsomaan toisen kasvoja, joille tuntui heijastavan jokin synkkä varjo.

"Ethän sä nyt ihan yksin...."

"Juujuu. Eipä kukaa muuka mua hualis. Sen taki sää oletki valla ihmeelline kaver. Mut ei kai siin", Urho hymähti ja haukotteli makeasti.

"Enkä mää ole valmis päästää susta irt viäl."

"Ei kai sun tarttekaan?" Vilho kysyi huvittuneena ja pörrötti Urhon hiuksia. "Meinaan, mä oon vähän aatellu juttuja...."

"Juttui? Millasi?"

"Kyllähän sä saat ne tietää sit ku sen aika on."

[iliveinfandoms]

Equal marriage law will come into effect in Finland next Tuesday! Yees finally!

[pienisisustusihme-blog]

VIIKONLOPPU!!!! #vihdoinkin #ansaittuvapaa #hellurei #hymyilyttää #pienisisustusihme (paikassa Pieni Sisustusihme)

[avaruuskyrpa]

naurattaa

[killingthedj-archive-blog]

chetae replied to your photoset “how could i possibly choose between all these beautiful jackets????...”

ei jeesus kyllä otat ton mama liciousin tai ton kullatun kuudensadan euron takin tai en puhu sille enää ikinä

oikeesti??? lupaatko????

[monitoimibobby]

emmi ja matsku jos saatte lapsii pitäkää niille nimiäiset koska musta ei voi enää tulla virallista kummii (oletan tässä että ootte mun kavereit viel 10 vuoden päästä)