Viidakko, aavikko ja valtameri
Kävelemme mangrovemetsään, jossa käveleminen muuttuu kahlaamiseksi. Keskellä satumaista viidakkometsää kulkee portugalilaisten aikanaan raivaama kapea joki, jossa on tällä hetkellä vettä vaihtelevasti nilkoista polviin saakka. Vehreä metsäreitti on päivittäin Ibon ja Quirimbasin saarten välisten kävelijöiden sekä kalastajien käytössä. Oppaamme Benjamin näyttää puista, missä vesiraja kulkee korkean vuoroveden aikaan. Silloin ei enää kahlata. Puolentoista tunnin kahlaamisen jälkeen pulpahdamme ulos metsästä keskelle aavikkoa. Quirimbas näkyy jo horisontissa, mutta raskas hiekassa taivaltaminen kestää vielä toiset puolitoista tuntia. Näkymät ovat upeat, hiekkaa riittää lähes silmänkantamattomiin. Benjamin kertoo, että paikalliset naiset tallustavat saman reitin päivittäin 1-1,5 tuntiin ja takaisin päin tullessa vielä 50 kookospähkinää pään päällä kantaen. Mangopojille tulisi tässä kisassa siis hopeaa ja rankasti. Perillä syömme lounaan ja käymme uimassa. Meressä paikalliset lapset piirittävät meidät ja lääppivät kampauksemme uuteen uskoon. Minulle valikoituu jostain syystä rehti Hitler-look. Ties monettako kertaa reissun aikana mietimme, että kuinkahan usein nämäkin lapset valkolaisia näkevät. Reaktioista päätellen melko harvoin. Kun vesi on noussut riittävästi, lähdemme purjehtimaan takaisin Ibolle. Näky on hämmentävä, sillä muutama tunti sitten näkemämme aavikko on muuttunut valtamereksi. Tämä muutos koettelee todellisuuden rajoja toden teolla. Mangrovejen läpi purjeet otetaan alas ja venettä tökitään eteenpäin bambukepeillä. Mangopojatkin pääsevät tökkimään. Kesken tökkimisen perämiehemme hyppää yhtäkkiä seiväshyppytekulla mangrovejen sekaan. Vene pysäytetään ja hetken päästä perämies ilmestyy metsästä taskurapu kädessään. Rapu viskataan veneen lattialle ja matka jatkuu. A